...näin vaikean asian kanssa. Koen itseni transmieheksi, eikä ole oikein ketään kenelle puhua asiasta. Pelottaa ettei minua hyväksytä, läheiset ystävät, joita ei niitäkään ollut liikaa, jättivät oman onneni nojaan kun kokeilin pikkuhiljaa alkaa puhumaan asioista ja pahasta olosta. Asun kotona (olen kohta 17) mutta en osaa/uskalla kotiporukoillekaan puhua asiasta... Tätä pahaa oloa ja itseensä pettymisen tunnetta on ollut jo pitkään, vihaan ja häpeän itseäni todella paljon tällaisena kuin olen nyt. Tänä syksynä asia alkoi jo vaivaamaan niin paljon että masennuin ja jätin koulun kesken.
10-12-vuotiaana jouduin seksuaalisesti hyväksikäytetyksi, se on myös asia joka vaikuttaa ja painaa mieltä paljon... En ole elämäni aikana seurustellut kuin kerran, sekin tytön kanssa, mutta kaikki tuntui pahalta ja oli todella vaikeaa minulle enkä uskaltanut luottaa toiseen.
Psykologille/terapeutille en oikein haluaisi mennä puhumaan, kun on todella vaikea puhua ihmisille joita ei tunne ja näinollen ei heihin myöskään luota. Toivon että täällä saisi hieman purettua ja keskusteltua asiasta samanhenkisten kanssa...
Kiitos paljon jo etukäteen fiksuille vastauksille/kysymyksille.
10-12-vuotiaana jouduin seksuaalisesti hyväksikäytetyksi, se on myös asia joka vaikuttaa ja painaa mieltä paljon... En ole elämäni aikana seurustellut kuin kerran, sekin tytön kanssa, mutta kaikki tuntui pahalta ja oli todella vaikeaa minulle enkä uskaltanut luottaa toiseen.
Psykologille/terapeutille en oikein haluaisi mennä puhumaan, kun on todella vaikea puhua ihmisille joita ei tunne ja näinollen ei heihin myöskään luota. Toivon että täällä saisi hieman purettua ja keskusteltua asiasta samanhenkisten kanssa...
Kiitos paljon jo etukäteen fiksuille vastauksille/kysymyksille.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Aika kurjasti kävi, jos kaverisi jättivät sinut yksin asian kanssa. Itse olen parikymppinen ts-poika ja muutama vuosi sitten kun aloin asiasta puhua kavereilleni, he kaikki ottivat jutun tosi hyvin, niin pojat kuin tytötkin.
Trans-tutkimuksiin voi lähteä 18-vuotiaana. Itse lähdin heti 18 täytettyäni ja nyt minut on diagnosoitu. Sinulla on siis pari vuotta vielä odotettavana, mutta sillä aikaa voit kyllä valmistella muita asioita. Suosittelen vahvasti että menet puhumaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä jonnekin, ihan itsesi takia ja myös siksi, että tuo asia todennäköisesti nousee esiin myös transtutkimuksissa. Sukupuolenkorjaushoitoihin ei mielellään päästetä ihmisiä joilla on jokin muu hoitamaton ongelma tai trauma, itsellänikin eräs toinen diagnoosini hidasti tutkimuksia, käytännössä minulle kirjoitettin ts-diagnoosi vasta kun olin alkanut käydä tähän toiseen ongelmaan liittyvissä tapaamisissa.
Eli henkisesti pitäisi olla mahdollisimman hyvässä kunnossa siinä vaiheessa kun lähtee prosessiin. Sinulla on vielä pari vuotta aikaa miettiä mitä haluat, mutta jos tulet siihen tulokseen että tämä on sinun juttusi niin lähde ihmeessä toteuttamaan sitä. Pojan identiteetissä voi elää ennenkin hoitoja, tosin asia on asteen verran hankalampaa jos läheisesi kieltäytyvät näkemästä sinua poikana. Ehkä he tarvitsevat lisää informaatiota? Minun äitini ei ensin ottanut minua lainkaan tosissaan mutta itsepintaisen selittämisen jälkeen kyllä hyväksyi asian ihan hyvin ja on 100% prosessini takana nykyään.
Kaikkea hyvää sinulle :) Tunnistin tekstistäsi parin vuoden takaisen itseni.
Meillä ainakin äiti on aivan ihmeissään pukeutumisestani ja tyrkyttää tietysti tyttöjen/naisten vaatteita, vaikka olen sanonut viihtyväni huomattavasti paremmin löysissä farkuissa ja isän ikivanhassa nahkarotsissa.
Itseä harmittaa, että melko vähän loppujen lopuksi tästä asiasta löytyy asiantuntevaa materiaalia suomeksi, en ainakaan itse ole kamalasti löytänyt... Epätietoisuus pahentaa tietysti asiaa, kun ei yhtään tiedä mitä kannattaisi tehdä.
vaan alkaa puhua, vaikkapa aikuisille siitä. Niin minä tein, ja vaikka eivät vieläkään kunnolla hyväksy, eivät ainakaan jaksa enää valittaa kun ostan vaatteeni miestenosastolta :D
Eikä itseään kannata hävetä, sitä vaan masentuu entisestään... Usko pois, minä kävin sen läpi tuossa viime keväänä.
