Alkaa kohta paukut loppua kaksivuotiaan kanssa kohta tilaan kyllä ajan jollekkin lääkärille...poika on suoraan sanottuna raivohullu tänä aamuna yritin pukea vaatteita kun oltas lähdetty ulos mutta poika ei halunnut seuraus:hirveä huuto pidin poikaa väkisin sylissä noin puoli tuntia sain jotenkin rauhoittumaan mentiin ulos sujui joten kuten tultiin kotiin poika olisi halunnut nousta rattaista yritin nostaa ei halunnutkaan nousta sitten halusi taas sitten nostin poika aloitti jumalattoman huudon ja huusi rattaiden vieressä annoin huutaa vähän aikaa sitten toin sisälle seuraus:huutaa haalarit päällä ulkoovella!!!!!!!!Tilaanko ajan lääkärille vai onko tämäkin aivan normaalia??? pidättekö muut väkisin sylissä vai mitä teette????
LUKEKAA JA AUTTAKAA
ÄIti
444989
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 44
Vanhimmat
Meidän 3-vuotias on nyt ollut 2 vuotta samanlainen. Kyllä kai se joskus loppuu. Väkisin sylissäpitoa pienen uhkailun lisäksi on harrastettu.
Sitä se on uhmaa!
Aina ei väkisin sylissä pito auta, huuto vaan lisääntyy. Istu vaikka johonkin lähelle esim. lukemaan kirjaa ja anna huutaa ja rauhoittua itsekseen varmista vain ettei lapsi pääse satuttamaan itseään (meillä toimii) tai rupeat leikkimään ja sinulla on muka hurjan kivaa, eipä kukaan pitkin viitsi huutaa kun äidillä on noin hauskaa...
Ulkona kannattaa kokeilla huomion kiinnittämistä johonkin muuhun, esim. mikähän lintu tuolla menee tai minkävärinen auto seuraavaksi tulee, ym. tilanteen mukaan...
Välillä ei auta mikään ja silloin on vain yritettävä kestää jos oikein pahaks menee kannattaa asiasta jutella esim. neuvolassa.
Muista ettet ole tässä tilanteessa yksin! VOIMIA!
2-vuotiaalta. Tärkeintä, ettet raivostu lapselle. Periksi ei aina voi eikä pidäkään antaa, mutta samanlaiseen raivoon lapsen kanssa ei saisi joutua. Minä en koskaan ole pitänyt väkisin sylissä rauhoittamista hyvänä keinona. Se voi olla lapsesta hirveän ahdistavaa. Joskus voi joutua estämään riehuntaa vähäksi aikaa, mutta mitään pitempikestoista väkisinkiinnipitoa en suosittele. Itse en äkkiä lähtisi lääkäriin tämän asian kanssa. Neuvolan terveydenhoitajan kanssa voisin keskustella, jos tilanne jatkuisi samana pitempään.
Yksi vinkki: Kun lapsi alkaa rimpuilla ja raivota, koeta saada hänen mielenkiintonsa johonkin muuhun. Kerro jotakin, näytä jotakin "huippuihmeellistä" autoa, lintua, tapetin kuviota. Kiukku ja oikuttelu voi unohtua ja lapsen tulee paremmalle mielelle. Aina tämä ei onnistu eikä tarvitsekaan onnistua. Joskus lapsen on saatava raivota, mutta raivosta ei saa tulla asetta minkä tahansa haluamansa asian saamiseen.
Lapsesi ei kuitenkaan ilkeyttään huuda. Se on erillistymiskehitystä.
Huumori!
Meidän kiukkumaakareilta kaivellaan kiukkua vaikka kainalosta (kutittamalla)... Ja tarvittaessa sen voi vaikka lapsen kanssa yhdessä vetää vessasta alas (siis sen kiukun). esim. näin:
-Kuinka tuommoinen kamala kiukku on meidän tyttöön/poikaan takertunut, se pitää saada pois, mokoma kiukku (kutitetaan julmetusti). Jaa-a vietäskö tää mokoma yhdessä vaikka roskiin (vessaan tms.)
Kiukkua siinä sitten ku naurattaa!Monesti tulee hyvä mieli kummallekkin:)
On kai aika turhauttavaa olla parivuotias... Ei osaa itse kovin paljoa.
Pahinta on, kun itse suuttuu ja menettää hermonsa ja menee mukaan siihen sekoiluun. Pitää tosiaan yrittää olla niin kuin ulkopuolinen: ettei toi riehunta mua kiinnosta.
Ongelma on vaan se, että jos on kiire... Meillä jossain vaiheessa todettiin, että on vaan pakko herätä tunti aikaisemmin. Se on sittenkin pienempi tuska kuin kiire.
Lapsi ei ymmärrä kiirettä. Lapsi hermostuu, kun vanhempi hermostuu: siinä on oravanpyörä valmis.
Jos on kaksi vanhempaa, niin meillä tiukassa paikassa vanhemman (pukijan, syöttäjän tms.) vaihto joskus auttaa. Isän kanssa muutenkin menee jotenkin järkevämmin. Me äidit ollaan niin tunteellisia...
