Minua paleltaa. Olen kuin jääpuikko. En jaksa uskoa enää rakkauteen omalla kohdallani. Rakkaus on jossakin niin kaukana, etten saavuta sitä koskaan. Alkaa usko loppua. Taidan olla ihan liian vanha oppimaan enää uusia temppuja. Aika on ajanut kylmästi ohitseni. Niin se meni tämäkin minun elämäni... Toivottavasti minusta oli jotakin iloa joillekin ihmisille. Kyyneleet jäätyisivät poskilleni jos jaksaisin enää edes itkeä. Ei sekään mitään auta. Ei myöskään tämä valittaminen ja ruinaaminen. Tuskin saan edes myötätuntoa, vaikka ehkä se vähän auttaisi... Tiedän, että minulla saattaa olla kohtalotovereita, mutta onko siitäkään mitään iloa? Päinvastoin! Onneksi ilman rakkauttakin voi elää, ilman parisuhdetta ja seurustelua ja ilman mitään. On kai aika herätä unelmista minunkin pikku hiljaa tähän todelliseen elämään ja maailmaan. Tämä taitaa olla aika kylmä paikka yksinäiselle naisihmiselle. Onneksi tämä on jo niin tuttua, että tiedän, että tästäkin talvesta voi selvitä kuten kaikista muistakin ennen tätä. Mutta miksi tämä on aina tällaista? Eikö mikään ikinä muutu?
Kylmää
Klaudia
352138
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 35
Vanhimmat
Joo, no et todellakaan ole ainut joka noin ajattelee. Rupeaa itselläkin usko rakkauteen loppumaan mutta pitää vain jaksaa...
...se usko minultakin on loppunut. Sinä olet sentään nuori vielä, soisin sinun kokevan läheisyyden ja rakkauden. Se onni kuuluu jokaiselle, edes joskus, muu on huutava vääryys. Ja unelmista älä luovu ikinä.
..viestejä lukiessa tulee mieleen, että onko mahdollista rakentaa rakkaus kahden ihmisen välille? Pitääkö aina vaan odottaa jotakin "kolahtamista"? Kun kuitenkin kaikki on sattumaa, sopivassa tilanteessa sopivat fiilikset ja katseet ja se on siinä..
Miksi kaikki ei voisi olla tiedostetumpaa? Ei odotettaisi valmista pakettia, vaan yritettäisiin koota pienistä palasista kokonaisuus. Unohdettaisiin hetkeksi vaatimukset ja oltaisiin halukkaampia myös itse muuttumaan.
Vai...?
Jäin miettimään edellistä juttasi rakkaudesta, en vielä ehtinyt siihen kommentoida.
Olen itsekin paljon miettinyt tätä rakkausasiaa ja lukenutkin siitä, yrittänyt selvittää asiaa. Siitä kun puhutaan nykyään niin paljon niin monissa yhteyksissä.
On, mielestäni on mahdollista rakentaa "rakkaussuhde" tai "parisuhde" tavallaan tahdolle, sopimukselle. Itse asiassa sellainen voi olla kestävämpää ja seesteisemmpää kuin intohimon ympärille kehkeytynyt suhde raivokkaine riitoineen ja mustasukkaisuusdraamoineen. Sovittuja liittoja solmitaan alinomaa ja näin on aina tapahtunut. Otetaan vaikkapa entinen agraariyhteiskunta: mies ottaa sopivan vaimon pitämään huushollia. Eletään yhdessä arkea, kasvetaan yhteen, saadaan lapsia, vanhetaan, lopulta rakkaus on hyvin syvää ja kestävää ja uskollista, kunnioittavaa ja arvostavaa, kadehdittavan kaunista. Intohimoa siinä ei ehkä ole, mutta se on vain pieni osa elämäämme. Läheisyyttä ja hellyyttähän me kaipaamme. Osa näistä "sovituista" suhteista päätty onnellisesti yhteishautaan, osa vähän ikävämmin. Ikävämmin varsinkin, jos toinen sattuukin törmäämään elämänsä rakauteen, joka vie jalat alta ja järjen päästä.
Se kai se suurin ongelma näissä on. Sovitaan ja vannotaan vaikka mitä mutta et voi koskan tietää kuka nurkan takaa sinua tulee vastaan. Noh, tämänkin voisi tietysti sisällyttää siihen "sopimukseen". Jos rakastuu silmittömästi, on sen perään lähdettävä. Sellaisia me vain olemme.
