Johonkin on saatava ajatuksensa purkaa. Tuntuu, etten enää kestä.
Olen hirviö. Kateellinen, katkera, maho lehmä. Naikkonen joka itse ei voi saada lapsia ja on siitä kateellinen niille, jotka voivat saada.
Sisareni raskauskuvat järkyttivät minut hysteeriseen itkuun. En missään nimessä hänelle toivonut lapsettomuutta. Toivoin vain, että minä voisin saada lapsia.
Monta vuotta on takana turhia toiveita. Sisko raskautui "normaalissa ajassa" 9kk sen jälkeen, kun alkoivat toivomaan.
Miten ihmeessä pystyn kohtaamaan sisareni jota kohtaan tunnen niin hirvittävää kateutta, että se saa sisälmykseni kääntymään ympäri.
Millä ihmeellä saan pidettyä yllä iloisen ja tukevan (en tarkota läskiä vaan tukemista) sisaren "naamion" päällä, kun siskoni tulee vierailemaan?
Millä peitän oman tuskani lapsettomuudesta?
En halua kuormittaa raskaana olevaa sisartani pahalla mielelläni. Olen nyt jo vakuuttanut hänelle monta kertaa, ettei haittaa vaikka hän on raskaana. Ja ettei hänen tulisi minua miettiä ja tuntea huonoa omaatuntoa.
Miten pystyn pitämään näistä sanoistani kiinni kun tapaamme pikän ajan jälkeen ja vauvamasu on kasvanut yms?
Minä olen vain niin rikki.
Olen hirviö. Kateellinen, katkera, maho lehmä. Naikkonen joka itse ei voi saada lapsia ja on siitä kateellinen niille, jotka voivat saada.
Sisareni raskauskuvat järkyttivät minut hysteeriseen itkuun. En missään nimessä hänelle toivonut lapsettomuutta. Toivoin vain, että minä voisin saada lapsia.
Monta vuotta on takana turhia toiveita. Sisko raskautui "normaalissa ajassa" 9kk sen jälkeen, kun alkoivat toivomaan.
Miten ihmeessä pystyn kohtaamaan sisareni jota kohtaan tunnen niin hirvittävää kateutta, että se saa sisälmykseni kääntymään ympäri.
Millä ihmeellä saan pidettyä yllä iloisen ja tukevan (en tarkota läskiä vaan tukemista) sisaren "naamion" päällä, kun siskoni tulee vierailemaan?
Millä peitän oman tuskani lapsettomuudesta?
En halua kuormittaa raskaana olevaa sisartani pahalla mielelläni. Olen nyt jo vakuuttanut hänelle monta kertaa, ettei haittaa vaikka hän on raskaana. Ja ettei hänen tulisi minua miettiä ja tuntea huonoa omaatuntoa.
Miten pystyn pitämään näistä sanoistani kiinni kun tapaamme pikän ajan jälkeen ja vauvamasu on kasvanut yms?
Minä olen vain niin rikki.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kateus on kamalaa. Muut saa lapsia ja itse ei. (Omaan lapsettomuuteen on useampi syy. ) Tuntuu että ympärillä ihan kaikki lisääntyy. Vauvamahoja siellä sun täällä. Itsellä myös siskolla juuri viime viikolla positiivinen testi. Tiedä häntä miten tätä kestää. Tuntuu pahalle. Yritän jotenkin tätä katkeruutta tukahduttaa, ajattelen kaikkia hyviä puolia joita lapsettomuudessa kuitenkin on. Mutta vaikeaa silti. En osaa antaa neuvoja. Kai tämän kanssa vain pitää yrittää oppia elämään. Keskittyä siihen hyvään mitä itsellä jo on ja olla siitä sitten kiitollinen, kuten terveydestä, hyvästä työstä, mielenkiintoisista harrastuksista, hyvästä puolisosta.
Mutta se kyllä jäytää naista kun toiset saa lapsia ja itse ei. Se on kamalaa. Joskus ihan raivostuttaa kun toiset saa sen kokea ja itse ei. Ajan kanssa tämäkin ehkä helpottaa.