Kun lapsi kiukuttelee ihan täysillä, ala kehumaan häntä, kuinka hyvin hän osaa kiukutella. Sano, ettei vauvat osaakkaan noin kuikuta. Se on ihan isojen poikien juttu. Äänensävyn pitää tietysti olla rauhallinen, kehuva ja kannustava. Juttuun voi vielä lisätä, että näytäthän sitten mummolle/papalle/kummille, kun seuraavan kerran nähdään, kuinka hyvä sinä olet kiukuttelemaan.
Lapsi voi hämmästyä tällaista yllättävää reagointiasi niin, että lopettaa kuikuttelun sillä kertaa siihen paikkaan.
Enpä ole kyllä itse aina osannut olla fiksusti lasten kanssa ja olenkin tehnyt paljon hallaa olemalla itse kiukkuisempi kuin lapsi.
Vanhempana se sitten kostautui ,kun vanhin lapsista oli vastarinnassa melkein asiassa kuin asiassa,mutta passiivisesti.
Vasta nyt 20 vuotta kun on kulunut ensimmäisen syntymästä olen alkanut tajuta omaa käytöstäni ja alkanut karsia pois itsestäni narsistista käytöstäni.
Nostan hattua niille ,jotka jaksavat olla asiallisia lapsen kiukutellessa.Luultavasti jonkin verran aikuisen kiukkuakinntarvitaan lapsen kasvatuksessa.Jostain kirjallisuudesta olen lukenut,että ihminen kokee olevansa vahva ,jos häneen kohdistetaan myös negatiivisia tunteita.Paino sanalla myös.Jos aina paapotaan tulee tunne,että muut pitävät minua heikkona lenkkinä,jolle ei uskalla sanoa mitään haurauden vuoksi.
Lapsi ei myöskään vahvistu kestämään maailman "pahoja sanoja" tässä tapauksessa.
Joku viisas on laskelmoinut ,että yhdeksän hyvää ja yksi paha olisi oikea suhde kasvattajan kielenkäytössä.Itsellä se on ollut joka toinen pahaa ja joka toinen hyvää ja sekään ei ole terveellistä .Siitä tulee epävarmaksi ja ailahtelevaiseksi niinkuin vanhempansakin.
Esim. pukemistilanteessa: Kanna ulos ilman vaatteita (tai esim. parvekkeelle) ja kysy miksi puetaan kun mennään ulos.
Meidän kaksivuotiaalle meni jakeluun; ei enää tappelua aamuisin!
nerokkaat keksinnöt ovat yksinkertaisia
Kuullostipa tutulle.Minunkin poikani sai samanlaisia vahvoja raivareita ja puhuin niistä mm. neuvolassa.Sanottiin, että vahvaluonteinen lapsi...niinhän se on.Ikää tuli ja koulu alkoi.Siellä sanottiin, että kovin on häiritsevä, mutta muuten ah niin suloinen.Mutta vaikka poika oppi lukemaan ja kaikki muutkin asiat niinkuin ekaluokkalaisen kuulukin, opettaja vaati luokalle jättämistä kun on niin kovin omapäinen ja vilkas.No eppu tuplattiin ja sit jatkettiin normaalisti.Aina välillä tuli sanomista ja ihmetystä vilkkaudesta,jopa psykologi kävi seuraamassa koulussa useaankin kertaan poikaa,mutta ei mitään "vikaa" löytynyt.Olin siinä vaiheessa jo sitä mieltä, että täytyy joku syy löytyä käytökselle.Ei vaan löytynyt.Aika kului ja vanhempana oli sit ongelmatkin vakavampia.Ei pärjätty kotonakaan,seurasi lintsausta koulusta ja kaikkea tihuhommia.Kun en väkivallasta pidä laitoin sos.toimen asialle ja ennenkuin poika oli 18v. sain hänen nuorten kotiin missä alkoi löytyä jonkinlaiset rajat ja voimat pitää nuori aloillaan.Tämä kaikki siksi, että rakastan lastani niin paljon, etten voinut antaa jäädä hänen kadulle,niin kuin moni muu nuori siellä jo on.Minulle on sanottu koko ajan, että en voi syyttää itseäni tästä.Enkä syytäkkään,onhan minulla kaksi täysin "normaalia" lasta.Pojalta löytyi sittemmin neuropsykologinen syy käytökseen ja arvatkaa helpottiko.
Tämä on vain meidän tarina enkä tarkoita että teillä olisi samoin.
