"vaikka asummekin kylämme keskustassa, niin onneksi nuoriamme ei edes kiinnosta siellä "luuhaaminen" sen kummemmin iltaisin kuin muulloinkaan.
Vähän häpeillen tuli kerrottua koulupsykologillekin taannoin että "me ollaan vaan semmoisia kotikissoja koko perhe, ei pahemmin ole kodin ulkopuolisia harrastuksiakaan kun ei ketään kiinnosta semmoiset." (Näin siksi että meitä on syyllistetty asiasta moneen otteeseen!) "
Kiinnostaisi tietää kuka perhettä on tästä syyllistänyt?
Sosiaaliko? Miksi he edes joutuivat koulupsykologille?
Vähän häpeillen tuli kerrottua koulupsykologillekin taannoin että "me ollaan vaan semmoisia kotikissoja koko perhe, ei pahemmin ole kodin ulkopuolisia harrastuksiakaan kun ei ketään kiinnosta semmoiset." (Näin siksi että meitä on syyllistetty asiasta moneen otteeseen!) "
Kiinnostaisi tietää kuka perhettä on tästä syyllistänyt?
Sosiaaliko? Miksi he edes joutuivat koulupsykologille?
Vastaukset 5
Vanhimmat
kehittämä VARPU-projekti on tehnyt paljon hallaa tällaisen typerän syyllistämisen lisäämisessä. Mutta onneksi Stakesista on myönnetty se, että heidän aikanaan hyväksi tarkoitettu ohjelmassa on ymmärretty ja sovellettu väärin tarhoissa ja kouluissa.
VARPU:ssa opettajille jaettiin ohjeita, miten oppilaita pisteytettiin mitä erilaisimmista asioista. Mitä korkeammat pisteet, sitä suurempi "huoli" piti tuosta lapsesta oleman, joka tietysti johti myös ls-ilmoitukseen ja sitä myötä ls-asiakkuuden alkamiseen. Yksi merkittävä pointti huolen syntymiseen oli juuri tuo, että lapsella ei ole kodin ja koulun ulkopuolisia harrastuksia... Älytöntä, sanon minä ja onneksi niin on sanonut moni muukin.
Tuo katkelma oli eräältä keskustelupalstalta.
Mistähän nuo VARPUn pisteytysohjeet löytyvät?
Olisi kiva katsoa kuinka monta pistettä niitten perusteella opettajat ovat meille antaneet?
Ei meilläkään omat biologiset lapset mitään erityisiä kodin ulkopuolisia ole harrastaneet kuin satunnaisesti, eli kokeiltu on,mutta ei ole ollut kiinnostusta jatkaa.
Samoin on sijoitettujen lasten kanssa kokeiltu, mutta kiinnostusta ei ole paljon ollut.
Mutta; väistämättä sossujen kanssa jutellessa tulee tunne, että jotain heidän pitäisi harrastaa.
No, ei se mitään, kokeillaan jotain uutta kunhan keksitään mikä voisi kiinnostaa.
Ihmettelen kyllä miksi ihmeessä ei riitä se, että kavereiden kanssa leikitään ja peuhataan ja jos joku hyvä kaveri harrastaa jotain mielenkiintoista, silloin voi kiinnostus tarttua toiseenkin lapseen.
Väkisin ei ketään saa tekemään mitään.
Että kyllä ainakin minulle tuli syyllinen olo, kun lapset eivät "harrasta mitään".
Kuitenkin tekemistä ja kavereita riittää....
Että paineet ne on sijaisperheilläkin.
http://www.kaleva.fi/plus/index.cfm?j=725166
Lapsen on saatava pitkästyä
Leikki on lapselle välttämätöntä, mutta harrastukset eivät, katsoo lastenpsykiatri Jari Sinkkonen tuoreessa kirjassaan.
Hänen mukaansa lapsilla pitäisi olla nykyistä enemmän aikaa olla omissa oloissaan, pitkästyä ja keksiä itse tekemistä.
Sinkkosesta monien perheiden elämänrytmi on liian kiireinen. Tiukkatahtinen elämä, liian monet harrastukset ja vaihtuvat hoivaajat aiheuttavat lapsille ylikuormitusta ja stressiä.