Voimia sulle kanssasiskoin. Ollaan reippaita, yritetään olla reippaita kaikesta huolimatta. Emme oo ainuita vaikka siltä niin katkerasti tuntuukin.
hyvää vauhtia katkeroitumassa ja keteuteen tukehtuva lapseton. Tuttuja ovat ajatuksenne. Itsellä on vielä sellainen kamala tilanne, että joudun työni vuoksi olemaan tekemissä paljon raskaana olevien ja vauvojen kanssa. Nämä tilanteet ovat siinäkin mielessä kahta kauheampia, että nämä raskaana olevat ovat huumeiden käyttäjiä ja alkoholisteja - ja vauvat ovat sitten enemmmän ja vähemmän terveitä kun äiti on kitannut kaksin käsin viinaa tai pistellyt kamaa suoneen. En tahdo kestää katsella näitä perheitä ja sitä, miten tietyt ihmisryhmät näyttää lisääntyvän kuin kanit - ja aina vaan uudelleen ja uudelleen, raskaus toisensa jälkeen perään eikä mikään koskaan muutu. Ja sitten: miks en minä - miksi he, jotka eivät kykene edes itsestään huolehtimaan ja pahimillaan vammauttavat lapsensa omalla päihteiden käytöllään jo raskausaikana? MIKSI?!?????
naapurin alkoholisti 41 vee synnytti fas-vauvan ei tiennyt odottavansa ennen kuin ambulanssi haki synnyttämään,muut 4 lasta otettu huostaan ajat sitten..ja minä vuosia vuosia yrutyksiä,toivoa,tuskaa ei koskaan minulle ei koskaan suoda sitä yhtä ainoaa lasta tähän maailmaan...
pahensi vaan.muutin jopa pienelle paikkakunnalle kauas tutuistani aikanaan,ja silti kitumisen määrä oli sanoinkuvaamaton. se oli jatkuvasti mielessäni. ja sukulaiset ottivat tietenkin yhteyttä about sillon kun oli jotain tärkeetä kerrottavaa,eli vauva uutisia.joka suunnalta vauvoja.kaverit,siskot,vuoronperään.vauvoja..
ei siitä pääse yli. paitsi onnistuneilla hoidoilla,jos onnistuu.ittellä takana useita yrityksiä julkisella,ja lopulta yksityisellä,ja HETI onnistui..ivf.. nyt loppusuoralla.
uskokaa itseenne ja siihen vauvaan,se palkitaan varmasti. ja ps.menkää yksityiselle. ei muuten tapahhdu mitään..
Minulla on tapana purskahdella itkuun tilanteissa, joihin eläydyn, kuten Tori Amoksen musiikkia kuunnellessa (hän on tehnyt kappaleita omista keskenmenoistaan) ja raskautta/lapsia käsittelevien ohjelmien/elokuvien aikana (esim. House, jossa lääkäri Cuddy halusi adoptoida entisen narkkarin lapsen, ja tämä biologinen äiti päättikin pitää lapsensa ítse). Kateellisuudelta olen toistaiseksi välttynyt, tuntuu vaan oudolta kuulla "vahinkoraskauksista". Viihdyn tuttavien lasten kanssa, kuten miehenikin. Olen vielä riittävän nuori valehdellakseni vauvautelijoille, että hankimme lapsia "joskus tulevaisuudessa", siis lapsettomuutta ei joudu paljastamaan.
Mä itken todella pienestä ja tuntuu että nykyään on tunteet vielä enemmän pinnassa. Olen tuntenut katkeruutta pikkaisen, mutta päässyt siitä eroon. Kummipoikamme syntyi viikonloppuna ja olin häntä katsomassa. Pois lähdin sairaalasta hymy huulilla. Pelkäsin omaa reaktiota, mutta se olikin positiivinen kokemus. Elämässä on paljon hyviä asioita, yritetään olla niistä kiitollisia. Tiedän, vaikeaa se on, mutta se että murehtii yhtä asiaa, voi tehdä pahaakin jälkeä. Ehkä itse olen kokenut normaalia enemmän pahoja asioita, niin osaan sitä kautta nauttia elämästä, vaikka se vauva vielä puuttuukin.
Asioilla on tosiaan tapana järjestyä, mä uskon siihen! Yrittäkää välttää katkeruutta viimeiseen saakka. Puhukaa puhukaa puhukaa. Jos ette kehtaa/pysty puhumaan läheisille, menkää jonnekin ammatti-ihmisen juttusille. Mä olen selvinnyt elämän kolhuista oikeasti puhumalla, ja se selvittää ajatuksia todella hyvin.
