Ubreon hautasi päänsä tassuihin. ”Ei taas!”
Muut katsoivat toisiaan murheellisina. He tuskin olivat ehtineet vilkaistakaan karttaa ja sarvea, kun ne jo varastettiin.
”Hei, ei kai se noin paha voi olla? Yritetään nähdä asioiden hyvät puolet” Vulpix ehdotti hiljaa. Umbreon nosti vihaisena päätään. ”Sanopa tässä yksikin hyvä asia!” hän raivosi.
Espeon ja Vulpix loikkasivat säikähtäneinä taaksepäin. Steelix katsoi kysyvästi Umbreoniin, joka ärtyneenä kääntyi ja marssi tiehensä. Vulpix istahti apeana maahan.
”En minä kyllä ihan tuota tarkoittanut”.
Groudonit katsoivat toisiaan vaivaantuneina. ” Eh, jos se teille mitenkään sopii, niin lähtisimme kotiin?”
Espeon nyökkäsi heille, ja groudonit lähtivät.
”Nyt ainakin tiedät miltä minusta tuntuu” Espeon sanoi Vulpixille hiukan ivallisesti. Se ei kuitenkaan parantanut Vulpixin oloa. ”Minusta ei ole kivaa olla riidoissa. Menen puhumaan hänelle”.
Steelix kaiveli hännällään hajamielisenä hiekkaan. ”Minusta se ei ole kovin viisasta. Ties mitä se keksii, kun on tuollaisella päällä”.
”Nyt on kyllä korkea aika ottaa selvää”, Vulpix tokaisi ja lähti Umbreonin perään.
Steelix ja Espeon katsoivat hänen menoaan. ”Mitäs nyt?”
”Antaa hänen mennä, etsitään me sillä aikaa jostain sopiva yösija” Steelix sanoi.
Espeon nyökkäsi ja katseli kalliolle ” Kävisikö nuo kalliot?”
Steelix hymyili ja yhdessä he raahautuivat kallion juurelle.
”No niin, ja ei kun kiipeämään” Espeon sanoi reippaasti ja hypähti ensimmäiselle lohkareelle. Steelixkin alkoi kiemurrella kallion karheaa pintaa pitkin ylös.
Kauan etsittyään he löysivät mukavan kallion kolon, johon Steelixkin mahtui sisään.
”Ja ei kun odottelemaan. Sytytetään vaikka nuotio ja paahdetaan vaahtokarkkeja” Espeon hieraisi tassujaan yhteen.
”Vaahtokarkkeja?” Steelix kysyi ihmeissään. Espeon naurahti. ”Vaahtokarkkeja, etkö ole kuullut? Ne ovat hyviä pehmopaloja, joita ihmislapset yleensä syövät. Kaupungeissa niitä joutuu ostamaan, mutta täällä näin puun jossa niitä kasvaa”.
Steelix nyökkäsi ”Mennään hakemaan”.
Umbreon oli kiivennyt pienelle rantakivelle, ja katseli sieltä merelle. Jos tuo meri ei olisi niin valtava, uisin pois tältä saarelta, Umbreon ajatteli itsekseen. Samassa hän huomasi Vulpixin rannalla kävelemässä häntä kohti. Umbreon käänsi katseensa takaisin merelle ja oli kuin ei huomaisikaan.
”Hei,” Vulpix sanoi varovasti päästyään Umbreonin luokse. Toinen vain ymähti vastaukseksi.
Vulpix katsoi huolissaan mustaa pokemonia, jonka luuli tuntevansa.
”Kun asuin vielä kotona, veljeni tipahti puusta ja poikkaisi jalkansa. Luulimme kaikki pahinta, mutta viikon kuluttua jalka oli tervehtynyt täysin. Ihmettelimme miten se oli mahdollista, mutta äiti vain sanoi, että kaikkea sattuu ja kaikella on tarkoituksensa. No, uskokoot kukin mihin tahtoo”. Vulpix kertoi katsellen myös merelle.
”Mihin sinä uskot?” Umbreon kysyi katsomatta vieläkään Vulpixia.
