Oon aatellu että kun oon aina ollut todella ujo että vanhempana tulis lisää itsevarmuutta ja rohkeutta. Mutta ei havaintoakaan, enhän mä nytkään vielä mikään vanha oo mutta 20 vuotta on täynnä ja vähintäänkin yhtä sulkeutunut kuin ennenkin. Kavereita on, mutta vietän heidän kanssaan aikaa vain erittäin satunnaisesti(en halua soittaa kenellekkään, ja en ole muutenkaan heille kovin avautunut). Kännyköitä on ollu 5vuoden ajan ja oon yhteensä puhunu niillä n.15h. Pelkkiä asiapuheluita(turhahan se on mitään puhua jos ei kerran ole mitään asiaa?) Viihdyn muutenkin yksin ja mietiskelen kaikenlaista, joten ajatusmaailamani on vahvalla pohjalla, siihen ei muiden mielipiteet enää vaikuta paskan vertaa! Nykyään olen jo tajunnut että ei tarvitse miellyttää kaikkia ihmisiä. (Ujothan yleensä yrittää miellyttää kaikkia ja vaihtavat mielipidettä sen mukaan mitä mieltä toinen on.) Naista ei oo vielä koskaan ollu. Ujouteni lisäksi(tai ennemminkin sen seurausta) olen aina ollut hyvin epätietoinen ulkonäöstäni. Luulen aina jos jotkut nauraa lähelläni/ohi kulkiessani että he nauravat minulle. Tai kuulen/kuvittelen kuulevani "sivukorvalla" jonkun yksittäisen sanan esim.hyi itsekeskeinen mieleni ajattelee että hän/he puhuu minusta. Tuollaisten sattumuksien takia olen päätellyt että olen todella ruma ihminen. Lukiossa en millään uskonut kun yksi tyttö(jota salaa? katselin) alkoi jostain syystä piirittään mua että se olis kiinnostunu musta. Ajattelin että se vaan säälistä tai epätoivon vimmassa katseli mua kun oli se itsekin sellanen ujo ja (joidenkin mielestä[ei minun])leveähkön perseen takia vähän epäsuosittu mutta kaunis ja todella sexy. Niin en uskaltanu puhua sille(eikä se mulle?) eikä kumpikaan tienny varmasti mitä toinen ajatteli, mutta kummasti me vaan kierrettiin ympäri lukioo vain edes vilkaistaksemme toisiamme silmiin ja kävelläksemme toistemme ohi. Ei kehittyny tosta mitään vaikka sitä jatku puoli vuotta. Mutta se avarsi silmiä ja oon alkanu huomaamaan että kyllä mulle ulkonäön ja asenteen puolesta ottajia riittäis(ainakin he flirttailee). Tai sitten vain kuvittelen(kun eihän se pelkkä katse mitään meinaa?) :( Verbaalisia taitojani en ole vielä koskaan päässyt harjoittamaan(alkoholikaan ei tunnu vaikuttavan aloitekyvyttömyyteeni vaikka juttua kavereille riittääkin), mutta voi vittu, MIKSEI KUKAAN TUU PUHUUN MULLE?. Ulkonäköasian kanssa tosin kamppailen vieläkin mielessäni sillä järki sanoo että kaikilla enintäänkin normaalin näköisillä 20v poijilla on jo jotain kokemuksia naisista. Vain erittäin rumat ja vammaiset jäävät jäljelle. Ja jos kerta olisin erittäin ruma niin en haluaisi mennä säikyttelemään ketään(vaikka sillä ulkonäöllä ei ole kuulemma väliä). Ja omasta mielestäni olen aina ollut normaalinnäköinen. Onhan tässä nyt pieni ristiriita sen kannsa etten muka välittäis muiden mielipiteistä, ehkä sittenkin vähän.Tyhmää?
Ujon ajatelma
yksi miljoonasta
3457
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Voi kuule, älä ujouttasi ihan ongelmaksi ota ittelles. Jotkut vaan on sisältään sellasia. Itekin olen ujo, ja arkakin vielä.