Niinhän se varmaan jokaisella lapsettomuudesta kärsivällä eri voimakkuuksina vaan se kateus ilmenee.
Mun kateus loppui siihen paikkaan, kun tiedän pääseväni hoitoihin. Mullahan on sitä kautta melkein suurempi mahdollisuus saada lapsi ja vielä terve sellainen, kuin monella muulla, jotka pystyvät saamaan omia lapsia... ei sekään nyt täysin varmaa ole, että tulee onnistumaan, mutta kenellä se nyt varmaa muutenkaan on... keskenmenoja sattuu jatkuvasti ja tosi monelle.
Oletko kuitenkin selvittänyt kaikki vaihtoehdot, eli oletko ollut hoidoissa, vaan ei onnistunut, vai kenties jotain muuta?
Muista aina zekata kaikki mahdollisuudet, mitä on tarjolla. Eihän se aina ole isosta asiasta kiinni, ettei lapsia saa. Niin ja vaikka olisikin iso asia, niin monet saa silti lapsen lääketieteen avulla.
Nyt hymyä kasvoille ja positiivinen elämän asenne. Asioilla on tapana järjestyä.
Ihanaa lukea teidän tuntoja ja kerrankin itse myös avoimesti kertoa, miltä tuntuu! Mun ystäväpiiri on täynnä onnellisia äitejä ja mä yritän kanssa pitää naamion päällä ja olla ystävällinen ja kiinnostonut jne. Mutta usein tekis vaan mieli huutaa!!!! Olen niiiin surkea ja katkera ja kateellinen! Ja poden siitä myös niin huonoa omaatuntoa, mutta nyt oli ihanaa huomata, etten olekaan yksin.
Häpeän tunnustaa, etten mielessäni edes ollut pahoillani ystäväni takia, joka sai keskenmenon (ihan alkuvaiheessa), koska hänellähän jo on yks lapsi ja tää toinenkin raskaus alkoi ihan nopeasti sen jälkeen kun he alkoi yrittää. Tietysti esitin puhelimessa osaa ottavaa ja yritin häntä lohduttaa. Mutta sisällä kiehui: sehän on jo kaks kertaa tullut raskaaksi ja mä en kertaakaan, vaikka kuinka yritetään!!!!!!!!!
Voin kuvitella, että sulla on kyllä vielä vaikeempaa, kun kyseessä on oma sisko. Ehkä et pysty salaamaan tuntojasi ja sitten ne joskus epäsopivassa tilanteessa purkautuu ulos ja tuloksena paljon pahaa mieltä. Sen takia olisko parempi kuitenkin jo nyt varovasti suoraan tunnustaa sun siskolle, että tilanne ei ole sulle ihan helppo. Mutta yrität siis silti kuitenkin "käyttäytyä" ja olla mukana siskosi ja uuden vauvan elämässä. Ajattelin vaan, että kun yrittää jotain pitää sisällään ja vaan märehtii sitä, niin se paha olo vaan suurenee. Mutta jos otat "kissan pöydälle", niin sitä asiaa pystyykin ehkä hallitusti käsittelemään ja se ei ihan niin pahalta tuntuis? Mitä luulet? Siis silleen hienovaraisesti, lyhyesti vaan puhut, ettei siskolle tule paha mieli. Tänne palstalle voit sitten kiroilla pahaa oloa oikeen kunnolla!
Kiva oli myös lukea jonkun kommentti, että yrittää kuitenkin kanssa ajatella positiivisesti ja välttää katkeruutta. Koska se katkeruushan tekee oman elämän vaan vielä vaikeammaksi. Eli kiitos siskot, että täällä saa sekä marista ja kiroilla, että tsempata toisiamme!
Tänään on muuten sellanen olo, että menkat alkaa ihan just millä hetkellä hyvänsä. Vaikka jo vähän ehdin taas elätellä toiveita... meen niin tunteiden vuoristorataa, se on tosi raskasta.