”En tiedä. Meille on aina uskoteltu Pyhästä Ninetalesista, mutta jos meillä olisi jokin Pyhä Ninetales, niin luultavasti kaikilla pokemonlajeilla olisi oma Pyhyytensä, ja se ei mielestäni ole kovinkaan järkevää” Vulpix vastasi hetken mietinnän jälkeen.
”Sinä et usko Celebiin, ethän?” Umbreon kysyi napakasti ja tuijotti toista suoraan silmiin.
Vulpix vaivaantui tuon katseen alla, mutta vastasi kuitenkin ”Uskon sinun kauttasi”.
Se riitti Umbreonille, joka hymyili nolona ja teki tilaa kivelle. ”Anteeksi, mutta tuntuu kuin kaikki vastuu kaadetaan minun niskaan, ja että kun jokin menee pieleen, niin se on minun vikani. Se ottaa koville.”
Vulpix ymmärsi ja kipitti Umbreonin viereen.
”Nii-in, sinussa vai on sitä johtajapotentiaalia”.
”Voi olla, mutta tämä on minullekin jo liikaa. Kokoajan sattuu ja tapahtuu yhtä ja toista”.
Vulpix hymähti hiukan miettiessään viimepäivien tapahtumia.
”Uskot kuitenkin Celebiin ja saat häneltä voimia?”
”Niinkin voisi sanoa, mutta en siltikään ymmärrä miksi minulle tulee täällä paineita, ja teille tämä on kuin suurta seikkailua”, Umbreon huokaisi.
Vulpix katsoi häntä surumielisesti.
”Ikävää, mutta me olemme silti kaikki erilaisia. Ei täällä luultavasti edes pidä tietää mitä tapahtuu ja koska”.
Umbreon katsoi Vulpixia tarkkaan.
”Sinäkin siis luet kuuta, vaikka aurinko on teille tulipokemoneille?”
Vulpix naurahti.
”Toisinaan. En edes tiedä mistä olen omannut sen kyvyn”.
Molemmat olivat hetken hiljaa.
”Miksi tulit saarelle?”
”Minusta vain tuntuu, kuin joku olisi kutsunut minut tänne” Vulpix vastasi epäröiden. ”Entäs itse?”
Nyt Umbreon naurahti.
”En tiedä vielä. Kysy tuota minulta joskus kun olen miettinyt tarpeeksi, mutta meidän pitäisi lähteä, ettei Espeon ja Steelix huolestu”.
Samoihin aikoihin Espeon ja Steelix yrittivät epätoivoisesti sytyttää tulta.
”Väisty”, Espeon komensi ja tähtäsi meediosäteen kohti kuivia puita. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja Steelix sai hyvät naurut.
”No, kokeile osaatko itse paremmin” Espeon nipotti.
”Joe opetti, että hankaamalla ja pyörittämällä puutikkua kuivan kaarnan päällä, tuli voi syttyä” Steelix sanoi virkeästi, ja hymyili sievästi Espeonille.
”Eli tuo tarkoittaa sitä, että minä joudun tahkomaan jonkun tikun kanssa kaarnaan?”
”Tottakai, jos haluat tulen syttymään. Minulla kun ei ole mitään millä hingata tikkua” Steelix nauroi.
Espeon pyöritteli tyrmistyneenä silmiään.
”Kaikkeen sitä joutuu, kun on käärmeen kanssa tekemisissä”.
Vähän ajan kuluttua, kun tulta ei oltu saatu vieläkään syttymään, Umbreon ja Vulpix saapuivat leiriin.
”Kas sieltä se kävelevä tulitikku viimein saapuu” Espeon huomautti närkästyneenä. Steelix hykerteli, ja kertoi Vulpixille ja Umbreonille Espeonin epätoivoisista tulensytytys ideoista, ja kun Espeon oli saanut hiottuaan puukepin silmäänsä.
”Älä naureskele siinä! Olet minulle terveen silmän velkaa”
Lopulta kun pikaiset kuulumiset oli saatu vaihdetuksi, Vulpix sytytti tulen ja ystävykset pääsivät nauttimaan Espeonin ja Steelixin keräämistä vaahtokarkeista.