Toisaalta: jos luvataan ja sovitaan, eikö tule silloin tehdä kaikkensa ettei sitä lupausta riko? Joku siihen pystyy, joku ei.
Rakkaus on muutakin kuin tunnetta, paljon muutakin: huolenpitoa, kunnioitusta ja arvostusta, hellyyttä ja läheisyyttä, toisen tarpeiden huomioimista ja omista luopumista (joskus, vähän edes), antamista, ja vastaanottamista, pieniä ja suuria tekoja, huomioonottamista, kiinnostusta toisen asioista... Nämä ovat asioita joihin itse voi vaikuttaa, näitä tulee vaalia joka suhteessa, myös ystävyyssuhteessa (niissä se sitäpaitsi usein on jostain syystä paljon helpompaa :-).
Nämä kaikki yhdessä on se rakkaus, minusta. Intohimo ja halu on ehkä osa sitä, ehkä ei niin iso osa, ja mikä pahinta, ne voivat liittyä ihan muuhun kuin rakkauteen, johonkin joka liian usein SOTKETAAN rakkauden tunteeseen.
Ja kun itse tekee näitä "rakauden tekoja", se synyttää itsestään sitä tunnetta. Rakkaus kasvaa rakastaessa.
Siksi olen samaa mieltä kuin sinäkin, Jennifer, rakkauteen voi kasvaa, ikäänkuin tietoisesti valita sen polun jonkun mieluisan ihmisen kanssa.
ja olen paljolti samaa mieltä Haidu, mutta itse intohimon laantumisen pitkässä suhteessa kokeneena kysynkin nyt teiltä kaikilta, että riittääkö se rakkaus pitemmän päälle? Rakkaus on elämän perusasia ja sen pitäisi koskea universaalisti myös muita kuin omia läheisiä ja kumppania, mutta onko meidän ns. romanttinen rakkautemme edes mahdollista siinä määrin kuin unelmoimme. Pelle Miljoonakin laulaa eräässä biisissään että rakkaus on vain unelmaa. Miten saada oma fyysisyys ja eläimellinen puoli yhdistymään näiden ihanien rakkausajatusten kanssa. Minä uskon rakkauteen ja jopa elämän kestävään kumppanuuteen, mutta tiedän että intohimo sammuu aina jossain vaiheessa tavalla tai toisella. Mikä on siis ratkaisu?
..eikö se rakkaus ja intohimoinen suhde synny juuri niistä elementeistä, että molemmat osapuolet kunnioittavat toisiaan syvällisesti ja ovat tavallaan ojentautuneita toisiaan kohden...?
Ajatukseni ei siis sisällä pelkkää seesteistä yhdessäoloa, eikä myöskään ns. pelkkää toverisuhdetta, vaan nimenomaan inhohimoista suhdetta. Tässä vaan lähdetään tavallaan liikkeelle eri kohdasta kuin se tavallinen ihastuminen, että kohdataan joku nainen ja se vie jalat alta jne.........
Ja myös tällaisessa "rakennetussa" suhteessa tulee verisiä riitoja. Huudetaan toistemme suuhun ja lujaa, mutta turvallisesti. Kumpikin on yhtä mieltä siitä, että toisiaan kestetään. Kestetään myös toisen leimahtelu ja erilaisuus, mutta yhteiseen hiileen puhalletaan lopulta.
Tällä tyylillä parisuhteita syntyy koko ajan ympäri maailmaa, mutta harvoin ihmiset tajuavat nämä jutut tietoisella tasolla. Luullaan, että ollaan rakkauden vietävissä ja tuuliajolla, vaikka järki ja samat tavoitteet kahden ihmisen välillä ovat voimakkaina mukana koko ajan.
Ja se "rakkaudenpöly" vain osana kokonaisuutta!
..tuo intohimon sammuminenkin johdu juuri ihmisen itsekkyydestä. Ei se itsestään mihinkään haihdu!!!!
Jos me olemme syvällisesti yhtä toisen ihmisen kanssa, niin uskon intohimon vain kasvavan ajan myötä. Mutta toki me olemme erilaisia ja tämä ajatus on vain minulle sopiva ja juuri tällä hetkellä ajateltuna. En vanno huomisesta mitään!