Meidänkin poika oli "normaali". Vikaa ei ollut - muka - vilkkautta vain ja ylenmääräistä aktiivisuutta. Oppi aikaisin ja helposti lukemaan ja niin edelleen, mutta koulussa häiriköi. Kahden kesken oli ihana ja suloinen, sanoivat opet, mutta ryhmätilanteissa rupesi käymään "ylikierroksilla" oikein todella. Meilläkin kävi oikein koulupsygologi seuraamassa poikaa luokassa, ja sanoi että vilkasta on meno, muttei mitään vikaa. Neuvolassa poika aina esiintyi kuin enkeli, eikä siellä uskottu että pojassa olisi ollut jotain vialla. Lopulta ei kotonakaan enää tullut mistään mitään, vaan poika riehui ja oli niin omapäinen "minä itte", ettei tosikaan. Mitään otetta häneen ei saanut. Lopulta otettiin yhteyttä lastensuojeluviranomaisiin ja poika pääsi pienryhmäkotiin osaksi viikkoa, harjoittelemaan sosiaalisia taitoja ryhmässä.Samoin hän pääsi vihdoin ja viimein keskussairaalaan neurologiselle osastolle tutkimuksiin, kun jo vähän kiristimme että jos ei omassa kaupungissa onnistu, niin mennään kaupungin kustannuksella naapurikaupungin sairaalaan tutkimuksiin. Pojalta löytyi neurologisperäinen aineenvaihduntahäikkä, joka on oireiden, siis käytöshäiriöiden ja ylivilkkauden takana. Nyt on sitten lääkitys päällä ja se yhdessä ryhmäterapian kanssa on tehnyt ihmeitä.
Olen alkuperäinen kirjoittaja ja nyt saa sitte pelätä että pojallani on joku vika päässä....olen niuho varmaan jonkun mielestä mutta eipä tänne kannata tulla valittaan kun saa vaan enemmän huolta ja murhetta.........:( :(
Miksi ylipäätään kirjoitit tänne!!
Olisit mennyt neuvolasta kysymään, jos ei asialliset vastaukset miellytä.
Vaikka mielestäni neuropsykologi olisi oikea osoite: Neuvolan lääkäriltä saat lähetteen.
Minulla on vilkkaat lapset, mutta tuollaisia sessioita oli vain päästäänvialla olleella.
En sano, että toivon kenellekään erityistä hoitoa tai -kuntoutusta tarvitsevaa lasta, mutta toivon sinun lapsellesi tuplavaikeampia kiukkukohtauksia ja voimattomuutta itsellesi, että kypsyisit äitinä ja ihmisenä !!
Olisit harkinnut raskauksiasi ja mieti kahdesti haluatko/teetkö lapsia lisää, ei "saa sitte pelätä että on joku vika päässä...."
Todennäköisesti itsekin epäilet jonkin olevan vialla, koska haet anonyymisti apua noinkin suureen ongelmaan.
Tsemppiä ja jaksamista, vanhemmuus ei ole lastenleikkiä:)
Ei ole ollut tarkoitus pelotella sinua ja kuten hyvin mainitsin,tämä on vain meidän tarina joka ei suinkaan tarkoita, että teillä olisi sama asia kyseessä.Sen voin kyllä suoraa sanoa, että kun lapset kasvaa myös ongelmat kasvaa.Vaikka eihän kaikkien kanssa ole ongelmia.Suotta pahastut ja toisaalta olisit kiitollinen että saat tietää erilaisia tapahtumia.Minä olisin ollut todella kiitollinen jos olisin tiennyt tällaisesta ongelmasta mikä meillä on.Äläkä sano noin, että vikaa päässä, kuullostaa todella pahalle.Oli lapsemme millainen hyvänsä se on kuitenkin niin rakas.
Ei voi olla totta. Siis tunnet että jotain on vialla, kirjoitat tänne ja - kieltäydyt ajatuksesta, että jotain olisi vialla / pelkäät että jotain olisi vialla?! Siis...?!
Mitähän jos nyt tekisit jotain ja ottaisit esim. neuvolassa pelkosi puheeksi ja pyytäisit neurologisiin tutkimuksiin pääsyä oman mielenrauhasi vuoksi ja ennen kaikkea LAPSESI PARHAAKSI? Sehän on hyvä, jos ei mitään poikkeavuuksia löydy, mutta niitä ei ilman tutkimuksia voida sulkea pois. Turha sinun siis on pelätä - ota asioista selvää.
Ja : neurologiset poikkeavuudet eivät sinänsä ole "vika päässä". Ne ovat ihan synnynnäisiä persoonallisuuden ominaisuuksia jotka aiheutuvat siitä, että henkilön aivojen aineenvaihdunta toimii vähän eri tavoin kuin valtaväestöllä. Älyssä ei näillä ihmisillä ole mitään vikaa ja he ovat usein keskivertoa fiksumpia, ja voivat kääntää erityispiirteensä vahvuudeksi, mikäli vain saavat tiedon erikoislaatuisuudestaan tarpeeksi ajoissa. Kouluvuosina tarvitaan usein sopeuttamista eri muodoissa (lääkitystä, ryhmäterapiaa jne.), mutta se ei tarkoita että lapsi olisi tyhmä vikapää, se vain tarkoittaa ettei nykyinen koululaitos ja ihmiset yleensä tahdo suvaita erilaista tyyliä oppia, olla ja elellä. Asennemuutosta tarvitaan, mikä sinunkin kirjoituksestasi kävi hyvin ilmi.