Sinä yönä Steelix nukkui hyvin levottomasti. Aluksi hän luuli sen johtuneen liian pienestä tilasta, mutta ulos päästyään hänen epäilykset heräsivät. Kaikki ei ollut kohdallaan. Hiljaa Steelix tutkaili kallioympäristöä, mutta ei huomannut mitään tavallista poikkeavaa. Kunnes hän saapui nuotion luo. Hiilet punoittivat vielä hiljalleen, mutta mikä sai Steelixin hätkähtämään, oli musta sarvi joka lojui nuotion keskellä. ”Giteuvis” loisti kirkkaana sarven kyljessä.
”Giteuvis?” Steelix kysyi itseltään. Oliko se jokin tunnussana, tai jotain, Steelix mietiskeli.
”Halusitte varmasti sarven takaisin, vaikka se meille kuuluukin” kuului ilkeän huvittunut ääni hänen takanaan.
Steelix kääntyi, ja seisoi silmätysten rayquazan kanssa. Tämän vierellä taas seisoi tuttu magby.
”Mitä sinä haluat?” Steelix kysyi raivoissaan.
Kaksikko vain nauroi ivallista naurua.
”Hah, no mitäs luulisit? Saada teidät hengiltä! Valitut”.
Steelixin silmät välähtivät vaarallisesti.
”Jos lähestytkin ystäviäni, sinun täytyy ensin tappaa minut!”
Rayquaza hymyili viekkaasti.
”Mielihyvin. Sittenpä on kaikkein vaarallisin hoidettu alta pois”.
Espeon, Umbreon ja Vulpix olivat heränneet ääniin, ja kurkistivat juuri sopivasti luolasta nähdäkseen Steelixin ja Rayquazan asettuvan taisteluasemiin. Rayquaza valmisteli parasta aikaa suurta sädetaitoa, kun Magby hyökkäsi Umbreonin kimppuun.
”Steelix!” Vulpix huusi ja juoksi ystävänsä luokse, mutta Rayquaza ehti huitaista pyrstöllään ketun kallion seinään, ja vieressä seisova Espeon kuuli ilkeän äänen hennon selkärangan napsahtaessa poikki.
”Yksi pois, kolme jäljellä!” Rayquaza riemuitsi, samalla kun Espeon ja Steelix kävivät hänen kimppuunsa.
***
”Tule kotiin”. Vulpix kuuli vaaleanpunertavan maiseman vaihtuessa hänen ympäriltään.
”Tule kotiin”. Vulpix katseli hätääntyneenä ympärilleen sumean maiseman vaihtaessa taas muotoaan.
”Rose, aikasi on ohi. Sinun on tultava kotiin” hento ääni kutsui yhä.
”Ei, en halua! Ystäväni ovat vaarassa!” Vulpix sanoi sokeana.
”Sinun paikkasi on nyt kotona, meidän kanssamme kultaseni”.
”Äiti? En voi tulla. Täytyy löytää…” Vulpix sopersi.
”Astu sisään, Rose. Ikuisuuteen” ääni oli muuttunut hennoksi lauluksi.
Vulpix katseli hädissään ympärilleen.
”Espeon! Steelix? Umbreon!” hän huusi .
”Ikuisuuteen”
”En ole vielä valmis. Minun täytyy mennä takaisin” Vulpix jatkoi epätoivoisena.
”Luovuta, anna kivun kadota. Astu sisään”.
Kultainen säteilevä kehä muodostui Vulpixin eteen, ja hän eteni sitä kohti tahtomattaan.
”En!” Vulpix sanoi, ja puristi kaikin voimin amulettiaan.
Samassa säde oli kadonnut ja Vulpix nukkui sikeästi sinisessä pimeydessä.
Muut katsoivat toisiaan murheellisina. He tuskin olivat ehtineet vilkaistakaan karttaa ja sarvea, kun ne jo varastettiin.
”Hei, ei kai se noin paha voi olla? Yritetään nähdä asioiden hyvät puolet” Vulpix ehdotti hiljaa. Umbreon nosti vihaisena päätään. ”Sanopa tässä yksikin hyvä asia!” hän raivosi.
Espeon ja Vulpix loikkasivat säikähtäneinä taaksepäin. Steelix katsoi kysyvästi Umbreoniin, joka ärtyneenä kääntyi ja marssi tiehensä. Vulpix istahti apeana maahan.
”En minä kyllä ihan tuota tarkoittanut”.