Toisaalta onhan niitä erilaisia tapoja piristää suhdetta. Me olemme aikuisia ihmisiä ja voimme kukin kohdallamme päättää, mikä olisi juuri meidän parisuhteellemme paras piristys.
Olen paljon puhunut täällä "rakkauden pakkopaidasta", jolloin väkisin puetaan kaapu ylle ja yritetään muokata itseämme ja toista tiettyyn muottiin. Tämä on mielestäni kammottavinta väkivaltaa, jota itselleni on monasti yritetty tehdä.
Oih, keskustelu jatkukoon. Tässä on niin monta pohdinnan arvoista asiaa..
turha kai sitä on väkisin alkaa vääntämään, jos ei ole mitään tunteita toista kohtaan. minusta se on väärin molempia kohtaan. itse en voisi elää niin, en voi tyytyä " toiseksi parhaaseen" vaihtoehtoon.
Ymmärrät nyt väärin tämän asian.
Kysymys on siitä, että tunteet voidaan herätellä. Rakkaus voidaan herättää. Siitähän kertoo esim. se että vuosien ystävyys muuttuu rakkaudeksi.
On kysymys ensimmäiseksi parhaasta vaihtoehdosta.
...sen kirjoitit, Haidu. En olisi löytänyt noita sanoja. Mutta niin, niin juuri, tunnen omakseni. Paitsi: "jos rakastuu silmittömästi, on sen perään lähdettävä". En tiedä, mitä olisin tehnyt. Luulen, että olisin uskollinen ja "hirttäytyisin" siihen, siis kai tyhmä. Ihanteista on vaikea luopua. Jos olisi jälleensyntymiä, voisin kestää paremmin tämän typerän moralismin, josta en pääse irti vieläkään. Täällä on aika paljon kategorisia mielipiteitä - mitä vanhemmaksi tulen, en tiedä.
ystävyyttä ei kannata mennä pilaamaan romanssilla. ehei, kyllä se on niin että joko kolahtaa tai sitten ei. ei rakastumista voi tekemällä tehdä.
Kyllä ihmiset rakastuvat usein sellaiseen jonka on oppinut tuntemaan. Ystävyys muuttuukin rakkaudeksi. Uskon että rakkaus voi syttyä kun sitä houkuttelee esiin. Ihminen jolla on tarve rakastua ja tulla rakastetuksi, voi rakastua melkein kehen tahansa.
Olen tässä miettinyt omaa elämääni ja parisuhdettani. Oli alussa rakastuminen, kyllä, mutta enemmän se taisi omalla kohdallani olla toisen ihmisen kaipuuta. Oli sopiva mies joka halusi minut. Vuosien saatossa intohimo on laantunut, seksiä harrastetaan seksin vuoksi. Rakkaus on näitä tekoja, HALUAN rakastaa häntä On kunnioitusta ja arvostusta ja kaikkea sitä mitä yllä sanoin. Mutta tunne... Olen kauheasti toivonut että se tunne olisi tarpeksi syvä ja kestävä ja side vahva, mutten ole enää varma, tunteeseen en vain voi itseäni pakottaa, joku toinen ehkä pystyy. Ja sitten...
Olen hyvin uskollinen ihminen. En ole koskaan pettänyt miestäni. Nyt olen kuitenkin tavannut ihmisen jonka vuoksi voisin jätää kaiken ja mennä hänen perässään Jupiteriin. Olen täysin hullaantunut ja tyrmääntynyt hänestä. Hän hän hän hän hän hän päähäni ei mahdu muuta kuin hän. Tämä ei ole ensimmäinen kerta mutta näin vakavaa ei ole ennen ollut. Harkitsen jopa elämänmuutosta tämän naisen takia. Haluaisin antaa hänelle kaiken kaiken, luopua kaikesta, ei ole tärkeämpää kuin hän. Pystyisinkö siihen?
Onko tämä rakkautta vai hulluutta? Kaipasinko vain rakastumista? Mitä se rakkaus on? Koko sana pitäisi kieltää. Rakastanko miestäni ja millä tavalla? Rakastaako hän minua, entä rakastaako HÄN minua? Onko tämä kuvittelua? Lähdenkö perään, "hirttäydynkö" tähän. Ei, en kidu parisuhteessani, kaikki on "hyvin" (hymyilkää pois!), mutta miksi sitten tämä?
En tiedä miten tämä päättyy, mihin elämä vie. En tiedä... Odotan ja katson, ei kai muutakaan voi. Hänkin sanoo että odotellaan ja katsellaan rauhassa, hän hän hän.