Stressi on lapsille erityisen haitallista, koska he kestävät sitä aikuisia huonommin.
Sinkkonen tuo lasten elämän ongelmakohtia esiin uudessa kirjassaan Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun.
_________________
http://www.hs.fi/omaelama/artikkeli/Tehokas arki uuvuttaa koululaisen/HS20050815SI1TL0123u
Tehokas arki uuvuttaa koululaisen
Spontaani leikkiminen ja perheen tavallinen yhdessäolo ovat alakoululaiselle usein parasta palautumista työpäivästä
"Kodin merkitys on viestittää lapselle, että hän on arvokas sellaisenaan."
Julkaistu: 15.8.2005 lehdessä osastolla Elämä & Terveys
meri toivanen
Tehokas arki uuvuttaa koululaisen
Tällä viikolla tuttu rumba alkaa taas kymmenissätuhansissa lapsiperheissä. Kodeissa mietitään, missä välissä isä saa auton ja ehtii käydä ruokakaupassa, jos äiti vie kuopuksen lätkätreeneihin samalla kun hakee esikoisen pianotunnilta.
Parin viikon päästä rutiinit pyörivät jo niin täysillä, että niitä tuntuu olevan mahdotonta pysäyttää.
Mylläkän keskellä saattaa äkkiä unohtua, että alaluokkalainen on vielä lapsi, joka tarvitsee koulupäivän jälkeen rauhoittumista ja lepoa.
"Parhaimmillaan pienen koululaisen lepo on ohjaamattomuutta. Silloin lapsi ei ole ulkoa tulevien virikkeiden ohjattavissa, vaan voi olla jopa vähän kyllästynyt", sanoo psykologi Marjo Kankkonen Mannerheimin lastensuojeluliitosta.
Kun lapsi tottuu siihen, ettei kaikki tekeminen ole tavoitteellista, hänen mielikuvituksensa alkaa päästä valloilleen.
Siihen vaaditaan kuitenkin aikaa ja sitä, että myös televisiot ja pelikoneet on suljettu.
"Tietokoneelle voi unohtua liian pitkäksi ajaksi, mutta sellaista vaaraa ei ole, että lapset hilluisivat liian pitkään pihalla vaikka rakentamassa risumajaa. Leikki ja hömpöttely lopetetaan liian aikaisin. Lasten pitääkin tehdä asioita, joissa ei ole mitään järkeä!" painottaa lastenpsykiatri, ylilääkäri Jari Sinkkonen.
Vetäytymiseen lapsi tarvitsee omaa tilaa. Vaikka oven taakse sulkeutumisen tarve kasvaa murrosiässä, jo alakouluikäisellä on oltava ainakin ikioma nurkkaus, jossa on oma sänky ja pöytä.
Harrastuksilla on toki pientenkin koululaisten arjessa oma merkityksensä. Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän hän alkaa kodin ulkopuolisia harrasteita myös toivoa.
"Vanhemman tuleekin tarjota lapselle mahdollisuuksia harrastaa, mutta harrastuksista ei saisi kadota leikinomaisuus", huomauttaa lukioikäisten lapsuusmuistoja väitöskirjassaan tutkinut sosiologi Mikko Innanen.
"Arjen ei pitäisi olla pelkkää temppurataa, jolloin vanhemmat töistä tultuaan vievät lapset hirveällä vauhdilla harrastamaan ja sitten hirveällä vauhdilla takaisin kotiin."
Pienissäkin koululaisissa, erityisesti tytöissä, on superharrastajia, joilla on viikon aikana jopa neljä eri ohjattua harrastusta. Väestöliiton neljän vuoden takainen perhebarometri osoittaa, että osassa käydään vielä useita kertoja viikossa.
Parhaimmillaan harrastaminen tuo energiaa, mutta pahimmillaan harrastusten täyttämä ilta on kuin uusi koulupäivä. Paljon harrastavat ehtivät nukkumaankin vasta muita myöhemmin. Moni nousee treeneihin ani varhain myös viikonloppuaamuisin.
Vajaa kolmannes harrastustoimintaan osallistuneiden viisi-, kahdeksan- ja 11-vuotiaiden vanhemmista koki perhebarometrissa, että lasten harrastuksista oli lapselle tai perheelle jotakin haittaa. Haittana ei kuitenkaan pidetty lapsen väsymistä, vaan useimmin harmiksi koettiin harrastuksen hinta tai se, että harrastus vie runsaasti myös vanhempien aikaa.
