Olen mies 60 länsirannikolta, viimeiset parikymmentä vuotta työskentelin sosiaalialan yksikössä.
Jäi kauniit muistot työurasta kun viimeisin esimieheni (ikäiseni nainen) oli aivan fantastinen: tiukka, oikeudenmukainen ja sitten ne hänen savolaishuumoripläjäyksensä tiukan paikan tullen olivat jotain.
Siis tiukkuus ja huumori eivät poissulje toisiaan.
Työssämme ei käytetty muita "työkaluja" kuin omaa persoonaa ja oli tunteita joskus pinnassa ja pitikin ja saikin olla.
Jäi kauniit muistot työurasta kun viimeisin esimieheni (ikäiseni nainen) oli aivan fantastinen: tiukka, oikeudenmukainen ja sitten ne hänen savolaishuumoripläjäyksensä tiukan paikan tullen olivat jotain.
Siis tiukkuus ja huumori eivät poissulje toisiaan.
Työssämme ei käytetty muita "työkaluja" kuin omaa persoonaa ja oli tunteita joskus pinnassa ja pitikin ja saikin olla.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minäkin olen usein muistellut eläkeläisenä näitä esimiehiäni.
Olenhan minä muistellut niitäkin, kun itse sain olla "pikkuisena" esimiehenä.
Kyllä 60-luvun esimiehet olivat aika auktoriteettisiä minun yksiköissäni ja ainakin ns. ruotsinkielisessä/ssissä? firmoissa.
Oli naisilla "hamepakko", siis ei pitkiä housuja suvaittu. Työaikana ei saanut edes omenaa syödä, koska se hidasti työaikaa. Itse en siihen syyllistynyt, mutta työkaverini sai siitä muistutuksen.
Toisaalta avoimena Pohjois-Karjalan tyttönä sain uskomattoman huomion ja ehkä kyseenalaisenkin työtovereiden suhteen, sillä yhtiömme Kauppaneuvos (Paroni-arvonimi)oli pohjimmiltaan Karjalasta.
Tuohan kesti vain 20-vuotta ja ajauduin sitten sellaisiin yrityksiin, jossa esimiesten kirjo vaihteli, mutta itse hankkimani työpaikojen esimiehet olivat aina hyviä.
Toisin oli sitten, kun jouduin/pääsin näihin lamanseurauksen työttömyys töihin.
Esimiehet olivat ylimielisiä. He eivät perehtyneet työkokemukseeni. Olin kuin en mitään osaisi ja niistä olisi uskomattomia juttuja. Nyt vain tulee mieleeni, kun minulle yritettiin neuvoa kopiokoneen käyttämistä.
Minulle, joka olin käyttänyt näitä ennen, kun neuvojat olivat edes syntyneet, tai ainakin leikkipuistoissa leikkivät.
Kerran paloi pinnani, kun (minun) työllistettävän esimies sanoi, että sinähän teet, kuten minä haluan.
Siihen vastasin, että minä kävelen pian tästä ovesta ulos, jos niin on. Minulla ei ole mitään velvollisuutta alistua tuollaiseen, jota hän silloin käski.
Minä lämmöllä ja kunnioituksella kiitän (ja säälin) niitä ihmisiä, jotka joutuvat työllistämis tukien vuoksi töihin. Heidän ihmisarvo on riistetty ja he ovat kuin entisaikojen "huutolais"porukkaa, joka tyrkätään sinne, kuka halvimmalla ottaa töihin.
Toki hyviä esimiehiä (ja -naisia) on ja tulee olemaan). Niin myös toisenlaisia. Minulle ikäväkseni jäi lähes 40-vuotisen työurani päätteeki ikävät muistot viimeisestä esimiehestäni. Hän oli kiistatta luonnehäiriöinen ja on tietysti ollut sitä koko ikänsä. Paljon pahaa ja pahaa mieltä hän sai aikaan siinä muun touhuamisen ohella. Olen monta kertaa miettinyt, mikä tällaisten ihmisten tehtävä maailmassa oikein on ja mitä hän itse mahtaa miettiä työurastaan - jos miettii mitään?