Tulipahan sekin nyt sitten kerrottua, arvon naiset :-).
Aikamoinen yllätys minulle, että elät miehen kanssa. Olet ehkä jo aijemminkin kertonut siitä, mutta en muistanut nikkisi perusteella.
No hyvä. Tunteeseen tuskin voi itseään pakottaa. Järkeilyni mukaan sen pitäisi syntyä teoista. Hyvistä, lempeistä ja rakkaudellisista teoista!
Mutta voisiko tuo sukupuoli vaikuttaa niin paljon, että vaikka rakastat miestäsi ja sinun on hyvä olla hänen kanssaan, niin nainen kun tulee kuvioihin, niin hän on niin erilainen. Jospa se kiinnostus samaan sukupuoleen onkin niin voimakas, että et voi sitä vastustaa..
Ymmärrän, ettei ketään voi neuvoa. Siksi kerron vain oman kokemukseni: Minä onneton rakkauden löydettyäni analysoin ja rääkkäsin sen puhki ja äkkiä huomasin olevani aivan yksin. Minä ja minun järkeilyni, me olemme nyt kimpassa ja meillä menee kyllä loistavasti..:D
Mutta jotain on kuitenkin jota kaipaan: Rakkautta!
Pitäisi laittaa jollekin miespalstalle vinkki, että antakaa naisillenne sellaista rakkautta mitä he tarvitsevat, tai nämä löytävät tiensä toisen, ehkä naisen syliin. Minä ainakin olen hyvin lähellä sitä pistettä.
Ehkä, jos mieheni olisi erilainen.... Tiedä häntä.
..sinulle ihania hetkiä naisesi sylissä!
Meitä on kaksi, jotka toivovat sitä enemmän kuin mitään muuta. Olen äärettömän onellinen siitä että meillä on toisemme. On hetkiä kun on taju räjähtää kun sen taas ymmärtää että totta se on.
"Pitäisi laittaa jollekin miespalstalle vinkki, että antakaa naisillenne sellaista rakkautta mitä he tarvitsevat, tai nämä löytävät tiensä toisen, ehkä naisen syliin."
Mutta mistäs miehet (tai naisetkaan, ei sen puoleen) tietävät mitä nainen haluaa, ellei nainen itse sitä kerro? Kukaanhan ei ole ajatustenlukija, kommunikaatio on kaiken a ja o. Ja jos ei itse osaa aukaista suutaan, onko se oikeutus toisen syliin menemiselle ennen kuin entinen suhde on hoidettu kunnialla pois alta? Rispektiä niin itseä kuin toisiakin kohtaan, sitä vaadin minä.
En sano että tämä pätisi suoraan sinuun, enhän tiedä sinusta enkä tilanteestasi mitään, mutta tämä tuli mieleeni lukiessani tätä ketjua. Yksi miespuolinen kaverini valittaa, että nykynaiset ovat kuin prinsessoja, kauniita katsoa, mutta mahdottomia pitää tyytyväisenä. Miehen pitäisi olla tuhattaitoinen Prinssi Rohkea jotta saisi pidettyä naisen tyytyväisenä. Kavereissani on paljon heteropariskuntia, ja rohkenisin väittää että tämä pitää jossain määrin paikkansa. Olit sitten hetero tai homo, meille tyrkytetään täydellisen parisuhteen mallia mediasta ja sitä Suurta Rakkautta, ja tuntuu että naiset lankeavat tähän kuvaan useammin kuin miehet. Jotain tästä ilmiöstä kertoo sekin että jos olisit mies ja tilittäisit jotain tällaista vaikka tuossa parisuhdepalstalla, naiset haukkuisivat sinut saman tien pukiksi ja ties miksi ja käskisivät erota vaimostasi heti. Ja mielellään salvoisivat sinut. Mutta kun olet nainen, saat päänsilittelyä kun miehesi ei ymmärrä sinua ja tarpeitasi.
On tämä hassu maailma.
..minunkin rakkaani on sellainen prinsessa, ettei sille riitä yhtikäs mikään.
Joskus tekis mieli tempaista vesiämpäri päähän!
Ps. Oliko tässä kirjoituksessasi piilotettu moraalisaarnan ainesta?
