Lapsi voi elää voimiensa äärirajoilla
Mielipide AL 4.11.2008
Kolmen lapsen vanhempana tiedän oikein hyvin mitä on lapsen ja myöskin hänen perheensä kärsimys, kun pienen lapsen täytyy elää voimiensa äärirajoilla koko lapsuutensa siksi, että hänellä ei ole hyvä olla koulussa.
Ensimmäiset kokemukset lapsellamme oli jo hänen ollessaan päivähoidossa, kun perheen ekaluokkalainen tuli usein koulusta itkien kotiin.
Kun lapsi menee kouluun, hän joutuu elämään koko päivän täysin uudenlaisessa ikäistensä laumassa. Kun lapsi lähtee aamulla kotoa, hänen vanhempansa häviävät konkreettisesti hänen elämästään ja kaverit ja opettajat tulevat tilalle. Lapset etsivät alitajuisesti omasta ikäluokastaan tai ylemmiltä luokilta vanhemman korvikeita päivisin, muuhunhan ei heillä ole mahdollisuutta koulun arjessa.
Päivisin lapsella ei ole koulussa turvana muita aikuisia kuin koulun opettajat ja avustajat. Opettajatkin ovat läsnä vain suljetussa luokkahuoneessa, jossa heidän ja lasten keskinäinen kanssakäyminen on tarkoin määritelty.
Lapsi joka elää ikäistensä laumassa, tarvitsee kuitenki joka hetki aikuisen kontrollia. Alaikäisten lauma ei voi olla itseohjautuva ilman, että se tuottaa vaurioita joillekin laumansa jäsenelleen. Lapset eivät tahallaan kiusaa ja vaurioita toisiaan, vaan kouluyhteisön ilmapiiri ajaa heidät siihen. Viidakon lait ohjaavat heidän käyttäytymistään, koska aikuinen ja johtaja puuttuu.
Tänäkin syksynä alkavat jo ensimmäiset yksin jääneet ja laumapudokkaat oireilla, ja näin tie kiusaamseen on auki. Viha koulua kohtaan alkaa. Seurauksista tiedämme nyt jotain.
Entä sitten kun lapsen ainoan turvan, opettajan kanssa on vuorovaikutuksessa ongelmia?
Meillä se näyttäytyi siten, että lapsi joutui tehtäviensä kanssa opettajan suoranaisen hiostuksen kohteeksi. Kalpeana ja väsyneenä teimme iltaisin läksyjä. Kuitenkin oli pelko mennä seuraavana aamuna kouluun, jos ne eivät kelpaakaan opettajalle ja hän on vihainen.
Vaikka koulussa olisi ollut kuinka monta kuraattoria ja terveydenhoitajaa, ja lisääkin olisi palkattu, ei heistä olisi ollut mitään apua. Kuinka moni psykologi on koskaan auttanut lasta puuttumalla tämäntyyppiseen ongelmaan, koulujärjestelmään? He vain yhdessä opettajien kanssa rupeavat kyselemään, mitä vikaa teillä on kotona? Eikä teillä ole kunnon vanhemmuutta, kun lapsi oireile koulussa?
En ymmärrä tällaista ajattelua.
Näkökulma tämäkin
Mielipide AL 4.11.2008
Kolmen lapsen vanhempana tiedän oikein hyvin mitä on lapsen ja myöskin hänen perheensä kärsimys, kun pienen lapsen täytyy elää voimiensa äärirajoilla koko lapsuutensa siksi, että hänellä ei ole hyvä olla koulussa.
Ensimmäiset kokemukset lapsellamme oli jo hänen ollessaan päivähoidossa, kun perheen ekaluokkalainen tuli usein koulusta itkien kotiin.
Kun lapsi menee kouluun, hän joutuu elämään koko päivän täysin uudenlaisessa ikäistensä laumassa. Kun lapsi lähtee aamulla kotoa, hänen vanhempansa häviävät konkreettisesti hänen elämästään ja kaverit ja opettajat tulevat tilalle. Lapset etsivät alitajuisesti omasta ikäluokastaan tai ylemmiltä luokilta vanhemman korvikeita päivisin, muuhunhan ei heillä ole mahdollisuutta koulun arjessa.
Päivisin lapsella ei ole koulussa turvana muita aikuisia kuin koulun opettajat ja avustajat. Opettajatkin ovat läsnä vain suljetussa luokkahuoneessa, jossa heidän ja lasten keskinäinen kanssakäyminen on tarkoin määritelty.
Lapsi joka elää ikäistensä laumassa, tarvitsee kuitenki joka hetki aikuisen kontrollia. Alaikäisten lauma ei voi olla itseohjautuva ilman, että se tuottaa vaurioita joillekin laumansa jäsenelleen. Lapset eivät tahallaan kiusaa ja vaurioita toisiaan, vaan kouluyhteisön ilmapiiri ajaa heidät siihen. Viidakon lait ohjaavat heidän käyttäytymistään, koska aikuinen ja johtaja puuttuu.