Lapsen yliväsymystä ei välttämättä huomaakaan yhtään mistään. Harrastaminen voi olla lapselle periaatteessa hyvinkin mieluista, mutta silti pitkän päälle liian kuormittavaa.
"Lapset sopeutuvat hyvin, ja suorittaminen voi jäädä päälle. Aikuisen pitää tuntea lapsi, että stressin aistii. Vaikka saunan lauteilla istuessa on hyvä kysyä, onko harkkoja liikaa ja antaa lapsen tuntea, että häntä ihan oikeasti kuunnellaan", Sinkkonen sanoo.
Viime kädessä on vanhempien vastuulla, etteivät harrastukset haukkaa koululaisen arjesta liian suurta palaa.
"Monesti vanhemmilla on sellainen käsitys, että jotain on vialla, jos lapsi ei harrasta mitään. Ei se niin ole", Sinkkonen sanoo.
"Jos harrastuksia tuntuu olevan liikaa, osasta voi rohkeasti luopua. Harrastuksista saa sosiaalisia suhteita, mutta kyllä koulu ja iltapäiväkerhokin ajavat samaa asiaa", muistuttaa puolestaan perheiden arkea selvittänyt tutkija Anna Rönkä Jyväskylän yliopistosta.
Lapsen vapaa-ajan tasapainottaminen on vanhemmille visainen tehtävä.
Väestöliiton perhebarometrissä peräti yhdeksän kymmenestä viidesluokkalaisen vanhemmasta piti tärkeänä, että lapsella on harrastuksia. Samalla joka kolmas viisi-, kahdeksan- ja 11-vuotiaan lapsen huoltaja tunsi huonoa omaatuntoa siitä, että aikaa yhdessäololle oman lapsen kanssa oli liian vähän.
Parasta lepoa pienelle koululaiselle on monesti juuri arkinen yhdessäolo. Yksin puuhastellessaankin lapsen on hyvä tietää, että vanhemmat ovat saatavilla. Moni saa yksinolosta tarpeekseen jo iltapäivien aikana, jos ne vietetään ilman aikuisen seuraa.
Mikko Innanen muistuttaa, että koulun alkaessa lapsen elämä muuttuu ratkaisevasti.
"Koululainen joutuu aivan uudella tavalla ulkopuolisen arvioinnin kohteeksi. Siksi kodin merkitys on viestittää lapselle, että hän on arvokas sellaisenaan."
Kun Innanen muutama vuosi sitten selvitti väitöskirjassaan lukioikäisten muistoja omista vanhemmistaan, parhaat muistot liittyivät tavallisiin yhdessä olemisen hetkiin.
Huippukokemuksia tutkimushenkilöt eivät maininneet. Sen sijaan muisteltiin yhteisiä kauppareissuja, autossa istumista, television katsomista, juttelemista. Varsinkin monilapsisissa perheissä tärkeitä tuokioita olivat ne, joissa lapsi oli saanut olla jommankumman vanhemman kanssa kahdestaan.
Lapsen ja vanhemman yhteisyyden kokemista ja tunnetasolla kohtaamista korostaa myös Marjo Kankkonen.
"Kun jaetaan sekä kivoja että ikäviä asioita, yhteinen kokemusmaailma ei katkea kiireeseen."..
______________________
http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Lasten urheilusta alkaa olla leikki kaukana/1135241321053?ref=rss
Lasten urheilusta alkaa olla leikki kaukana
Julkaistu: 22.11.2008 18:02
päivi ängeslevä
JENNI-JUSTIINA NIEMI
Lasten urheilusta alkaa olla leikki kaukana
Vuonna 2000 syntyneitä jalkapalloilijanalkuja Helsingin Jalkapalloklubin Nappulaklubin karsintatreeneissä.
Lasten urheilu on muuttunut yhä suorituskeskeisemmäksi. Muutosta kuvaa hyvin 1970-luvun slogan, jonka mukaan urheilu on yhteiskunnan peili. Suorittaminen kun ulottuu nykyisin lähes kaikille elämänalueille.