Meidän lapsellemme neurologisen diagnoosin saaminen oli onni! Nyt hän tietää että hänellä on vahvuuksia (on monissa asioissa ikäisiään edellä), ja sitten on joitakin alueita (motoriikan puolella esimerkiksi) jotka ovat hänelle vaikeampia kuin hänen ikäisilleen yleensä. Nyt hän tietää ja me vanhemmat tiedämme mistä tämä johtuu: dopamiini-välittäjäaineen liian matalasta tasosta aivoissa, sekä aivojen vähäisistä sähköisistä "katkoksista". Lapselle itselleen homman selviäminen oli kaikkein paras juttu, nyt hän on paljon tyynempi ja rauhallisempi kun hänellä on lääkitys, kuntoutukset pelaavat ja hän itse tietää miksi "riehuttaa" ja on vaikea olla paikallaan ilman lääkettä. Hän ei enää pura levottomuuttaan meihin vanhempiin ja ympäristöönsä.
Mä just eilen olin lapseni kans puhelin yhteydessä ja hänellä oli jälleen paha päivä.Nyt kun avasin koneen ja luin,et muillakin tosiaan on näitä ongelmia,multa pääsi itku.Tuntuu vaan joskus niin toivottamalle kun ei oikein voi tehdä mitään.Poika vielä haraa tutkimuksia vastaan ja se on entistä hankalampaa.Kaikki ei siis ole ihan reilassa.Mutta ehkäpä tänään jo on parempi päivä.Siitä vielä, et tosiaankaan ei saa sanoa, et näillä lapsilla on päässä vikaa.Meidänkin lasta on aina sanotty erittäin fiksuksi ja älykkääksi.Hänellä on taiteellisia lahjoja,on erittäin hyvä piirtäjä.Ai niin ja hänellä on ns. tic-oireet aika vahvoja.Siis nenän niiskutusta,pään nykimistä,suun aukomista niin kuin haukottelisi,äännähtelyjä yms.Mahdollista on, että kyseessä on touretten syndrooma.
Torey Haydenin kirjoja.Hän on erityisopettaja joka on työskennellyt häiriintyneiden lasten kanssa.Aivan loistavia teoksia ja vieläpä tositarinoita.Esim:Tiikerin lapsi ja Nukkelapsi.
liian äkkiä. Ei kaksivuotiaan raivarit ole mitään ihmeellsiä. Kyllä niitä on. Neurologisia ongelmia ei kannata ryhtyä niiden perusteella epäilemään. Hyvä nyrkkisääntö on tämä: Jos ongelma on yhtä paha kolmen kuukauden kuluttua, kysy joltakin asiantuntijalta. Neuvolasta esimerkiksi. Lasten kanssa on näitä kausia. Koeta pysyä rauhallisena kiukkupuuskien aikana. Ja varmastihan ne ovat vain pieni osa vuorokaudesta. Suurimmaksi osaksi elämä sujuu, eikö vain. - Meidän yhteiskunnassa usein patologisoidaan lasten käyttäytymistä liiankin nopeasti ja tehdään diagnoosia keittiön pöydän ääressäkin. Lapsi tarvitsee rakkautta ja ymmärtämystä ja sitä, että aikuinen päättää tarvittaessa lapsen puolesta. Tällä päästään pitkälle.
Kiitos sinulle kun rauhoittelit. Samalla pyydän anteeksi kaikilta joita loukkasin sanomalla että päässä vikaa...
Mitä sitä anteeksi pyytelee.Mä ainakin ymmärrän kuinka sulla on monen moisia tunteita pinnalla ja varsinkin kun luet näitä meidän muitten kokemuksia.Ja nimenomaan nämä on kokemuksia,ei ole ollut missään vaiheessa tarkoitusta väittää, että teilla olisi samasta asiasta kyse.Aika menee eteenpäin ja toivottavasti tilanne rauhoittuu.Hyvää jatkoa ja jaksamista teille!
Lapsesi käyttäytyy niin kuin oman tahtonsa tajunnut ainakin.Eikä sitä kannata tyystin poiskaan kitkeä.Minun neljästä lapsesta yksi on ollut juuri tuollainen"raivohullu".Paras tapa on kohtauksen tullessa yrittää keksiä lapselle joku mielenkiintoinen juttu,mihin hän voisi huomionsa kiinnittää.Aina ei onnistu,silloin annat vaan raivota huolehtien ettei pääse satuttamaan itseään.Itsesi täytyy pysyä rauhallisena koska et voi opettaa lasta raivoamalla lopettamaan raivoamista.Tämmöisissa jutuissa on tärkeää että vaikka lapsi on käyttäytynyt huonosti,niin osoitat hänelle kaikesta huolimatta että rakastat häntä.Lapsi kokee myös syyllisyyttä ja häpeää käytöksestään,kun ei ole pystynyt hillitsemään itseään.Meidän nuorimies sai näitä kohtauksia 5-vuotiaaksi,tosin aina vaan harvemmin.Nyt on oikein hyväkäytöksinen 12-v.Eikä vois uskoa enää niitä aikoja todeksi mitä läpi käytiin.Älä sinä menetä toivoasi,asia voi olla pieni uhma kausi joka saattaa mennä ohi muutamassa kuukaudessa ja tulla taas joskus hetkeksi takas.Äläkä pahoita mieltäsi noista kaikenmaailman ilkeistä kirjoituksista.Siunausta perheeseesi.