Samalla tavalla ajattelin ikäisenäsi 20 vuotta sitten, että kaiketi aika siihen vaivaan auttaa, ennenkuin tajusin, että ujouteni on osa minua itseäni. Lopulta osasin ajatella ujouttani rikkautena.
Onneksi kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia, onneksi meitäkin on olemassa.
Kenties ujous ei ole kuitenkaan se ongelman ydin sinunkaan kohdalla. Ongelma voi olla enemmänkin itsetunnossasi. Jos et usko itseesi ja omiin mahdollisuuksiisi - jos et usko että kelpaat juuri sellaisena kuin olet - et todellakaan uskalla edes yrittää. Ja silloin kyseessä ei ole ujouden aikaansaannos, vaikka sen ujouden piikkiin helposti voikin laittaa. Ja jos itseesi uskomatta lähdet soitellen sotaan, ujoutesi korostuu kun epävarmuus omasta itsestäsi nostaa hiljalleen jossakin vaiheessa päätään. Siinä vaiheessa ujous aikaansaa sen, että hyvinkin alkanut alku saa hyvin epävarman, kenties ihan idioottimaiselta vaikuttavan lopputuloksen. Usko vaan, kokemusta moisista kuperkeikoista löytyy. Kuinka esimerkiksi niin hyvin alkanut keskustelu tai tutustuminen voikin kääntyä yhtäkkiä epätoivoisen ihmisen toilailuksi, jota vähänkin järkevä ihminen säikähtää ja katsoo paremmaksi kadota takavasemmalle.
Toivottavasti en saanut sinua entistä enemmän epätoivon valtaan kun ajatuksiani tällätavalla lauon. Mutta olen itse ainakin ujoudesta sitä mieltä. Kuitenkin sen ominaisuuden kanssa oppii elämään, ja pikkuhiljaa sen myös ilmoille kertomaan. Kun uskallat ilmaista ääneen toiselle ihmiselle olevasi ujo, on kaikki jo helpompaa. Tuo toinenkin saattaa olla ihan yhtä ujo, muttet vaan asiaa oman ujoutesi takaa huomaa.
Ja kuten sanoin jo aikaisemmin ujouskin on rikkaus,jos vaan niin osaa ajatella. Ujot ihmiset ovat nimittäin yleensä myös herkkiä. Ja herkkyys tuo ihmissuhteissa paljon mukanaan. Sen voin vakuuttaa, että se ominaisuus itsessäsi tuo ihmissuhteisiisi ja elämääsi monen monta ihanaa hetkeä, joihin sinulla ei ilman herkkyyttäsi olisi mitään mahdollisuuksia. Kun vain uskallat uskoa itseesi ja omiin mahdollisuuksiisi, se onnistuu.
Usko pois, meille ujoillekin on varmasti jossain se joku tai jotkut, jotka ihan yhtä varmasti ovat kuin luotu meille.
Ei tyhmää.
Mäkin ole joskus ajatellut, että ajan kanssa kaiken maailman epävarmuudentunteista pääsee pikkuhiljaa eroon, nehän kuuluvat nuoruuteen, murrosikään, joka liki parikymppisillä sentään pitäisi olla jo takanapäin. Ja kuitenkin...
Itse olen 19-vuotias nuori naisenalku, en kamalan ujo, mutten mikään joukon keskipistekään. Kyllä mä ihmisten kanssa toimeen tulen, jos antavat aikaa tottua uusiin tuttavuuksiin, kehittää sitä monenvälistä luottamusta ja hyvää henkeä. Joskus tuntuu siltä, ettei ihmisillä vain ole aikaa rakentaa pysyvämpiä ystävyyssuhteita. Monessa voi olla mukana aivan kaveripohjalta, mutta kun kaipaisi syvempää, todellisempaa ystävyyttä, jäljelle ei jää oikein mitään.