On noi miehet sitten päähänpotkittuja nykyään, vai mitä..;) Minua ainakin ihan säälittää niiden raukkojen puolesta! :)
Mulla säälittää miehet kun tiedän kokemuksesta mitä ne joutuu naisilta kestämään. ;) Reppanat. ...enkä itse asiassa tiedä tarkoitinko tuolla niitä miehiä vai naisia...
Kirjoitetun voi tulkita niinkuin itse haluaa. Jos tulkitset sen moraalisaarnaksi, silloin siinä on moraalisaarnaa. :)
Kun sanoin etten ole ollut miehelleni uskoton, tarkoitan sitä. En ole pettänyt miestäni tämän naisenkaan kanssa johon olen nyt "vain" aivan läpeeni rakastunut. Sen toteutuminen on tosin päivä päivältä yhä lähempänä. Mieheni vaikuttaa tyytyväiseltä suhteeseemme, mutta olen yrittänyt viestiä mitä siitä minusta puuttuu. Hän ei vain ole sellainen...
Voit sanoa että olen jo ollut uskoton, koska mielessäni olen sen tehnyt. Syyllisyys painaa ajoittain ja pahinta on että hetkittäin tunnen pettäväni meitä kaikkia kolmea. Ollessani mieheni kanssa petän ystävääni, ja se tuntuu pahimmalta.
Tunteilleen ei voi mitään, olkoon se sitten vaikka moraalitonta. Kenelle meidän pitää olla uskollisia?
"Tunteilleen ei voi mitään, olkoon se sitten vaikka moraalitonta. Kenelle meidän pitää olla uskollisia?"
Miten olisi oma itse ja se jonka kanssa elää? Kysehän ei ole yksistään omasta elämästäsi, vaan (kuten jo tiedätkin) tekosi vaikuttavat muihinkin. Vaikuttaa siltä että tulet joka tapauksessa satuttamaan syvästi miestäsi koska hän kuitenkin vielä toistaiseksi jakaa elämänsä sinun kanssa, koita minimoida ne vahingot.
Miten muuten suhtautuisit jos saisit tietää miehesi haikailevan jonkun muun perään samalla lailla mitä itse nyt teet? Ja oletko koskaan kertonut miehellesi suoraan että "sen toteutuminen on tosin päivä päivältä yhä lähempänä"?
Tärkeää ja tuskallista, niin, ja kukaan ei osaa neuvoa. Kaikkein vähiten mikään saarna. Jos täältä sivulta jotain voi sanoa, niin kehoittaisin Haidu sinua olemaan uskollinen itsellesi. Sekä tunteille että järjelle. Vaikka päätöksesi vaikuttaa muihinkin kuin itseesi, niin itseen silti eniten.
Jokainen elää oman elämänsä ja vastaa valinnoistaan. Kerran tehty valinta voi olla se paras tai sitten ei, seuraavakaan ei ehkä ole hyvä jne, mutta ei kai siitä voida lähteä, ettei mitään jo tehtyjä saa muuttaa? Jos on niin, että meillä on vain yksi elämä, kyllä silloin on velvollisuuksia itseäkin ja omaa onnea kohtaan (muuten senkin voisi jättää seuraavaan elämään ;()
Ennenkuin kukaan lähtee rymisten elämäänsä muuttamaan, ainakin minä suosittelisin kunnolla tutustuman siihen uuteen ensin. Vasta sitten on käsillä relevantit mahdollisuudet tehdä päätöksiä. Fyysinen uskollisuus on hieno asia, mutta eikö sen yliarvostus ole hieman tekopyhää joissakin tilanteissa? Kuten kenties Haidun tapauksessa? Silloin kun kyseessä ei ole esim. tuuliviirimäinen, itsekkään hedonistinen tyydytyksen etsintä, vaan vakava elämänmuutos.
Saattaapa käydä niinkin, että uusi palava rakkaus muuttaakin realisoituessaan muotoa ja maallistuu. Etukäteen ei voi tietää.
"Palava rakkaus saattaa muuttaa realisoituessaan muotoa ja maallistuu."
Ja jos nyt olisi tehty niitä elämänmuutoksia, niin tilanne saattaisi kohta olla, että ollaankin yksin, ilman naista, ilman miestä.
Voi meitä, jotka mustavalkoisuudessamme olemme niin kovia neuvomaan, mitä toisten tulee tehdä!
Kiitos taas Jennifer. En olisi halunnut koko asiasta edes kertoa mutta jotenkin piti purkaa mieltä. Näitä kaikkia asioita pohdin itsekseni aamuin illoin, uskokaa pois.
