apua!

Aleksis Kivi: Lintukoto

Meres kaukahalla saari soma löytyy,
lehtimetsäinen ja nurmellinen saari.
Jyrkät, kallioiset rannat vastarinta
onpi ijankaikkinen, kun myrskytessä
laineet, aavan meren vallattomat lapset
vahtokiharaiset, karkeleevat,
anastaaksen Lintukodon kauniin saaren.

Saaren keskellä on niittu viherjäinen
niitun keskel kultahinen pelto läikkyy
kantaen hedelmiä ilman talven unta;
Keskel pellon kultaa metsä tuuhee seisoo,
rauhan kalpee, kohiseva lehtimetsä.
On viel metsän helmas pieni kukkaskumpu
ja sen kiirehellä saaren armas linna
sievä, rakettuna linnun-laulupuusta.
Hieno sammal katon linnasen tään kasvaa,
kukkanen siel viittaa hymyellen luokseen
lintusia, pienoisia mehiläisii.

Kansa kuolematon asuu tällä saarel,
ijäisessä nuoruudessa onnen maassa,
kerikansa pieni, viaton ja kaunis.
Vaan ei, kuni mones tarinassa kuulet,
synkeä ja kymertynyt peikkolauma.
Asuu tässä linnut, pienet lauluniekat,
rauhan lehtimajois, koskaan pelkäämättä
kotkia ja öitten huhkaimia ilkeit.
Kuulet aamun noustes, kuulet illan tyynes
terren kuherruksen uljaan tummalt vuorelt,
kuulet käen, ilolinnun, kyntörastaan
äänet ympärsoivan kultaisissa viidois.

Tässä reippaat keripojat pellot kyntää
ihanaiset niitut niittää, keri-immet
vilkaskatsantoiset, ruusuposket,
kangast helskyttäävät lakas korkeassa.
Hameissa he lumivalkoisissa käyvät
kukkaseppelöitynä, ja miehustalla
vyö kuin taivaan kaari monihohtavainen.
Niin he kangast hienohinta helskyttäävät,
niin he rakentelee atriaansa yhteist
lehdon suojaan viherjälle tantereelle.
Silloin impein joukos hälinä ja liike;
lumi-hameliepein liehunnassa
ylös kukkaistuoksu kiertyy, kaulaliinat
kuni kimmeltävät pilvet, liehuu, väikkyy
heidän rinnoillansa, heidän hartioillaan
alla kultakiharien lemmekkäitten
ja ain vilkkahasti livertelee kieli,
kilahtelee ilonaurun heljä kello.

Yhtyvät he atrialle, uljaat pojat,
kaunokaiset, vilkaskatsantoiset immet,
iloisesti atrioitaan, kertoellaan
tarinoita kauka-maista, ihmetellen
pöydän ääres, hohisevan metsän suojas,
oksil tuhansien lintuin laulaessa.
Taasen käsi kädessä he käyskenteleevät
Uneksuvan lehtimetsän hämärässä.
Taasen, kuni länsituulen liehaukset,
vihannolla niitulla he karkeleevat,
lyöden iloleikkiin, helotellen laulaa;
Tahi, kyllästyiskö mieli leikkilöihin,
käyvät purjehtimaan sini-lainehille.

Heidän laivastonsa, joutsenparvi valkee,
valmihina rannal vartoo. Alkaa retki,
riemuitseva purjeretki ympär saarta.
Silloin kaikki laivat armaan kuormans saavat,
laivat eläväiset, lumivälkkyväiset.
Nuorukaisen sylissä nyt impi istuu
hartioilla joutsenen ja laivat liukuu
rinnatusten ympär rauhansaaren rantaa.
Laulaa poika, laulaa neito pojan rinnoil
haaksen kiiltävällä, hienoisella kannel;
Linnut, kiistan viserrellen, lenteleevät
rannalla, ja kaikuu saaren himmee lehto
laulusta ja viserryksest, meren pinta
tyyni, heljän tyyni, kajahtelee kauvas,
kaikki yhteen-sulaa hymisevään sointuun.
vavahdellen ylös Ahtolasta tummast,
ilosoinnos ihanasti vavahdellen,
kalat pienet, hopeaiset heitä seuraa
karkelossa laattialla kirkkahalla.
Niinpä purjehtii nyt kerijoukko kaunis
joutsenvenheillänsä ympär rauhansaarta,
ja kun viimein tehty onpi ilonretki,
käyvät taasen ilo-askareisiin toisiin.

Mutta usein taasen tuolla puitten juuril
äänetönnä istuvat he lehtilaaksos:
vasten povea pää kallistuvi alas,
tyynesti ja lempeästi tuijottelee
sinisilmänen päin nurmehen kuin väikkyis
ikävyyden syksy-ilta riutuvainen
ympärillä lapsen viattoman mielen.
Mitä mietiskelee vieno aatos?
Miksi alas kallistuuvat heidän päänsä?
Miksi alakuloisesti uneksuen
tuijottelee katsantonsa kukkasnurmeen?
Ei he vastausta etsi, ei he löydä;
hiljaisuus on kaikkialla, äänetönnä.
Sinertävä taivas heidän päälläns lepää,
hieno tuuli lepää, liikahda ei lehti,
makeasti rannan kirkas aalto
lepää kallihilla helmivuoteellansa,
vaijennut on pienen lintusenkin ääni.

Mutta tuskaton on heidän ikävyytens,
pian pois se haihtuu kuni aamun kaste
poskelt kukkasen ja iloleikkiin taasen
rientävät he viherjälle tantereelle,
laulain elämästä lintukodon saares.
Niin he riemuitsevat. Mutta illan tulles
vaipuuvat he unen ihanaiseen helmaan
unta uneksumaan onni-autuaasta.
Hiljaisuus on kaikkialla;yöseen taivas,
kuni hiilakas ja sinertävä huivi,
väikkyy heidän päälläns tyynnä, hymyellen,
tuuli lepää, liikahda ei lehti,
vaijennut on pienen lintusenkin ääni.

Mutta kirkas aamu koittaa, saaren lehdot
tulipurppurassa myhäilee ja hohtaa
koska päivän tähti idän portil leimuu,
ja taas ilman siivitetty laululauma
aamuvirtens kohottaavi taivahalle.
Kerikansa silloin unestansa nousee,
pojat, neidot, ijankaikkisesti nuoret,
kesään ijankaikkisehen rauhan maassa.
Pojat pellot kyntää, niitut niittää,
kaunokiharaiset, seppelöidyt neidot
kultakangast kutoo lakas korkeassa.


-Aleksis Kivi,

Tekijä(t): Siekkinen, Raija
Teoksen nimi: Saari : pienoisromaani
Julkaisija: Helsingissä [Hki] : Otava , 1988 (Keuruu
Ulkoasu: 127 s. ; 21 cm
ISBN:    951-1-10296-6 (sid.)

Hanna Haurun pienoisromaani Tyhjien sielujen saari. Todella vaikuttava teos.