Ja mahdolliseen kiinnostuksen ilmaisuun miesten taholta mun on jotenkin vaikea suhtautua, kun ensimmäinen ajatus, mikä mieleen iskee, on, että "mitä toikin mussa muka näkee". ( Enkä mä ole mikään rumakaan, kauniiksikin haukuttu, ja fiksuksia ja mukavaksi) Tällä asenteella olen onnistunut pilaamaan monta, näin jälkeenpäinajatellen ihan hyvin alkanutta ihmissuhdetta. Omista päähänpinttymistään on vain jotenkin kamalan vaikea päästä eroon.
Nyt tässä syksyllä, kun opiskelut uudessa paikassa alkoivat, on voinut unohtaa vanhan roolinsa, ja yrittää suhtautua elämään ja ihmisiin vähemmän raskaasti. Ja tähän mennessä tulokset ovat olleet pelkästään positiivisia.
Ehkäpä se oma mieskin vielä jotakin löytyy.
Meissä on ilmeisesti hiukan samankaltaisuutta ja tälläiset persoonat tuppaa olemaan aikas vailla seuraa.
Itse olen 22v mies, hyvin komea ja muutenkin ok mutten ole ikinä ollut missään tekemisissä tyttöjen/naisten kanssa.
Jos joku laskee sen varaan että muija tulee juttelemaan niin EREHTYY PAHASTI ja huijaa vain itseään.
Tottahan toki katseita tulee kerättyä liikkuessa ja jotkut tyttöryhmät ovat jopa osoittaneet sormella kohti mutta siihen se jää ellei itse tee mitään.
Olettaisin syitä olevan ainakin seuraavasti:
a)muijat eivät ole tottuneet iskemään koska heitä isketään koko ajan
b)ei kukaan voi arvata että tällä naamalla ollaan vielä vapaalla jalalla
c)pelätään ettei kelvata(tullaan torjutuksi)
Aikoinaan välttelin kaikkia muijia jotka eivät olleet täydellisen näköisiä koska ajattelin että olisin kuitenkin "sen" sattuessa liian uskollinen toiselle enkä pääsisi enää irti. Sitä nyt kuitenkin haluaa parasta mahdollista geneettistä perimää jälkipolvia varten.
Olen päässäni nyt laskenut rimaa alemmas, harrastaisin seksiä mieluusti täysin tavallisenkin tytön tyllerön tai aikuisen naisen kanssa kunhan ei ole ylipainoinen tai naama niin ruma että pikkulapsetkin rupeaa itkemään. Suhteeseen tuskin rupeaisin enkä sellaisesta enää edes haaveile. Asiat pitää ottaa kerrallaan.
Henkisesti tämä on ollut ajoittain kovaakin, jos painaisin 140kiloa ja naama olisi ties miten vesirokkoarpinen(minulla ei btw ole ollut koskaan finnejä) niin suhtautuisin kai erilailla yksinäisyyteen ja neitsyyteen.
Satuinpa kerran vuosia sitten sukujuhlissa istumaan pöytään jossa oli vanhempi naishenkilö miehensä kanssa. Nainen veti ihmissuhdekursseja ja koulutusta/luentoja yliopistolla. Titteliä en muista. Hänen lähes ensimmäinen kysymys oli "oletko sinkku". Vastauksen jälkeen hän tuli kovin mietteliääksi.
Kännykän ostin v. 2001 armeijaa varten ja olen soittanut vajaan 3 tunnin edestä.
Kapteenin sisääntulohaastattelun aivan ensimmäinen kysymys oli onko minulla naista.
Eipä ollut ja siitähän soppa syntyi. Kaipa sain selitykset lopulta läpi enkä joutunut homo-mappiin.
Olen aika varma että valmistuttuani insinööriksi aikanaan minulle esitetään työhaastattelussa taas sama kysymys, en ole varma aionko valehdella vai kertoa yksinäisen totuuden ja riskeerata koko työpaikan. Sinkuissa täytyy aina olla joku vika.
En ole vielä asettanut takarajaa sille että lähden maksullisiin mutta kyllä sekin päivä vielä koittaa kunhan saan rohkeutta kasattua tarpeeksi.
Mutta päihteisiin en aio koskea ikinä koskaan.