Minä suosittelisin sanomaan suoraan siskolle, ettei tilanne olekaan niin helppo, mutta että suo hänelle sen onnen mielellään. Olette jatkossakin tekemisissä, niin mielestäni teet itsellesi liian vaikean tilanteen sanomalla, että kaikki on ok, koska kyllä toinen vaistoaa, että sinuun sattuu. Hän voisi olla paremmin sinulle tukenakin, kun tietäisi, että sinuun sattuu. Eikä sinun tarvitsisi esittää, ja kertominen voisi hyvinkin helpottaa oloasi huomattavasti. Itselläni tuli aina parempi olo, kun ystävien kanssa avoimesti puhuttiin.
Ette te varmaan tätä halua kuulla, mutta meillä on nyt 2 kk ikäinen pieni tyttö, ja hän oli MONEN hoidon ja 6 vuoden yrityksen tulos. Kävimme läpi helvetin, joten tiedän kyllä, mistä tunteista puhutte. Toiveita siis on, vaikka yritystä oliskin jo takana!
En uskalla ajatella miltä tuntuu jos olenkin lapseton ! Tuntuu pahalta nähdä raskaana olevia ja onnellisia perheitä ,kun itse toivoo edes sitä yhtä ainokaista,jota hoivata kuin kukkaa kämmennellä !! Olenko katkera vai kateellinen vain. Uskon olevani kumpaakin,tunteet menee vuoristorataa ja usein itken ja taas hetkeksi helpottaa ! Yhtään ei auta kun lähellä on raskaus uutisia ja edessäpäin onnittelee ja takana jo puhkeaa itkuun,vaikkakaan ei pitäisi ! Vielä ei ole rukoukset auttaneet ja tuoneet ihanaa haikaraa meille ja itse en kauheasti pysty tästä puhumaankaan on tämä niin vaikeaa,luojan kiitos omalle miehelleni ja hylle ihanalle ystävälleni !
Mulla hoidot ei ainakaan ole yhtään helpottaneet psyykkistä taakkaa - pikemminkin päinvastoin! On turhauttaavaa kantaa satoja euroja yksityisklinikalle ja mitään takeita mistään ei ole. Kyllä kiukuttaa! Aivan kuin ei olisi parempaa käyttöä rahoille kun rikastuttaa lääkäriaseman kassaa. Hyvässä lykyssä menee sekä raha että terveys, mutta vauva jää saamatta. Sillä vaikka kuinka olisi "toivoa" vausta, ei meillä ainakaan kukaan lääkäri uskalla klinikalla luvata, että hoidot tuottaa tuloksen. En kohta enää kestä tätä synkkyytä, kun tuntuu, että kaikki muukin ilo katoaa kun päässä pyörii aina vaan tämä yksi ja sama asia. Voi miksi en voi inhota vauvoja ja lapsia? Olisi niin paljon helpompaa ja jäisi tämä tuska kokematta...
Meillä on hoitoja takana jo muutama vuosi, ilman ainuttakaan plussaa. Pistoja, punktioita, pakastuksia, sulatuksia, piinaviikkoja, mielialojen heittoja, vitutusta, äyskimistä, iloa, itkua, raivareita, hermostunutta naurua ja pilven reunalla oloa, sieltä maahan tuloa sata lasissa jne. TIEDÄN miltä tuntuu tunteet katkeruus, viha ja suru! Aina kysyttäessä tunteista vastaan etten tunne noita edellisiä tunteita, ainoastaan surua. Se ei ole totta! Olen vihanen, katkera paska, mutta siihen meillä jokaisella on oikeus silloin tällöin! Tyhmiähän me kaikki oltais jotka ei tunnettais missään pistoo, kun iso mahaiset tulevat mammat kävelee kaupungilla vastaan tai tuttavat tilittävät yösyötöistään. Totta kai se tuntuu ja pahalle, mutta siihen tunteeseen ei vaan auta jäädä makaamaan. Siitä noustaan joka kerta ylös ja uudella tarmolla kohti klinikoita. Meille ei myöskään ole uskallettu luvata vauvaa, mutta on sanottu myös ettei siihen ole minkäänlaista syytä minkä takia sitä nykylääketiede ei saisi aikaan. Siihen tarvitaan vain yksi ainoa onnistunut siirto, yksi ainoa oikea hetki ja se on siinä. Aikaa, rahaa jne siihen varmasti tulee vielä palamaan, mutta se on sen arvosta. Siitä ollaan varmasti kaikki kohtalosisaret samaa mieltä:)? Muille ihmisille, odottaville sukulaisille ja muille kannattaa kertoa kuitenkin rehellisesti milätä tuntuu... Ei tietenkään täräyttää kaikkia mitä sylki suuhun tuo, mutta siihen ei kannata lähteä mukaan, että peittää kaikki kyyneleensä. Eihän maailma itkuun huku! Kyyneleitä saattaa moni jopa pelästyä, mutta on parempi niidenkin antaa tulla ajallaan... Eihän se silti tarkoita, että kaikki se suru, viha ja kateus katkeruudella kohdistu siihen lapseen, äitiin jne vaan tilannetta kohti. Uskoisin myös, että sisaresi ymmärtää asian... Selität pienesti ja sievästi asiaa, siihen liikoja uppoutumatta. Luulisin, että on parempi niin...? Hymyä huuleen vain, kaikille meille se jollainlailla kopsahtaa:) Uskoa tarvitaan moneen kertaan ja toivoa koetellaan, mutta tuulta päin!