Hei!
Kiitos vastauksestasi tuo lämmitti sydäntä ja antoi voimaa. Kiitos.
Ajattele niin, että kun lapsella on paljon omaa tahtoa, hän pääsee vielä elämässään pitkälle!
Ei tosin raivoamalla, mutta sen voi kääntää vahvuudeksikin kun ei edes yritä kitkeä kaikkea uhmaa pois (niin kuin edellä jo kirjoitettiinkin)
Joskus voi yrittää kääntää huomiota muualle, mutta anna toki lapsen myös näyttää tunteitaan ja purkaa kiukkuaan. Näin hän oppii sietämään myös pettymyksiä (sikäli mikäli ei saa raivoamalla periksi) ja saa tunteen, että häntä rakastetaan sellaisena kuin hän on ja että kaikki hänen tunteensa ovat sallittuja. Tietenkään teot eivät saa kaikki olla sallittuja, esim. että kiukkukohtauksen sattuessa vahingoittaa muita.
"Äläkä pahoita mieltäsi noista kaikenmaailman ilkeistä kirjoituksista."
Nuo mainitsemasi ilkeät kirjoitukset olivat niiden äitien, jotka ovat olleet itse samassa tilanteessa kuin "Äitikin" mutta rauhoittelu keskustelupalstalla ei ole tuonut ongelmaan ratkaisua.
Asiallisia vastauksia mahdollisesta ongelmasta,
mikä siinä on ilkeää?
Realismi, tieto mahdollisesta, aavistus pelätystä?
Joskus uhma ei olekaan pelkkää tahdonkehittymistä, vaan takana on neurologinen häiriö. Tämän päivän ongelma, kuten puheenkehityksenhäiriötkin.
"Tihentynyt seula" ei riitä selittämään kymmenkertaistunutta dysfaatikkojen ja ADHD-lasten määrää.
Olisin ollut tyytyväinen , jos joku olisi minulle kertonut myös toisesta vaihtoehdosta, kun uhittelevan lapseni kanssa järkytin kanssaeläjiäni.
Olisin osannut hakea aiemmin apua, muualta kuin neuvolasta.
Tieto tuo tuskaa, mutta parempi sekin kuin epätietoisuus.
Kerroin oman mielipiteeni avunhuutoon, vaikka se ei miellyttänytkään lukijaa.Pahoittelen.
Luulisi sinunkin "suurperheellisenä" ymmärtävän että jotkut lapset ovat vain voimakastahtoisempia ja saavat uhmakohtauksia.Ei tarvitse olla lapsella päässä vikaa jos tahtonsa näyttää.Se on kumma kun nykyään etsitään lääketieteellistä syytä joka asiaan jos lapsi on hiemankin persoonallinen.En vaitä etteikö sairauksia ole,mutta tuntuu nykyään että oikein hakemalla haetaan joku diagnoosi lapselle,kun ei vaan jakseta myöntää omia virheitään kasvattajina.
Kyllä kai täällä on ymmärrettykin, että lapset ovat jokainen omiaan persoonia,mutta jos nyt me muutamat olemme kertoneet omista kokemuksistamme,ei pidä suinkaan vääristää asioita.Tämä ehkä on yksi syy, että äidit/isät vaikenevat kertomasta ongelmista joita kohtaavat lastensa kanssa, kun joku jolle elämä on ollut suopea ja antanut kaikki lapset terveenä,möläyttää viisaasti, että emme voi myöntää omia virheitä kasvattajina...!Kai itsekkin ymmärrät, että jos on joku terveydellinen syy lapsen käyttäytymiseen, emme me vanhemmat todellakan voi asialle mitään vaikka niin haluaisimmekin.Ja syy siihen miksi nykyään näitä tapauksia on ja,kuten ilmaisit hakemalla haetaan,on tutkimuksissa edetty, mikä sinänsä on erittäin hyvä.Jos näistä asioista uskallettaisiin, ja olisi jo aikaisemmin uskallettu puhua avoimemmin, moni lapsi ja nuori olisi pelastunut kadulta ja ties miltä turvaan.Ja edelleenkin korostan,että ei ole kyse "päästään viallisista" lapsista(mitä sillä sitten tarkoitatkaan)vaan aidosti sairaista.Toivottavasti sinun lapsesi ovat terveitä(jos niitä on)ja pysyvät terveinä,on tuskallista kamppailla vuosia tällaisten ongelmien kanssa.
kaikkien 2-vuotiaitten pippuripussien huolestuneita äitejä aletaan "lohduttaa" sillä teidolla, että meilläkin oli tuollaista ja neurologinen sairaushan se sitten olikin, niin ollaan vaarallisilla vesillä. Kyllä varmasti se neuvolan täti, vaikkei kaikkea huomaakaan, on parempi neuvomaan äitiä eteenpäin tutkimuksiin, jos jotakin sen suuntaista on syytä epäillä. Aivan suurin osa kiukuttelevistakin lapsista on ihan normaaleja. - Sitä paitsi kaksivuotiaasta ei moniakaan neurologisia diagnooseja kyetä edes tekemään - juuri sen takia, että sen sortin ongelmat eivät useinkaan ole vielä edes näkyvissä. Juuri tällaiset ADHD, asperger, tourette jne. Ne näkyvät vasta myöhemmässä kehitysvaiheessa.
