Miksi olen friikki

Ihme tuomarointia tuollainen. Jokaisella on oma tyylinsä.

"Tarkkailet itseäsi liikaa"
Mitä on liika itsensä tarkkailu? Itsensä tarkkailu ei ikinä johda tyhmyyteen. Koskaan ei voi ymmärtää itseään liikaa, ja on sitä ainakin aika naurettavaa kritisoida. Mitä itsetietoisempi on, sitä paremmin ymmärtää ulkopuolistakin maailmaa, koska ymmärtää omat tulkintatyylinsä. Halusitkin ehkä tarkoittaa että "liika" tietoisuus ja ymmärrys ei kannata, koska on usein tavalla tai toisella ahdistavaa.

Missä on se keskustelu, mikä meiltä jäi kesken? En löydä mistään... Puhuit siinä siitä, että diagnosoin ihmisiä.

ritalin kirjoitti:

Missä on se keskustelu, mikä meiltä jäi kesken? En löydä mistään... Puhuit siinä siitä, että diagnosoin ihmisiä.

Sen vuoksi kirjoitin, koska alkoivat kellot kilkuttaa päässäni. Tiedän nuo oireet ja tiedän, mitä niistä ehkä seuraa. Vajosin nopeasti tosi alas ja toipuminen on älyttömän hidasta. Haluan rohkaista ihmisiä hakeutumaan ajoissa hoitoon, ei vasta muistinsa ja keskittymiskykynsä menettäneenä haamuna. Ajantajuni on kadonnut, en pysty lukemaan kuin lyhyitä kirjoituksia. Arveluni voivat kaikesta huolimatta olla vääriä.

En kai ole paheksunut sinua, olenko? Ei minua haittaa, jos annat diagnooseja. En yleensäkään ota näitä kirjoituksia kovin vakavasti, en ainakaan loukkaannu. Toisilla on suurempi herkkyys tehdä havaintoja kuin toisilla. Kokemus antaa maallikollekin kykyä tehdä havaintoja muista. Usein ne opit ovat tulleet karvaasti kokemuksen kautta. Sellaisia ovat käsittääkseni sinun kokemuksesi olleet.

Varjolilja kirjoitti:

Sen vuoksi kirjoitin, koska alkoivat kellot kilkuttaa päässäni. Tiedän nuo oireet ja tiedän, mitä niistä ehkä seuraa. Vajosin nopeasti tosi alas ja toipuminen on älyttömän hidasta. Haluan rohkaista ihmisiä hakeutumaan ajoissa hoitoon, ei vasta muistinsa ja keskittymiskykynsä menettäneenä haamuna. Ajantajuni on kadonnut, en pysty lukemaan kuin lyhyitä kirjoituksia. Arveluni voivat kaikesta huolimatta olla vääriä.

En kai ole paheksunut sinua, olenko? Ei minua haittaa, jos annat diagnooseja. En yleensäkään ota näitä kirjoituksia kovin vakavasti, en ainakaan loukkaannu. Toisilla on suurempi herkkyys tehdä havaintoja kuin toisilla. Kokemus antaa maallikollekin kykyä tehdä havaintoja muista. Usein ne opit ovat tulleet karvaasti kokemuksen kautta. Sellaisia ovat käsittääkseni sinun kokemuksesi olleet.

Lue lisää

Niin... et sinä minua ole loukannut. Halusin vain jatkaa keskustelua siitä aiheesta. Tutuu, että tämä palstan moderointikin potkaisee aina ohi mennessään; useat sinulle kirjoittamani viestit ovat kadonneet.

Niin, minä vain sitä, että en diagnosoi ihmisiä vihasta ollenkaan, tai sen takia, että he olisivat jotenkin eri mieltä kanssani, vaan paremminkin useasti välitän näistä ihmisistä paljonkin. Arvioini ihmisistä ovat enemmänkin kiinnostusta psykologiaan, kuin vihaa näitä ihmisiä kohtaan.

Moni voi pitää loukkauksena, kun heitä arvioidaan, diagnosoivathan juuri nämä samat ihmiset paljon muita ja pelkästään pahantahtoisuudesta.

Minulle on ollut hyvin tärkeää ihmisten ymmärtäminen sen suhteen, mitä he todellisuudessa ovat ja mitkä ovat heidän motiivinsa. Olen kovin naiivi ihminen ja kun ymmärrän vaikkapa, että paha oloni johtuukin siitä, että joku haluaa tehdä oloni pahaksi ja ymmärrän hänen motiivinsa ja toimintatapansa, paha oloni helpottuu ja pystyn myös välittämään tästä toisesta ihmisestä.

Kun ymmärrän toisia, ymmärrän myös omaa toimintaani ja sitä, miten olen muiden käytökseen suhtautunut ja miten sen perusteella toiminut. Kun ymmärtää toisten käytöstä, oma ahdistus ja stressi voivat helpottaa.

ritalin kirjoitti:

Niin... et sinä minua ole loukannut. Halusin vain jatkaa keskustelua siitä aiheesta. Tutuu, että tämä palstan moderointikin potkaisee aina ohi mennessään; useat sinulle kirjoittamani viestit ovat kadonneet.