Tänäkin syksynä alkavat jo ensimmäiset yksin jääneet ja laumapudokkaat oireilla, ja näin tie kiusaamseen on auki. Viha koulua kohtaan alkaa. Seurauksista tiedämme nyt jotain.
Entä sitten kun lapsen ainoan turvan, opettajan kanssa on vuorovaikutuksessa ongelmia?
Meillä se näyttäytyi siten, että lapsi joutui tehtäviensä kanssa opettajan suoranaisen hiostuksen kohteeksi. Kalpeana ja väsyneenä teimme iltaisin läksyjä. Kuitenkin oli pelko mennä seuraavana aamuna kouluun, jos ne eivät kelpaakaan opettajalle ja hän on vihainen.
Vaikka koulussa olisi ollut kuinka monta kuraattoria ja terveydenhoitajaa, ja lisääkin olisi palkattu, ei heistä olisi ollut mitään apua. Kuinka moni psykologi on koskaan auttanut lasta puuttumalla tämäntyyppiseen ongelmaan, koulujärjestelmään? He vain yhdessä opettajien kanssa rupeavat kyselemään, mitä vikaa teillä on kotona? Eikä teillä ole kunnon vanhemmuutta, kun lapsi oireile koulussa?
En ymmärrä tällaista ajattelua.
Näkökulma tämäkin
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mitä halusit sanoa?
Ja mitä sanoit?
Jos ongelmia ilmenee, niistä on aina mahdollista selvitä puhumalla!
Juttelitteko open kanssa asioista?
Tuo aloitusviesti on lainaus lehden mielipidesivulta johon itsekin yhdyn.
Olen sitä mieltä, että kouluyhteisön vinoutumia ei yksittäinen ihminen selvitä puhumalla. Jos opettaja on urautunut vuosien myötä johonkin käyttäytymistapaan, häntä ei voi ulkopuolinen vanhempi muuttaa, vaikka lapset kuinka kärsisivät ja heidän kehityksensä koulun vaikutuksesta kärsii jopa häiriintyy. Eihän niitä pysty muuttamaan kuraatorit ja hoitajat ja psykiatritkaan vaikka työkseen siellä auttavat uhreja.
Vain yleisestä ja julkisesta keskustelusta joka herättää päättäjät voisi olla jotain apua. Siihen kai tuo lehteen kirjoittajakin tähtäsi.
http://www.stm.fi/Resource.phx/socius/socius-22007/sivu6.htx
Katse yksilöistä yhteisöön
Kun jatkaa keskustelua Arnkilin kanssa, Varpu muuttuu yhä haasteellisemmaksi.
Ei riitä, että asioihin puututaan varhain ja vuorovaikutus hallitaan, vaan myös koko ammattiauttamisen toimintakulttuuria pitäisi muuttaa.
"Ongelmia ei saa yksilöllistää vaan miettiä myös, onko esimerkiksi oman koulun toiminnassa jotain sellaista, mihin pitäisi puuttua.
Kun oppilashuoltohenkilöstöltä kysytään pulmista, valtaosa niistä liittyy yksikön toimintakulttuuriin.
Kun selvitetään, mihin työ kohdistuu, toimintakulttuuri jää taka-alalle ja valtaosa toimenpiteistä kohdistuu yksilöihin."
"On helppo suunnata katse yksilöihin ja perheisiin.
Paljon vaikeampaan on tunnustaa, että pirstaleinen auttamisjärjestelmä pudottaa yksilöitä ja perheitä väliin.
Jos lasten, nuorten ja perheiden hyvinvointia halutaan edistää, on muutettava toimintatapoja johtamisjärjestelmästä alas asti.
On puuttuva rakenteisiin", Arnkil sanoo.
Jos koulun auttamistyön toimintakulttuuri on kaaottinen, eivät työtekijä, lapsi, nuori eivätkä vanhemmatkaan tiedä, miten toimia auttamista vaativissa tilanteissa.
Stakesin verkostotiimiä kiinnostaa juuri tämä auttamistyön kulttuurin muuttaminen,
mikä innostaa Arnkilin mukaan myös kentälle, ja asiakaspalaute ollut rohkaisevaa.
______________________
Koululaisen; lapsen, nuoren vanhempien on todella vaikea puuttua kokonaisten koulujen järjestelmiin ja rakenteisiin. Siihen kun eivät välttämättä edes pysty nämä ammattilaisetkaan! Nämä jotka loivat varpusen hyvää tarkoittavaksi ja josta näyttää tulleen haukan tavoin toimiva todella paha järjestelmä.