Mutta onhan se nyt arvattavissa, että kun tälläisistä asioista tulee kyse, tulee esille myös monenlaisia muita kokemuksia esille ja minä ainakin olen sanonut monesti etten suinkaan tarkoita alkuperäisen äidin lapsella olevan moista ongelmaa.Se tarina minkä olen alunpitäen kertonut ei oltu tarkoitettu diagnosoimaan kyseistä lasta, vaan ihan tarinana kerrottu kuten alkuperäinenkin äiti kertoi omansa.Ja ei varmaan kuitenkaan ole mitään virhettä tapahtunut vaikka kyseinen äiti saakin tietoonsa muiden tarinoita.Olen todella pahoillani että edes mainitsin oman lapseni tarinan, mutta en osannut kuvitella, että saisin jonkun järkyttymään sen takia.Oletan, että joku myös hyötyy oikeasti lukiessaan näitä meidän äitien tarinoita, joiden lapset ikävä kyllä ovat sairaita.Nimimerkki:yksi sairas lapsi ja kaksi tervettä
Kaikki lapseni ovat voimakastahtoisia. Ja olekin puolustanut viimeiseen mieheen saakka lapsen oikeutta olla persoona.
Päiväkoti ja neuvolakin takertuvat joka pieneen kirjainvirheeseen ja äksyilyyn nykyään jonain neurologisena vaivana, mutta "Äiti"n kirjoituksesta välittyi isompi hätä , eikä tieto kurjemmastakaan vaihtoehdosta ole pahasta tietää.
Välttämättä taustalla ei lainkaan ole suoranaisesti kasvatusvirheet .
Tahtoa on ja tietoakin, mutta oman elämänsä herruuden ja oman lapsensa kasvattamisen on yhteiskunta ottanut tehtäväkseen monilla ohjeistuksillaan, joita normaaliälyisen äidin tulisi kritisoida.
Mikä on oikea tapa kohdata uhmaikäinen lapsi?
Minusta tiukka kainalo-ote ja tiuskaisu "nyt loppui kiukuttelu" on näyttö siitä, että nyt aikuinen ottaa ohjat ja lapsella ei ole enää mitään sanottavaa.
Näinhän aina on tehty. Ja sitten rattaisiin ja vauhdilla kotiin huutamaan eteisen lattialle.
Näin vältytään myöhemmiltä valtataistelukoetuksilta.
Aikunen on aikuinen ja auktoriteetti!!
Nyt ei äitikään ole enää normaaliälyinen...Perheessämme on tapahtunut kasvatusvirhe...Luulin että tämä poikani käytös olisi suurimman osan mielestä vain uhmaikä ja siitä haluaisinkin lisää tietoa....
"..oikein hakemalla haetaan joku diagnoosi lapselle,kun ei vaan jakseta myöntää omia virheitään kasvattajina."
Tätä kommentoin.
Olisiko sinun aika mennä peilin eteen ja sanoa itsellesi, olevasi oman lapsesi äiti ja teet ne päätökset siinä tilanteessa niillä tiedoilla ja taidoilla mitä sinulla sillä hetkellä on?
Älä ota joka lausetta lapsellisesti itseesi.
Kukaan ei ole arvostellut sinua. Ainoastaan aiemmin sanottua lausahdustasi "Vikaa päässä".
Nykyään saa joka paikasta lukea, sitä kuinka lapsen ja aikuisen tulisi olla samanarvoisia. Toki tämä on totta, mutta ihmiset ovat mieltäneet tämän lapselle perustelemisen ja lapsen kuuntelemisen niin, että lapsella olisi myös samat oikeudet kuin aikuisella. Lasta tulee toki kuunnella, mutta lapsi ei voi päättää kuin ikätasoaan vastaavissa asioissa. Eli kaksi vuotias esim. syödäänkö aamupalaksi jugurttia vai viiliä. Mutta ei siten että avataan jääkaappi ja kysytään mitä otat. Kaverin muksu söi tällä periaatteella aamuisin suklaata, kun se halusi. Lapsi myös päätti aina mitä sinä päivänä syödään. Kun tämä kaksi vuotias LÖI vauvaani, hänelle leperreltiin soosoo ja jotain sairaalareissusta...Ja kuinka aukileeseen ei sitten ainakaan saa lyödä. JÄRKYTTÄVÄÄ!!!!!
Tyttöni 1.9v saa samanlaisia raivareita, ja todellakin hurjia.
pienestä asiasta nostaa mielettömän metelin,heittäytyy maahan kiljumaan ja huutaa pitkiäkin aikoja.