Minäkin olen joutunut hyväksikäytetyksi, ja siitä olen selvinnyt kunnialla *tosin sitä väitetään yhdeksi syyksi naisinhooni* ja ihan ilman esim: terapiaa päässyt eroon pahasta olostani.
Ja psykologeista vielä: ne yrittävät yleensä vain käännyttää pään, koska luulevat asiaa mielenhäiriöksi*ainakin minun kohdalla...
Jakselemista kuitenkin, kyllä sinä selviät :D
Minä olenkin ajatellut että parhaana psykologina varmasti toimisi tämän asian kokenut ja kunnialla selvittänyt ihminen, eikä joku sellainen, joka vain kuvittelee tietävänsä.
Hyväksikäytön osalta kävin silloin kakarana jossain terapiassa, ja jäi jotenkin huonot muistot ja kokemukset moisesta, kun melkein pakotettiin puhumaan täysin epäluontevassa ympäristössä täysin vieraalle ihmiselle, enkä sellaista enää halua.
Kiitos. :'3
Joo, olenhan minäkin käynyt terapiassa 7 vuotta putkeen ja viimein pääsin eroon siitäkin tuossa viime jouluna. Oikea joululahjojen joululahja :3
Toivottavasti löydät itsellesi jonkun, jonka kanssa voit setviä asiasi. Onnea tästä eteenpäin
että jos olisinkin nuoruudessani sattunut raiskatuksi joutumaan, ihmiset pitäis sitä syynä transsukupuolisuuteeni. Ihmiset tarttee aina sen selityksen. No, mua ei ole raiskattu ja olen kokenut olevani poika parivuotiaasta.
Itsetunto mulla oli ennen korjausprosessia nolla ja nyt mulla on kaiken rumban jälkeen todella vahva itsetunto. Uskon, ettei itsetuntoa edes voi olla, jos mieli ja keho on ihan eri paria keskenään. Jenkeissä käytetään käsitettä "body image". Ja jos keho on väärä, ei sitä ole ollenkaan.
Olen siis transnainen, jos sillä on mitään merkitystä. Nää tunteet on ihan samat transmiehilläkin.
Juuri tuolta minusta tuntuu - ettei oikein ole sitä itsetuntoa. Tuntuu ettei pysty/kykene tekemään mitään, kun ei tunne itseään oikein kokonaisuudeksi.
se että vahvemmat tuntemukset ovat alkaneet vasta murrosiässä, kun huomaa ettei pidäkään siitä millaiseksi keho muuuttuu. Tottakai pienenä pentuna pikkuveljien kanssa kovasti aina leikki autoilla, polkupyörät oli kahtasataa kulkevia mopoja ja niin ees päin. Poikapuolisia kavereita oli huomattavasti enemmän kuin tyttöjä ja sitten leikittiin salaisia agentteja tai dinosauruksia.
Mutta nyt pari vuotta sitten alkoi haluta muutosta myös ulkonäköön, kun väistämättä alkoi muokkautua naisvartaloiseksi, eikä muutos tietenkään ollut mieleen. Se väistämätön fakta, että omaan kehoon kuuluu rinnat, on valtavan ahdistavaa. Tuottaa suunnatonta mielihyvää kun joku katsoo pojaksi.
Itseltä vei kauhean pitkään hyväksyä tosiasia, etten ehkä olekaan sitä mitä kehoni on (tai oikeammin, kehoni ei ole sitä mitä minä olen), enkä vieläkään ehkä täysin ole sinut asian kanssa, osittain siksi että oma keho on täysin ristiriidassa itseni ja mieleni kanssa. Yritin usein väkisin olla tyttö, kun siihen rooliinhan minut on kasvatettu, mutta kyllä minä tunnen itseni paljon vapaammaksi ja "itsemmäksi" kun saan olla juuri sitä mitä todella haluan. Vaikka se vaatii muilta paljon hyväksyntää ja tottumista, ja itseltä paljon voimaa ja sisua, aion silti tehdä niinkuin itsestä tuntuu parhaalle.
Tulipa taas joristua, mutta helpottaa kummasti kun saa kirjoitettua ulos kaiken mitä ei pysty kenellekään puhumaan.
Tässä sulle linkki mistä löytyy ihan suomenkielistä tietoa asiasta, jos et ole sattunut vaikka tuolla käymään.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Transseksuaalisuus
Sivulla on myös linkkejä muille asiaa käsitteleville sivustoille.
Tsemppiä sulle ja jatka vaan elämistä sellaisena kuin itse tunnet olevasi. Tutkimuksiin voit sitten hakeutua täysi-ikäisenä, mikäli tunnet olevasi valmis elämään miehen roolissa loppuelämäsi. Se asia kannattaa itselleen selvittää ennen tutkimuksiin hakeutumista. Tutkimusjakso kestää vähintään sen puoli vuotta ja koko prosessi muine hoitoineen useamman vuoden, joten oma mieli kannattaa olla sellaisessa kunnossa, että jaksaa sitten käydä kaiken läpi mitä prosessi tuo tullessaan.