Ainakin Etelä-Suomessa näkyy jo selviä merkkejä siitä, että urheilevilta lapsilta vaaditaan ammattilaisten asennetta. Laji on valittava varhain, ja siihen on keskityttävä. Innokkaimmat ja kyvykkäimmät voi poimia erikoisvalmennukseen, sillä massaa on riittävästi.
Vaativinta valmennus on lajeissa, joissa pyritään varhain kansalliselle tai kansainväliselle tasolle, kuten uinnissa, taitoluistelussa, telinevoimistelussa ja jääkiekossa.
Harjoitukset muuttuvat nopeasti totisiksi, eikä poissaoloja katsota hyvällä.
Tiedot käyvät ilmi Nuoren Suomen, Suomen Olympiakomitean ja Suomen Valmentajien selvityksestä, joka julkistetaan ensi viikolla.
Liikunnan tutkijat ovat huolissaan siitä, pitääkö lapsia valmentaa aikuisten otteilla. Alle 10-vuotiailla voi olla kuusi lajiharjoitusta ja kilpailua viikossa. Liian yksipuolinen ja kova harjoittelu saattaa aiheuttaa rasitusvammoja, jotka ovat yleistyneet lapsillakin.
Lasten urheilussa on vastakkain kaksi koulukuntaa. Suomen urheilumenestyksestä huolestuneet korostavat, että huiput pitää erotella jo varhain eritysvalmennukseen. Lapsuuden puolustajat, kuten Nuori Suomi -järjestö, puhuvat puolestaan tasavertaisen ja riittävän liikkumisen merkityksestä.
Kärjistynein tilanne on jääkiekossa, jossa osa kiekkoväestä pitää Nuori Suomi -ajattelua huippujääkiekon vakavana uhkana. Myös jalkapallossa vastakkain ovat huippupelaajien jalostajat ja Suomen Palloliiton Kaikki Pelaa -linjan kannattajat.
Tilanteen tekee vielä mutkikkaammaksi se, että joka kolmas 8–18-vuotias urheileva lapsi ja nuori ei liiku edes terveyden kannalta tarpeeksi. Urheilevien lasten ja nuorten pitäisi liikkua kahdeksantoista tuntia viikossa, ja siihen yltää heistä vain joka kuudes.
Liikunnan ammattilaiset karsastavat liian varhaista yhden lajin tehovalmennusta ja parhaiden erottelua. Yksin ne eivät tee lapsesta urheilijaa. Olennaista on se, miten lapsi liikkuu ohjatun harjoittelun ulkopuolella, Nuoren Suomen urheiluseuratoiminnan kehitysjohtaja Pasi Mäenpää korostaa.
"Nyt lapsia kuskataan autolla tehoäkseeraukseen, vaikka sinne voisi ajaa viiden kilometrin säteeltä polkupyörällä. Pienistä lapsista ei voi poimia lahjakkuuksiakaan, sillä heitä erottaa vain innokkuus", hän sanoo.
Norjassa on tutkittu arvokisamitalisteja, ja he erikoistuivat yhteen lajiin vasta 13-vuotiaina, Mäenpää kertoo. Sitä ennen he harrastivat useita lajeja.
Alle 13-vuotiaiden poikien ja alle 11-vuotiaiden tyttöjen valmennuksen kuuluisi olla monipuolista, perustaitoja kehittävää ja hauskaa. Sitä on hoettu jo vuosia.
Ikärajat tulevat kasvupyrähdyksestä, joka alkaa tytöillä ja pojilla eri aikaan, valmentaja ja urheilulääkäri Harri Hakkarainen selittää. Hän listaa hyvän valmennuksen piirteitä:
Lasten pitäisi kokeilla useita urheilulajeja, jotta heidän elimistönsä ja liikunnalliset taitonsa kehittyisivät. Heidän pitäisi myös leikkiä, juosta ja hyppiä pihalla. Ohjatussa harjoittelussa ei saisi korostaa kilpailua eikä käskyttää lapsia liian koviin suorituksiin.
Murrosikä on kasvupyrähdyksen aikaa, ja yksilölliset kehityserot ovat huimia, Hakkarainen muistuttaa. Esimerkiksi 12-vuotiaista pojista osa voi olla 10- ja osa 14-vuotiaan tasolla, ja harjoittelun pitäisi vastata biologista ikää.