Älkääkä luulko että olen ainoa. Näitä asioita varmaan tuhannet ihmiset ympärillämme käyvät juuri nyt läpi.
Ei se ole niin yksinkertaista, että yhden jättää ja toisen ottaa. Itselleni olen uskollinen joka tapauksessa. Toiminko sen mukaan, se on eri asia. Rakastanhan minä miestänikin, ja on tässä paljon muutakin kuin vain me ja meidän tulevaisuutemme, enkä minä siitä yksin ole päättämässä.
Hätiköityjä ratkaisuja ei olla tekemässä, sillä tämä tilanne on ollut meneillään jo pidemmän aikaa. Ei ole kyse hetken huumasta.
Jään odottamaan ratkaisua.
...on erittäin hyvä keino selvitellä asioita itselleen. Mitä tahansa mieltä askarruttavaa. Samalla se on jollakin tavalla terapeuttista, saa puretuksi omaa vyyhteä. Joskus jopa ratkaisut alkavat hahmottua.
Esim. tyttöjen päiväkirjat ovat olleet monelle ainoat todelliset "uskotut", sitten aikuisempina meillä ei ole aikaa sellaiseen, hmm. Keskustelupalstat ovat salaisia päiväkirjoja fantastisempia siinä mielessä, että kirjoittaja rohkenee jakaa ajatuksiaan muillekin. Turvallisesti. Ja taas me kaikki opitaan jotain ihmisyydestä.
Minusta naisilla on tapana tehdä asioista vaikeampia kuin mitä ne itse asiassa ovatkaan. Siinä mielessä "pidän" miehistä enemmän kuin naisista, asioista puhutaan suorempaan niiden omilla nimillä. Omassa vastaavassa tilanteessani minua ärsytti (ja ärsyttää vieläkin) suunnattomasti se että exäni ei pystynyt rehellisesti sanomaan että oli ihastunut/rakastunut toiseen vaikka kysyin suoraan monta kertaa, ja sitten kun viimein jäi kiinni, ei hän silloinkaan sanonut suoraan mistä kiikastaa vaan kiersi itse asiaa kuin kissa kuumaa puuroa. Itse en jaksa enää tuollaista turhaa jahkaamista (ja se näkyy ja kuuluu täälläkin :), jos jätetään niin jätetään kunnolla, jos ei jätetä niin sitten aletaan tekemään tosissaan töitä sen olemassa olevan suhteen eteen. Turha siinä on ketään roikuttaa/testailla turhaan, parempi kertarysäys kuin jatkuva kitinä. Silloin ehkä se jätettykin voi säilyttää edes jonkunlaisen itsekunnioituksen, eikä sitä tallota toisen toimesta täysin maanrakoon.
"Fyysinen uskollisuus on hieno asia, mutta eikö sen yliarvostus ole hieman tekopyhää joissakin tilanteissa? Kuten kenties Haidun tapauksessa? Silloin kun kyseessä ei ole esim. tuuliviirimäinen, itsekkään hedonistinen tyydytyksen etsintä, vaan vakava elämänmuutos. "
Olen jälleen eri mieltä, se sallittakoon minulle. :) Mulle pettäminen on pettämistä, teki sitä kenen kanssa hyvänsä. Jos hakee mielihyvää toisen sylistä kertomatta sille omalle kumppanilleen (tai antamatta toisellekin samaa mahdollisuutta), eikö se ole aika hedonistista tyydytyksen etsintää?
Haidulle sanoisin että jätä jos siltä tuntuu, mutta älä petä. Jo oman itsesikin vuoksi, jos miehestäsi kerran välität, tulee se kalvamaan kuitenkin.
Sinussa on oikeeta henkeä ja hyvät perustelut. Tässä uskollisuusasiassa on monta näkökulmaa ja näin niitä tulee valotettua. Itse kukin voi miettiä tykönään, mitä tekisi. Jahkaaminen ja vedättäminen ei ainakaan ole reilua, jos jo tietää, mitä tekee. Mutta entäs kun ei tiedä, ei "testattuaankaan"?
Jos rakastunut on sortunut rakastumaan JA rakastelemaan, mutta valitseekin entisen kumppanin, pidätkö fyysistä tapahtumaa suurempana pahana, kuin tunnesidettä toiseen?