Eihän meistä kukaan enkeli ole ja itsekin olen ollut vuosikymmeniä aikoinaan esimiehenä. Kun tykkään ihmisistä yleensä, en voi ymmärtää täysin tahallista alaisten välien sotkemista ja perättömien juttujen kertomista selän takana ikävän sävyyn, esimiesten nuolemista jne. Ei tämä toiminta tuolle esimiehelle antanut parempaa uraa, päinvastoin. Hän vaihtoi paikkaa usein ja lopulta joutui eläkkeelle ennen aikojaan. Varakas mies kun oli, ei hänelle siitä koitunut ainakaan taloudellista menetystä. Mutta olisi hän sen sarkansa voinut hoitaa toisinkin.
Itselläkin alaisia. Viimeinen oli polinpelle. Täysin kokematon fantasiaklopi, jonka ajatusmaailma ei pysynyt lennokkuudessaan tällä planeetalla.
No poltti rahaa. Toisten rahaa..
minulla on ollut. Itsekin olen ollut, mutta en halunnut pidempään olla, koska perhetilanne vaati minulta aikaa myös kotihommiin. Onneksi viimeinen oli hyvä. Sitä ennen oli narsisti, toinen ei ollut pätevä hommaansa. On hirveää, jos esimies on työpaikkakiusaaja.
minulla on ollut. Työelämäni viimeisimmässä työpaikassa olin 20 vuotta, siellä osastoni esimiehenä oli oikea natsityyppi, joka oli päässyt asemaansa röyhkeydellä ja kyynärpäätaktiikalla, ilman koulutusta. Muutenkin siellä oli työpaikkakiusaaminen lähes käytäntö, ja hän oli pahimpia kiusaajia. Kun hänen käytöksestään valitettiin ylemmälle johdolle, hän valehteli ja lirkutti, ja se siitä. Hiljaisimmat olivat pahimmmin kiusattuja, minä ja muutamat muut annoimme samalla mitalla takaisin ja puolustimme näitä hiljaisia. Sainkin sitten potkut v. 1999 kun väkeä vähennettiin "taloudellisista" syistä. En ollut yhtään pahoillani siitä, päinvastoin. Jälkeenpäin olen ajatellut, että olen ollut henkisesti tosi vahva, kun selvisin siitä ajasta niinkin "tolkussani", selkävamma jäi. (Metallitehdas ja naisihmiselle tosi raskas työ.)
Nykytietämyksellä ei onneksi toivotttavasti kukaan suostu sellaiseen kiusaamiseen ja huonoon työpaikkailmapiiriin. Varmaan esimiehiltäkin nykyään vaaditaan jonkinlainen henkilöjohtamiskoulutus, etteivät kaiken maailman "natsit" pääse valheilla eteenpäin.
Oikeastaan kun aloin miettiä, niin kohdalleni ei pitkän työurani aikana osunut kuin yksi todella huono esimies. Sekin pienessä yksityisessä yrityksessä , missä tämä nainen oli osa-omistaja.
Viime vuosina työpaikallani valtionhallinnossa, jatkuvien organisaatiomuutosten pyörteessä, oli kyllä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta heikkoja esimiehiä.
Ei he pahoja olleet, ihan mukavia heppuja sinänsä, vastavalmistuneita teknisen koulutuksen saaneita uraohjuksia. Esimies- ja ihmissuhdetaidot vain olivat olemattomat. Siitä huolimatta he päihittivät mennen tullen ne kolmenkymmenenviiden vuoden takaiset urautuneet fossiilit jotka olivat vallassa kuin itse tulin taloon.
Positiivista muutoksen myllerryksessä oli se, että oli helppo irtautua työpaikasta ja jatkaa elämää. Työpaikkaani en kaipaa, en pätkääkään vaikka olin varsinainen työnarkomaani.