"Valmentajaltakin vaaditaan silloin herkkyyttä. Jos hän määrittelee jonkun lahjakkaaksi ja eriyttää harjoittelun liian kovaksi, nuori saattaa jättää koko lajin", Hakkarainen sanoo.
Hakkaraisen mielestä Suomi on urheilun kehitysmaa, etenkin lasten valmennuksessa.
"Liian yliorganisoitua, yksipuolista ja puhtaasti lajianalyysiin perustuvaa. Meillä aloittelevaa urheilijaa valmentaa usein aloitteleva valmentaja, jolta puuttuu kokemusta ja koulutusta."
Urheiluseurat ovat ryhtyneet palkkaamaan yhä enemmän junioripäällikköjä ja valmentajia. Se on hienoa, Hakkarainen tuumii, mutta ylilyöntejäkin voi sattua: Harjoittelu voi köyhtyä yhden lajin ympärille ja tavoitteet nousta liian varhain korkealle.
Juniorivalmentajan pitäisi asettua lapsen tasolle ja unohtaa oman uran pönkitys nopeilla tuloksilla. Kilpailut ja voitot ohjaavat jo liikaa lasten urheilua.
Voittojen aika on vasta kasvupyrähdyksen jälkeen. Silloin pojat ovat karkeasti 16-vuotiaita ja tytöt 14-vuotiaita, ja heitä voi ryhtyä valmentamaan aikuisten menetelmillä, Hakkarainen muistuttaa.
Yletön kilpailuttaminen on jo tuonut epärealistisia tavoitteita ja toiveita.
"Moni vanhempi toivoo, että lapsesta tulisi NHL-tähti. Todennäköisempää on, että lapsesta tulee lottomiljonääri", jääkiekkoseura Juniori-KalPan valmennuspäällikkö Markku Keinänen sanoo.
Muitakin ylilyöntejä löytyy: On urheiluseuroja, jotka eivät kelpuuta kaikkia lapsia riveihinsä. Osa seuroista etsii kiivaasti lapsitähtiä, kun aiemmin seuroissa lapsilla oli aikaa harrastaa kaikenlaisia lajeja ja kehittyä rauhassa jopa huippu-urheilijaksi.
Hakkarainen kysyykin, onko seuran tehtävä olla sosiaalinen liikuttaja vai tukea huippu-urheilua: "Kaipaan yleisseuroja, jotka ovat lähes katoamassa."
Myös Mäenpää kaipaa paluuta vanhaan: urheiluseuroja, joissa lapset ja nuoret voisivat harrastaa oman lajin rinnalla useita muitakin lajeja.
Mutta luultavasti lahjakkuuksien noukkiminen kiihtyy Suomessakin. Huippu-urheiluseurat etsivät kykyjä, ja kansainvälisillä kentillä tehdään esisopimuksia jo kymmenvuotiaista lapsista, liikuntasosiologian professori Hannu Itkonen kertoo.
____________________
Suomi on siis vapaa maa
kasvattaa ja harrastuttaa taikka olla harrastuttamatta
omia lapsiaan .....
Tulee väksiin mieleen, että lasten ja nuorten harrastaminen lastensuojeluviranomaisen silmin nähtynä on samaa sarjaa
kuin vastikään valmistunut väitöstutkimus lastensuojeluviranomaisten ja median näkemyksen erot ja kuva äityidestä.
Sossu sanoo ja kirjaa oman yhden totuuden
ja julkisuus ja muu ympäröivä yhteiskunta
voi olla aivan toiselle näkökannalla asioiden ja toimintamallien suhteen.
Ristiriidat nykyisen yhteiskunnan ja julkisuuden sekä
lastensuojeluviranomaisten omien ja a i n o i d e n oikeiden näkemysten kanssa
vain syvenenevät ja syvenevät koko ajan.......
"Monesti vanhemmilla on sellainen käsitys,
että jotain on vialla,
jos lapsi ei harrasta mitään.
Ei se niin ole", Sinkkonen sanoo.
-----
Tästä sossulle kopio
ja J. Sinkkosen yhteystietojen ja puhelinnumeron kera!