Groudonit katsoivat toisiaan vaivaantuneina. ” Eh, jos se teille mitenkään sopii, niin lähtisimme kotiin?”
Espeon nyökkäsi heille, ja groudonit lähtivät.
”Nyt ainakin tiedät miltä minusta tuntuu” Espeon sanoi Vulpixille hiukan ivallisesti. Se ei kuitenkaan parantanut Vulpixin oloa. ”Minusta ei ole kivaa olla riidoissa. Menen puhumaan hänelle”.
Steelix kaiveli hännällään hajamielisenä hiekkaan. ”Minusta se ei ole kovin viisasta. Ties mitä se keksii, kun on tuollaisella päällä”.
”Nyt on kyllä korkea aika ottaa selvää”, Vulpix tokaisi ja lähti Umbreonin perään.
Steelix ja Espeon katsoivat hänen menoaan. ”Mitäs nyt?”
”Antaa hänen mennä, etsitään me sillä aikaa jostain sopiva yösija” Steelix sanoi.
Espeon nyökkäsi ja katseli kalliolle ” Kävisikö nuo kalliot?”
Steelix hymyili ja yhdessä he raahautuivat kallion juurelle.
”No niin, ja ei kun kiipeämään” Espeon sanoi reippaasti ja hypähti ensimmäiselle lohkareelle. Steelixkin alkoi kiemurrella kallion karheaa pintaa pitkin ylös.
Kauan etsittyään he löysivät mukavan kallion kolon, johon Steelixkin mahtui sisään.
”Ja ei kun odottelemaan. Sytytetään vaikka nuotio ja paahdetaan vaahtokarkkeja” Espeon hieraisi tassujaan yhteen.
”Vaahtokarkkeja?” Steelix kysyi ihmeissään. Espeon naurahti. ”Vaahtokarkkeja, etkö ole kuullut? Ne ovat hyviä pehmopaloja, joita ihmislapset yleensä syövät. Kaupungeissa niitä joutuu ostamaan, mutta täällä näin puun jossa niitä kasvaa”.
Steelix nyökkäsi ”Mennään hakemaan”.
Umbreon oli kiivennyt pienelle rantakivelle, ja katseli sieltä merelle. Jos tuo meri ei olisi niin valtava, uisin pois tältä saarelta, Umbreon ajatteli itsekseen. Samassa hän huomasi Vulpixin rannalla kävelemässä häntä kohti. Umbreon käänsi katseensa takaisin merelle ja oli kuin ei huomaisikaan.
”Hei,” Vulpix sanoi varovasti päästyään Umbreonin luokse. Toinen vain ymähti vastaukseksi.
Vulpix katsoi huolissaan mustaa pokemonia, jonka luuli tuntevansa.
”Kun asuin vielä kotona, veljeni tipahti puusta ja poikkaisi jalkansa. Luulimme kaikki pahinta, mutta viikon kuluttua jalka oli tervehtynyt täysin. Ihmettelimme miten se oli mahdollista, mutta äiti vain sanoi, että kaikkea sattuu ja kaikella on tarkoituksensa. No, uskokoot kukin mihin tahtoo”. Vulpix kertoi katsellen myös merelle.
”Mihin sinä uskot?” Umbreon kysyi katsomatta vieläkään Vulpixia.
”En tiedä. Meille on aina uskoteltu Pyhästä Ninetalesista, mutta jos meillä olisi jokin Pyhä Ninetales, niin luultavasti kaikilla pokemonlajeilla olisi oma Pyhyytensä, ja se ei mielestäni ole kovinkaan järkevää” Vulpix vastasi hetken mietinnän jälkeen.
”Sinä et usko Celebiin, ethän?” Umbreon kysyi napakasti ja tuijotti toista suoraan silmiin.
Vulpix vaivaantui tuon katseen alla, mutta vastasi kuitenkin ”Uskon sinun kauttasi”.
Se riitti Umbreonille, joka hymyili nolona ja teki tilaa kivelle. ”Anteeksi, mutta tuntuu kuin kaikki vastuu kaadetaan minun niskaan, ja että kun jokin menee pieleen, niin se on minun vikani. Se ottaa koville.”
Vulpix ymmärsi ja kipitti Umbreonin viereen.