Niin, minä vain sitä, että en diagnosoi ihmisiä vihasta ollenkaan, tai sen takia, että he olisivat jotenkin eri mieltä kanssani, vaan paremminkin useasti välitän näistä ihmisistä paljonkin. Arvioini ihmisistä ovat enemmänkin kiinnostusta psykologiaan, kuin vihaa näitä ihmisiä kohtaan.

Moni voi pitää loukkauksena, kun heitä arvioidaan, diagnosoivathan juuri nämä samat ihmiset paljon muita ja pelkästään pahantahtoisuudesta.

Minulle on ollut hyvin tärkeää ihmisten ymmärtäminen sen suhteen, mitä he todellisuudessa ovat ja mitkä ovat heidän motiivinsa. Olen kovin naiivi ihminen ja kun ymmärrän vaikkapa, että paha oloni johtuukin siitä, että joku haluaa tehdä oloni pahaksi ja ymmärrän hänen motiivinsa ja toimintatapansa, paha oloni helpottuu ja pystyn myös välittämään tästä toisesta ihmisestä.

Kun ymmärrän toisia, ymmärrän myös omaa toimintaani ja sitä, miten olen muiden käytökseen suhtautunut ja miten sen perusteella toiminut. Kun ymmärtää toisten käytöstä, oma ahdistus ja stressi voivat helpottaa.

Lue lisää

Kiitos haleista, ovat näin koneen välityksellä parempia kuin luonnossa. En voi vetäytyä, vaan otan myötätuntosi vastaan. Harmi, etten ollut lukenut viestejäsi (minulle tarkoitettuja) ennen kuin ne poistettiin.

Eilen kirjoitin zen _lle traumatisoituneen ajatuksenkulusta, mutta sensuurin koura pyyhkäisi ne pois heti kohta kirjoitettuani. Traumaihminen ymmärtää ja tulkitsee kaiken omien vääristyneiden käsitystensä pohjalta. Kerron esimerkin. Kävin naapurissa kylässä eläkkeellä olevan leskinaisen luona. Juttelimme, hän keitti teetä ja joimme sitä. Sitten hänen kolmikymppinen poikansa tuli kahville. Juttelimme edelleen, mutta minulle tuli hänen tultuaan dissosiaatio, jossa poika muuttui epäselväksi ja hänen puheensa tuli kuin syvältä kellarista kaikuvasti. Lähdimme pois molemmat ja dissosiaatio loppui. Menin kotiini ja kerroin miehelleni tilanteesta. Hän halasi minua (olin päällysvaatteissa ja jalkineissa vielä). Koin hänen halauksensa riistoksi ja hyväksikäytöksi, kuten tavallisesti, mutta en silti riuhtonut itseäni irti, vaan odotin, että mieheni päästää minut irti. Mentyäni terapiaan kerroin tapauksesta terapeutilleni ja hän sanoi, että mieheni tahtoi lohduttaa minua jouduttuani ikävään tilanteeseen, mutta koin sen riistona.

Käytän tavallisesti vain järkeäni toimiessani ja koetan käyttäytyä "ihmisiksi". Terapeuttini on sanonut, että olen eristänyt tunteeni enkä siten koe niitä, vaikka ne kuulemma ovat olemassa. Minun pitäisi voida kokea enemmän turvallisuutta uskaltaakseni kokea tunteita. Olen hyvin kauan elänyt pelkän järjen voimalla, mutta sekin tie on kuljettu loppuun. Järki hävisi, kun jouduin pitkäaikaisen unettomuuden ja ylivireyden tilaan. Se oli ihmeellistä ja outoa, koska en tuntenut väsymystä. Vanhoja muistoja pursusi päästäni kuin höyryä painekattilan venttiilistä. Muistaminen oli syynä unettomuuteen ja ylivireyteen. Ihminen voi oppia uskomattoman paljon itsehillintää ja hämätä "taidollaan" muiden lisäksi myös itsensä. Niin oli käynyt minulle. Vähitellen suurella työllä ja monien vaikeuksien kautta koetan terapeutin ohajuksessa palauttaa itseäni tuntevaksi ihmiseksi, että voisin olla muiden kaltainen, en "kummallinen" ja eristäytyvä. Olen tässä "roolissani" aivan uskottava. Kun puhun ihmisten kanssa, katson heitä ystävällisesti silmiin, vaikka oikeasti pelkäisin heitä. He luulevat, että olen iloinen ja kiinnostunut, vaikka teen tuon kaiken vain, etteivät he olisi minulle vihaisia ja potkaisisi jälleen kerran (enhän tiedä, kuka potkaisee seuraavksi).

