Siinä hän taas oli, hänen unessaan. Nainen hymyili, muttei ollut ystävällinen. Nainen oli kylmä. Hän hymyili koska mies pakotti hänet hymyilemään, mies pinnisteli kaikin voimin saadakseen naisen hymyilemään päässään. Vuosienkin jälkeen, jopa hänen kuolemansa jälkeen, miehen täytyi pakottaa häntä. Mutta hän ei koskaan ollut pakottanut naista hyppäämään sillalta. Hän ei koskaan pakottanut häntä olemaan hänen kanssaan. Hän pyysi häntä. Monta kertaa. Hän soitti hänelle, lähetti kukkia, seurasi kuviin. Hän luuli usein olevansa hienotunteinen, mutta hänen kyttyräselkänsä paljasti hänet aina salissa. Kuten hirviö, joka seurasi kaunista pariskuntaa, he pelkäsivät häntä. Nainen ja hänen silloinen miesystävänsä. Hän luki Kaunotarta ja Hirviötä. Hän piti Quasimodosta. Hän ajatteli usein olevansa väärinymmärretty hirviö, jonka sydän oli puhdasta kultaa. Mutta hän oli tekopyhä. Hänessä ei ollut mitään kaunista ja se teki hänet hyvin surulliseksi. Surulliseksi ja vihaiseksi. Vihaiseksi ja omistushaluiseksi.
Kerran hän oli lukenut Napoleonin elämänkerran. Josephine, se oli myös hänen naisensa nimi. Hän tunsi sympatiatulvaa Napoleonia kohtaan. Hän ymmärsi Napoleonia. Hän päätti, että hän saisi hänen Josephinen rakastamaan häntä. Niinpä hän kirjoitti hänelle kirjeen:
Rakas Josephine,
Minä uskon syvästi, että sydän kuuluu keholle. Uskon myös, että anastaminen on vakava rike, kaunis neiti. Palauttakaa sydämeni mitä pikemmin.
Josephine vastasi takaisin.
Kaipaan Richardia. Tiesitkö, että hän kuoli auto-onnettomuudessa? Et taida tietää miltä tuntuu menettää hyvin erikoinen ihminen?
Hän vastasi takaisin.
Vaadin sinua unohtamaan Richardia. Vuodan vuoksesi. Estä toinen auto-onnettomuus.
Mutta hän oli itsekäs. Hän pyysi Josephinea raapimaan selkänsä. Hän joi paljon ja kuunteli uutisia radiosta. Hänellä oli itsekäs ärsyttävä nauru, sellainen joka sanoi: “pierasin ja olen alasti eikä minua kiinnosta”. Hän väitti olevansa liikuntavammainen ja katsoi kuinka alueen miehet ja naiset syleilivät toisiaan itkien, ennen kuin miehet vietiin sotimaan. Hän joi kahvia ovenpielessä, röyhtäsi ja katsoi Josephenia.
Sitten hän heräsi eräänä päivänä, eikä Josephenia ollut enää siellä. Talo ei enää tuoksunut kahville, sipulille ja lihalle. Hänellä oli tuskin enää energiaa nousta nojatuolista.
Minä tiesin, hän sanoi naapureille. Tiesin, että se oli tulossa, hän väitti. Viikkoa aiemmin hän oli ollut varma, että Josephine oli lähtenyt äitinsä luokse. Lehdet kirjoittivat Josephinesta kilvan. Hänen ruuminsa oli nostettu joesta. Hän yhä rakasti Richardia, ihmiset väittivät. Mies oli iloinen, että hänen keskimmäinen nimensä oli Richard. Se toi jonkinlaista lohduntapaista.
Nyt hän oli vanha. Hän ei voinut lakata ajattelemasta Josephinea. Mutta joka kerta kun hän ajatteli mitä hänen olisi pitänyt tehdä toisin, mahdoton väsymys otti vallan ja hän nukahti.
Kerran hän oli lukenut Napoleonin elämänkerran. Josephine, se oli myös hänen naisensa nimi. Hän tunsi sympatiatulvaa Napoleonia kohtaan. Hän ymmärsi Napoleonia. Hän päätti, että hän saisi hänen Josephinen rakastamaan häntä. Niinpä hän kirjoitti hänelle kirjeen:
Rakas Josephine,
Minä uskon syvästi, että sydän kuuluu keholle. Uskon myös, että anastaminen on vakava rike, kaunis neiti. Palauttakaa sydämeni mitä pikemmin.
Josephine vastasi takaisin.
Kaipaan Richardia. Tiesitkö, että hän kuoli auto-onnettomuudessa? Et taida tietää miltä tuntuu menettää hyvin erikoinen ihminen?
Hän vastasi takaisin.
Vaadin sinua unohtamaan Richardia. Vuodan vuoksesi. Estä toinen auto-onnettomuus.
Mutta hän oli itsekäs. Hän pyysi Josephinea raapimaan selkänsä. Hän joi paljon ja kuunteli uutisia radiosta. Hänellä oli itsekäs ärsyttävä nauru, sellainen joka sanoi: “pierasin ja olen alasti eikä minua kiinnosta”. Hän väitti olevansa liikuntavammainen ja katsoi kuinka alueen miehet ja naiset syleilivät toisiaan itkien, ennen kuin miehet vietiin sotimaan. Hän joi kahvia ovenpielessä, röyhtäsi ja katsoi Josephenia.
Sitten hän heräsi eräänä päivänä, eikä Josephenia ollut enää siellä. Talo ei enää tuoksunut kahville, sipulille ja lihalle. Hänellä oli tuskin enää energiaa nousta nojatuolista.
Minä tiesin, hän sanoi naapureille. Tiesin, että se oli tulossa, hän väitti. Viikkoa aiemmin hän oli ollut varma, että Josephine oli lähtenyt äitinsä luokse. Lehdet kirjoittivat Josephinesta kilvan. Hänen ruuminsa oli nostettu joesta. Hän yhä rakasti Richardia, ihmiset väittivät. Mies oli iloinen, että hänen keskimmäinen nimensä oli Richard. Se toi jonkinlaista lohduntapaista.
Nyt hän oli vanha. Hän ei voinut lakata ajattelemasta Josephinea. Mutta joka kerta kun hän ajatteli mitä hänen olisi pitänyt tehdä toisin, mahdoton väsymys otti vallan ja hän nukahti.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.