”Nii-in, sinussa vai on sitä johtajapotentiaalia”.
”Voi olla, mutta tämä on minullekin jo liikaa. Kokoajan sattuu ja tapahtuu yhtä ja toista”.
Vulpix hymähti hiukan miettiessään viimepäivien tapahtumia.
”Uskot kuitenkin Celebiin ja saat häneltä voimia?”
”Niinkin voisi sanoa, mutta en siltikään ymmärrä miksi minulle tulee täällä paineita, ja teille tämä on kuin suurta seikkailua”, Umbreon huokaisi.
Vulpix katsoi häntä surumielisesti.
”Ikävää, mutta me olemme silti kaikki erilaisia. Ei täällä luultavasti edes pidä tietää mitä tapahtuu ja koska”.
Umbreon katsoi Vulpixia tarkkaan.
”Sinäkin siis luet kuuta, vaikka aurinko on teille tulipokemoneille?”
Vulpix naurahti.
”Toisinaan. En edes tiedä mistä olen omannut sen kyvyn”.
Molemmat olivat hetken hiljaa.
”Miksi tulit saarelle?”
”Minusta vain tuntuu, kuin joku olisi kutsunut minut tänne” Vulpix vastasi epäröiden. ”Entäs itse?”
Nyt Umbreon naurahti.
”En tiedä vielä. Kysy tuota minulta joskus kun olen miettinyt tarpeeksi, mutta meidän pitäisi lähteä, ettei Espeon ja Steelix huolestu”.
Samoihin aikoihin Espeon ja Steelix yrittivät epätoivoisesti sytyttää tulta.
”Väisty”, Espeon komensi ja tähtäsi meediosäteen kohti kuivia puita. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja Steelix sai hyvät naurut.
”No, kokeile osaatko itse paremmin” Espeon nipotti.
”Joe opetti, että hankaamalla ja pyörittämällä puutikkua kuivan kaarnan päällä, tuli voi syttyä” Steelix sanoi virkeästi, ja hymyili sievästi Espeonille.
”Eli tuo tarkoittaa sitä, että minä joudun tahkomaan jonkun tikun kanssa kaarnaan?”
”Tottakai, jos haluat tulen syttymään. Minulla kun ei ole mitään millä hingata tikkua” Steelix nauroi.
Espeon pyöritteli tyrmistyneenä silmiään.
”Kaikkeen sitä joutuu, kun on käärmeen kanssa tekemisissä”.
Vähän ajan kuluttua, kun tulta ei oltu saatu vieläkään syttymään, Umbreon ja Vulpix saapuivat leiriin.
”Kas sieltä se kävelevä tulitikku viimein saapuu” Espeon huomautti närkästyneenä. Steelix hykerteli, ja kertoi Vulpixille ja Umbreonille Espeonin epätoivoisista tulensytytys ideoista, ja kun Espeon oli saanut hiottuaan puukepin silmäänsä.
”Älä naureskele siinä! Olet minulle terveen silmän velkaa”
Lopulta kun pikaiset kuulumiset oli saatu vaihdetuksi, Vulpix sytytti tulen ja ystävykset pääsivät nauttimaan Espeonin ja Steelixin keräämistä vaahtokarkeista.
Sinä yönä Steelix nukkui hyvin levottomasti. Aluksi hän luuli sen johtuneen liian pienestä tilasta, mutta ulos päästyään hänen epäilykset heräsivät. Kaikki ei ollut kohdallaan. Hiljaa Steelix tutkaili kallioympäristöä, mutta ei huomannut mitään tavallista poikkeavaa. Kunnes hän saapui nuotion luo. Hiilet punoittivat vielä hiljalleen, mutta mikä sai Steelixin hätkähtämään, oli musta sarvi joka lojui nuotion keskellä. ”Giteuvis” loisti kirkkaana sarven kyljessä.
”Giteuvis?” Steelix kysyi itseltään. Oliko se jokin tunnussana, tai jotain, Steelix mietiskeli.
”Halusitte varmasti sarven takaisin, vaikka se meille kuuluukin” kuului ilkeän huvittunut ääni hänen takanaan.
Steelix kääntyi, ja seisoi silmätysten rayquazan kanssa. Tämän vierellä taas seisoi tuttu magby.