Itsekkin tässä suurinpiirtein samanlaisessa tilanteessa olen. Ehkä tilanne ratkeaa joskus jotenkin päin.
"Jos rakastunut on sortunut rakastumaan JA rakastelemaan, mutta valitseekin entisen kumppanin, pidätkö fyysistä tapahtumaa suurempana pahana, kuin tunnesidettä toiseen?"
Minähän voin puhua vain omasta puolestani, mutta jos toinen on sortunut rakastumaan ja rakastelemaan, mihinkäs hän minua enää tarvitsee? Eihän hän silloin enää minua rakasta, vai? Miksi hän sen jälkeen valitsisi minut, tai miksi minun pitäisi odottaa häntä, kun hän on kerran osoittanut ettei rakasta minua? I ain't a friggin' toy jonka voi pistää pois kun tympäisee ja ottaa taas esille kun se alkaa kiinnostamaan uudelleen, ei kukaan ole.
Olen odottanut kerran (peräti viikon...) toisen valintaa, toista kertaa en odota. Se satuttaa liikaa jos itse rakastaa. Surullinen totuus myös on että kun luottamus on kerran mennyt, on sen takaisinsaaminen vaikeaa, ellei mahdotonta (näin se ainakin mulla menee). Ja onko rakkautta ilman luottamusta? Sen takia sanonkin että enemmin se kertarysäys kuin soutaminen ja huopaaminen, se on pitemmällä tähtäimellä helpompaa molemmille.
Nyt on aivan pakko kysyä sinulta, että oletko aina itse ehdottomasti joko ihastunut tai et?
Rakastunut tai et?
Tiedät aina, että haluat jatkaa parisuhdettasi tai et?
Olet aina selvillä siitä, ketä rakastat, kenen kanssa haluat elää elämääsi jatkossakin.
Epävarmuuden hetkiä sinulle ei ole?
Etkä koskaan pyydä aikaa ajatella asioita itseksesi?
Onko elämäsi todellakin noin yksinkertaisen simppeliä?
"Onko elämäsi todellakin noin yksinkertaisen simppeliä?"
Olet kysynyt tätä ennenkin, vastaan samoin kuin ennenkin: asiat ovat tasan niin yksinkertaisia mitä itse niistä tekee. :)
Kyllä, pidän elämääni simppelinä, koska pidän sen simppelinä.
..tahdonvoima sinulla..;D
...kantasi Joop, olen käytännössä täysin hengenheimolainen. Ja kun luottamus on kerran mennyt, en pysty joustamaan. Mutta...
Olen kyllä koko ajan epäillyt motiivejani. Ja torjunut epäilyt, "oikeassa" kun olen ollut, heh. Nyt puhun vain itsestäni, en minäkään voi yleistää. Ensiksikin olen ihmetellyt, olenko kohottanut uskollisuuden sellaiseen rooliin, joka on elämälle vieras, kohtuuton? Nykyään luulen, että olen. Se tuntuu sopivan parhaiten minulle itselleni, pinnistelemättä (varaus: tähänastisen kokemuksen perusteella), mutta voinko vaatia 100% erehtymättömyyttä toisilta? En puhu nyt toistuvasta tavasta. Ehkä ei pitäisi olla niin jyrkkä aina, riippuu tapauksesta? Kyllä sitä ihan aitoa "paluumuuton" vilpitöntä haluakin esiintyy, sillekin voisi antaa mahdollisuuden.
Ja toinen suuri harha on se oikeassa olo, oikeus reagoida, niinkuin olen reagoinut. Totta kai, välit voi panna poikki haavoittuneena. Ja parantuakseen. Siitähän on kyse. Se on ehkä ainoa järkevä ratkaisu useimmissa tapauksissa. Mutta onko aina? Omalla kohdallani on myönnettävä, että paitsi on järkytetty luottamustani, niin myös itserakkauttani, en tiedä, kumman paino on ollut suurempi.
Tällaisia ajatuksia vain, juttujen taustat ovat erilaisia ja niin myös johtopäätökset.
....elämän eteen olen minäkin joutunut astelemaan. Nuoruuteni ehdottomuus on mennyttä.
Mutta tänään rakastan lujemmin kuin koskaan!
Kiitos viisaista sanoistasi, Pir..:)
Vai onko asia liian vaikea? Oletko sinäkin kahden (m n) loukussa? Olisi lohduttavaa kuulla kokemuksestasi.