Mulle neuvottiin,että jos vaan itse jaksaa niin pitää niin kauan sylissä,kun lapsella raivoa riittää.
Lapsi tuntee olonsa turvalliseksi ja saa purkaa paineensa oman läheisensä sylissä.
Kokeilin sitä.
Ensin tyttö raivosi sylissä 1½tuntia, hiki oli päässä molemmilla... mutta tyttö rauhottui.
Itse en missään vaiheessa hermostunut,vaan juttelin rauhallisesti ja sanoin kokoajan,että äiti ei päästä vielä,ensin rauhoitut,sitten vasta.
Sitten raivoaika väheni, nyt huudetaan ja raivotaan harvemmin. Ja jos raivotaan niin sylissä rauhoitutaan alle ½tunnissa.
Raivoamisen jälkeen tyttö on aina kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Se on ihan kokeilunarvoista...mutta tee niin kuin sydän sanoo,niin et voi tehdä väärin =)
Tsemppiä!
Lapsesi on vasta kaksi-vuotias ja sen ikäiselle voimakaskin uhma on IHAN NORMAALIA. Ole uhmatilanteissa rauhallinen ja johdonmukainen, niin ikä tuo helpotusta mukanaan. Joillakin on synnynnäinen voimakas tahto, mutta sellaisenkin saa johdonmukaisuudella pysymään aisoissa sitten, kun lapsi kasvaa sen verran, että alkaa itse ymmärtää asioitaan.
Juttele neuvolassa uhmavaiheista, niin saat niistä rauhoittavaa tietoa. Ja suosittelen luettavaksesi ruotsalaisen kirjailijan Anna Wahlgrenin Lapsikirjan. Siinä on hyvin realistista kuvausta eri-ikäisistä lapsista ja se auttaa ja helpottaa tuskailevia äitejä :)
Miksi sille lapselle ei saa karjaista, että lopeta jo kiukuttelu? Mistäs se sitten oppii että tyhjä huutaminen ja kiukuttelu on väärin...
Eihän sitä itse silti tarvitse olla "raivohullu", kyllä oma kiukku täytyy tietysti pitää hallinnassa, mutta saahan sen näyttää. Kyllä lapsen pitää nähdä, että kiukuttelu herättää ärtymystä muissa ihmisissä!
Minun lapsuudessani ei saanut ikinä alkaa vänkäämään tyhjästä ja aion kyllä soveltaa samaa oppia omaani, sitten kun siihen vaiheeseen tullaan. Kuulostaa typeryyden huipulta, että lasta vaan huudatetaan eteisen lattialla tuntitolkulla. Ja julmaakin se on, mistäs se lapsi paremmin tietäisi käyttäytyä, kun ei sitä opeteta?
Pöh!
Ei kuitenkaan ole viisasta huutaa takaisin, että lopeta.Ei kai sinulla ole aikomus opettaa lapsellesi, että asioita hoidetaan huutamalla? Kyllä napakka puhe täytyisi riittää.Se että lapsi huomaa, että kiukuttelu herättää ärtymystä muissa ihmisissä, ei ole hyväksi sillä voikin äkkiä käydä niin, että lapsi tekee sitä tahallaan saadakseen huomion.Voi vaikka kokeilla niin, että lähtee eri huoneeseen ja sanoo ettei äiti viitsi katsoa tuollaista kiukuttelua.Ja kun/jos lapsi rauhoittuu, palaa takaisin, ellei lapsi ole jo itse tullut äidin luo.Hyvin pienikin lapsi, alle kaksi vuotias, ymmärtää kyllä puheen.
Huutaminen ei ole ikinä oikea ratkaisu asioihin.
pitää säilyttää aikuisuutensa. Jos huudat kilpaa 2-vuotiaan kanssa, et käyttäydy aikuisen tavoin. Tämän ohjeen pitäminen on joskus vaikeaa. Vielä vaikeampaa se on 12-vuotiaan kanssa. Kuitenkin kilpakiljunta saa pienen lapsen kokemaan turvattomuutta ja isomman lapsen silmissä se vie auktoriteetin. Sitä paitsi uhma ei ole ilkeyttä: Se on lapsen kehityksessä terve ja välttämätön vaihe. Siinä lapsi hakee omaa itseään. Siihen ei saisi vastata vihalla eikä hylkäämisellä. Yksin jättäminen ei siis myöskään ole hyvä asia. Lapsi tarvitsee uhmassaan aikuisen läsnäoloa. Kohtaus ei kestä ikuisuuksia. Kyllä sen aikuinen kestää.
Hmm... "voikin äkkiä käydä niin, että lapsi tekee sitä tahallaan saadakseen huomion". Mitenkäs ne lapset, jotka oppivat, että kun pää punaisena tässä potkin ja huudan, niin äiti tulee ja pitää ihanan tiukasti sylissä vaikka ikuisuuden?
Hyvin käyttäytyvää lasta pitää paijata ja sylitellä ja huomioida paljon! Huono käytös taas aiheuttaa aikuisissa ärtymyksen = ei tee mieli kokeilla usein!