”Mitä sinä haluat?” Steelix kysyi raivoissaan.
Kaksikko vain nauroi ivallista naurua.
”Hah, no mitäs luulisit? Saada teidät hengiltä! Valitut”.
Steelixin silmät välähtivät vaarallisesti.
”Jos lähestytkin ystäviäni, sinun täytyy ensin tappaa minut!”
Rayquaza hymyili viekkaasti.
”Mielihyvin. Sittenpä on kaikkein vaarallisin hoidettu alta pois”.
Espeon, Umbreon ja Vulpix olivat heränneet ääniin, ja kurkistivat juuri sopivasti luolasta nähdäkseen Steelixin ja Rayquazan asettuvan taisteluasemiin. Rayquaza valmisteli parasta aikaa suurta sädetaitoa, kun Magby hyökkäsi Umbreonin kimppuun.
”Steelix!” Vulpix huusi ja juoksi ystävänsä luokse, mutta Rayquaza ehti huitaista pyrstöllään ketun kallion seinään, ja vieressä seisova Espeon kuuli ilkeän äänen hennon selkärangan napsahtaessa poikki.
”Yksi pois, kolme jäljellä!” Rayquaza riemuitsi, samalla kun Espeon ja Steelix kävivät hänen kimppuunsa.
***
”Tule kotiin”. Vulpix kuuli vaaleanpunertavan maiseman vaihtuessa hänen ympäriltään.
”Tule kotiin”. Vulpix katseli hätääntyneenä ympärilleen sumean maiseman vaihtaessa taas muotoaan.
”Rose, aikasi on ohi. Sinun on tultava kotiin” hento ääni kutsui yhä.
”Ei, en halua! Ystäväni ovat vaarassa!” Vulpix sanoi sokeana.
”Sinun paikkasi on nyt kotona, meidän kanssamme kultaseni”.
”Äiti? En voi tulla. Täytyy löytää…” Vulpix sopersi.
”Astu sisään, Rose. Ikuisuuteen” ääni oli muuttunut hennoksi lauluksi.
Vulpix katseli hädissään ympärilleen.
”Espeon! Steelix? Umbreon!” hän huusi .
”Ikuisuuteen”
”En ole vielä valmis. Minun täytyy mennä takaisin” Vulpix jatkoi epätoivoisena.
”Luovuta, anna kivun kadota. Astu sisään”.
Kultainen säteilevä kehä muodostui Vulpixin eteen, ja hän eteni sitä kohti tahtomattaan.
”En!” Vulpix sanoi, ja puristi kaikin voimin amulettiaan.
Samassa säde oli kadonnut ja Vulpix nukkui sikeästi sinisessä pimeydessä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kamala, karsea pätkä!!!! Mä en voi uskoo, et teit siitä tälläsen sooperruksen!!
Vitsi vitsi..;) Huijasin... Oli ihan hauska pätkä, ethän pikku vitsistä suutu?=S Ja muuten eiköhän noiden neljän pitäs saada pikkuhiljaa ne taika kivensä..xD
..hieman vakavampi pätkä vulpixilta mun mössö-tassu-pätkän jälkeen.. :D
Ei kai ne niitä kiviä vielä löydä, sithän se tarina jo loppuis tai jotain...
Ihan hyvä pätkä vulpix... Mut musta tuntuu et oon vaa eessä täs tarinan teos... Multa tulee vaa kauheeta paskaa kun kirjotan... EI musta oo tähän... Sori vaan... :(
Sua me just tarvitaan tähän.. Kato, et saadaa vähän erilainen teksti jokaselt, ni siinä se idea piilee....) Muut on varmaa ihan samaa mieltä, et sä jatkat..:) Oikeesti et oo tiellä=)
Me kuule pidetään Steelix niin kovin kiinni, et sul ei oo mahdollisuutta paeta!! Tästä tarinasta ei lähde kukaan enää tässä vaiheessa, jos se musta on kiinni! Ei ei ei ei!
Vai niin, vai niin, Espeon on taas kaivamassa vulpixia nenästä >:), tule tänne vaan tappelemaan *Muhahahahaa*, no ei, ei, en mie tosissani*hehehee*