kun siskollasi on oikeus onneen,on sulla oikeus suruun. se ei ole keltään pois että sanot suoraan että olet sisaresi raskaudesta todella iloinen,ja samalla haavat aukeaa itselläsi. sulla on oikeesti lupa olla surullinen.. voimia sinulle :"(
Hei! Kuulostaa tutulle. Samaan aikaan kun itse aloitin tutkimukset ja hoidot, niin sisko ilmoitti olevansa raskaana. Siskon oma onni vähän laantui kun kuuli tilanteestamme, oli niin pahoillaan meidän puolesta. Mulla on niin ihana sisko, että ei hehkuttanut raskaudestaan mun nähden jos en itse ottanut asiaa puheeksi. Ultraäänikuvistakin sanoi, että ei näytä niitä jos en halua nähdä. Halusin ja itkuhan siinä tuli. No, sisko odotti, ja itse aloin tottua, vaikkakin oli katkera, kateellinen, vihainen, surullinen jne.. Tyttö syntyi yöllä ja seuraava päivä kun menin sairaalaan katsomaan oli raskas. Mut nähtyäni sen ihanan pienen, katkeruus ym. hävisi..
Mä en tiedä miten läheisiä te olette siskosi kanssa, me ollaan läheisiä, ja siksi varmaan tuntuu että ihan kuin kummityttö olis oma, vaikken päivittäin näekään. Eli ehkä se siitä kun vauva syntyy ja jos pääset elämään mukana.
Itsellä jatkuu jo vuosia kestänyt lapsettomuus, ja nyt on varmaan se vaikein vaihe, kun alkaa olla keinot vähissä.. Nytkin alkaa itkettää..
Se mitä haluun sanoa, että pahalta tuntuu seurata siskon onnea, mut mä uskon, että kun vauva syntyy ja saat ottaa sen syliin, silittää poskea, ihmetellä pieniä sormia, niin se helpottaa...
lapseton joka painii samojen asioiden kanssa. Katkeruutta ja toisaalta syllisyyttä omista tunteita. Jatkuvaa itkua ja paha mieli. Toinen ivf oli meneillään kun kuulin että mieheni veli saa vauvan. Miten voikin olla toisilla helppoa, sitä vaan päätetään että jos nyt kokeiltaisiin ja samoin tein onkin jo raskaana.
Voi tätä tunnetta. Kuultuani asiasta kuvittelin jo että meidänkin pienokaiset(siirrettiin 2 alkiota) saavat serkun ja huonot välit paranevat lasten myötä. Mutta entäs kun minulla alkoikin vuoto ja tajuntaani iski taas tosiasia että minä en ole raskaana ja että me emme saa lasta.
Itkua on riittänyt ja riittänyt. Tuntuu kuin kaikki kaatuisi päälle. Vielä ahdistaa kun kuulin radiosta että Kela harkitsee sellaista että maksavat vain 2 hedelmöityshoitoa. Ahdistaa onkohan tässä enää mitään toivoa ja kun pitäis pystyä ajattelemaan muita asioita jotta raskaus olisi mahdollinen, mutta on stressi päällä kokoajan.