Haluan kasvattaa lapseni niinkuin äiti kasvatti minut ja sisareni ja veljeni: paljon rakkautta, joka näkyi ja kuului ja kunnon tiukka kuri AINA kun aloimme temppuilla. Hän oli johdonmukainen kaikessa mitä teki ja siitä saan olla ikuisesti kiitollinen. Nuoruusvuosina kavereita ympäriltäni katosi rikoksiin ja huumeisiin, mutta minä halusin aina tulla yöksi kotiin. Tiesin että siellä olen turvassa, vaikka olisin joskus ollut huonoillakin teillä.
Tuolla aiemmissa viesteissä mainittiin jossakin 1 1/2 tunnin huutosessiot...
Minä toivoisin olevani tulevaisuudessa napakka ja kohtuullisen ankara äiti. Ja toivoisin osaavani myös näyttää joka päivä lapselleni sen kuinka tärkeä ja ihmeellinen hän on minun silmissäni ja kuinka paljon häntä rakastan. Oma äitini oli/on tällainen ja häntä pidän ihanteenani.
Hän täyttää pian 70 ja me perheessäni rakastamme häntä, vaikka hän on varmasti "tiukkapipoisimpia" ihmisiä, joita tunnen. Onneksi voin sitten pian alkaa kyselemään häneltä neuvoja, näillä palstoilla ei taida paljon hengenheimolaisia liikkua.
on kaiken todennäköisyyden mukaan lapsellesi kymmenen kertaa lempeämpi kuin oli sinulle aikoinaan. Kuuntele vain häntä, niin liian kireä piposi löystyy. Kaksivuotiaan kohdalla ei kuri-sanalla ole vielä mitään käyttöä. Lapsen kehitystaso on otettava huomioon. Kaksivuotias ei tee pahuutta. Se on mahdotonta. Hän ei osaa sellaista. Voi tehdä aikuisen mielestä jotakin sopimatonta, mutta se ei ole hänen omasta näkökulmastaan sellaista. Siksi siitä ei pidä rangaista. Kaksivuotiasta vain opastetaan, ohjataan ja rakastetaan. Sen ikäinen ei kykene pitämään sääntöjä mielessään, ei edes ymmärrä niitä. Sen takia sen ikäinen onkin aika voimia vievä, koska on vain yksinkertaisesti oltava paikalla aina tarvittaessa estämässä vahingot ja tuhot.
Hei
Olen tämän viestiketjun alkuperäinen kirjoittaja ja haluaisin kommentoida sulle että olet aivan oikeassa tuossa että kaksivuotiasta täytyy opastaa ja ohjata. Ei meidän poika ainakaan muista mitä ei saanut tehdä tai miten ei saanut tehdä...eikä tarvitsekaan sen takiahan hänellä on äiti ja isä...
"Huutaminen ei ole ikinä oikea ratkaisu asioihin."
Ei ole, ei. Mutta helpottaa joskus ihan mielettömästi :)
Miksi ei saisi korottaa ääntänsä?
Asuapa Italiassa tai Espanjassa...
Siellä saisi huitoa ja huutaa, vaikka keskellä kiireisintä liikenneruuhkaa kasvot kirjavina ..qvistille, joka törttöilee ja kaatua merkkitöötin päälle lopuksi, kun sormi ei enää näy taakse jääneen verkkokalvolle:D
Huitaista luudalla naapurinkin ilkiösälliä, huutaa ikkunasta pesueensa syömään päivällisaikaan ja vahtia oman kerrostalonsa siisteyttä yhdessä ja kailottaen, kuten joskus tehtiin.
Miksi pitää olla hiljaa?
Sinullahan tuntuukin olevan jo ihan selvät kuviot kasvatuksessa ja käytä niitä kun olet ne äidiltäsi perinyt.Tässä nyt väännetään hieman ääripäihin mutta kukin tyylillään.En suinkaan tarkoittanut, että lasta hyviteltäisiin kun hän huutaa, mutta olen itse sitä mieltä että ei pidä opetella ratkomaan asioita huutamalla.Mutta kuten sanoin kukin tyylillään ja voihan äitisi auttaa sinua jos joudut huutamaan kurkkusi kipeäksi...
Kyllähän se huutaminen ja äänen korottaminen on eri juttu.Käsittääkseni itse käytin ilmaisu puhua napakasti. Mutta kun olet suurperheellinen ymmärrän hyvin että varmasti on huudettava välillä.En halunnut kärjistettävän tätä asiaa noin.Mutta tarkoitus on kai kuitenkin aina ensin yrittää puhua kuin huutaa.Meillä ainakin on hyvin tehonnut napakka puhe ja jo ilmeestä lapset ovat yleensä huomanneet milloin on menty asioissa liian pitkälle.Harvemmin on tarvinnut huutaa.En ole sanonut että pitää olla hiljaa.
Mutta niinhän se on että ne kotoa opitut konstit yleensä siirretään omaan elämään ja taas eteenpäin...