Vähitellen pääsen asiaan. Traumaihmisen aivot hakevat koko ajan vaaraa, vaaran merkkejä kaikkialta. Hänen aistinsa ovat kuin vihollisen liikkeitä vartioiva tutka, alati vaaroja havainnoivia. Minulla katse ja kuulo etsivät ihmisten mahdollisia vihaisuuden merkkejä (yleensä aivan turhaan, mutta en usko sitä, vaan toimin kuin automaattisesti). Olen nyt terapeuttini opetuksessa opetellut katsomaan rennommin ja kuuntelemaankin vain sisältöä neutraalimmin (kunhan vain muistaisin nuo opit, enkä päästäisi automaattiohajausta päälle).

Jotkut toiset traumaihmiset saattavat puolustautumisen ja vetäytymisen sijaan harjoittaa hyökkäystoimintaa. He hyökkäävät, kun kokevat mahdollisen uhan, jostain vanhasta traumatilanteesta muistuttavan, usein huomaamattoman vihjeen ihmenevän. Heillä tunteet toimivat ja tunteiden voimalla he saattavat hyökätä aika säälimättömästi aivan viatonta ihmistä kohti luullen tämän yrittävän loukata häntä. Minulla on omassa elämässäni paljon kokemusta tästä ja pystyn nykyään "dignosoimaan" muitakin vastaavia ihmisiä. Havaitsen oireet ja "tiedän", miksi hän on sellainen. En voi noille oireille mitään, mutta koetan käyttäytyä niin, etten mitenkään pahoittaisi hänen mieltään. Tiedän, miten helposti "kohtaus" alkaa enkä enää kestä noita kohtauksia.

Traumaihmistä on vaikea auttaa, koska kaikki pitää tehdä ensin tietoiseksi, jotta voi oppia uutta, jotta voi päästää irti vanhasta. Se vaatii kymmeniä ja satoja toistoja, aivan kuin vanha koira opetettaisiin uusille tavoille ja vanha koira tosiaan olen. Palstoillakin näkee traumaihmisä, joilla on vaaratutka päällä. He eivät kuitenkaan saisi terrorisoida muita, mutta eivät voi itselleen mitään. Seurauksena tulee mitä käsittämättömimpiä tilanteita ja loputtomia väärinkäsityksiä.

Elämässäni olen eniten kärsinyt juuri minuun kohdistuneista väärinkäsityksistä. Varhainen paha oloni oli muka kiukuttelua ja tahdon läpi saamista, ei suinkaan pohjatonta lohduttomuutta, jossa kukaan ei auttanut minua. Olin hävettävä, käyttäydyin väärin, mitään tunteita ei olisi saanut olla, ei mitään häiriöitä muille. Ei saisi olla herkkä ympäristössä, joka ymmärtää väärin lapsen pahan olon ja herkkyyden. Se johtaa siihen, että lapsi alkaa katsoa muista, miten on oikein, mitä pitää tehdä, miten käyttäytyä jne. Minulle sai tehdä mitä vain ja niin myös tehtiin enkä uskaltanut kertoa kenellekään, koska minua olisi syytetty valehtelijaksi, olisin saanut selkääni ym, väkivaltaa. Viisainta oli muuttua näkymättömäksi, olla hiljaa, ei sanoa mielipidettään, ei itkeä, ei mitään muuta kuin vain hymyillä ja totella aina ja nopeasti, mitään kysymättä, epäilemättä ja kyseenalaistamatta. Tuli hirveä vastaus, en tiedä vastaako tämä edes otsikkoa.

Varjolilja kirjoitti:

Kiitos haleista, ovat näin koneen välityksellä parempia kuin luonnossa. En voi vetäytyä, vaan otan myötätuntosi vastaan. Harmi, etten ollut lukenut viestejäsi (minulle tarkoitettuja) ennen kuin ne poistettiin.

Eilen kirjoitin zen _lle traumatisoituneen ajatuksenkulusta, mutta sensuurin koura pyyhkäisi ne pois heti kohta kirjoitettuani. Traumaihminen ymmärtää ja tulkitsee kaiken omien vääristyneiden käsitystensä pohjalta. Kerron esimerkin. Kävin naapurissa kylässä eläkkeellä olevan leskinaisen luona. Juttelimme, hän keitti teetä ja joimme sitä. Sitten hänen kolmikymppinen poikansa tuli kahville. Juttelimme edelleen, mutta minulle tuli hänen tultuaan dissosiaatio, jossa poika muuttui epäselväksi ja hänen puheensa tuli kuin syvältä kellarista kaikuvasti. Lähdimme pois molemmat ja dissosiaatio loppui. Menin kotiini ja kerroin miehelleni tilanteesta. Hän halasi minua (olin päällysvaatteissa ja jalkineissa vielä). Koin hänen halauksensa riistoksi ja hyväksikäytöksi, kuten tavallisesti, mutta en silti riuhtonut itseäni irti, vaan odotin, että mieheni päästää minut irti. Mentyäni terapiaan kerroin tapauksesta terapeutilleni ja hän sanoi, että mieheni tahtoi lohduttaa minua jouduttuani ikävään tilanteeseen, mutta koin sen riistona.

Käytän tavallisesti vain järkeäni toimiessani ja koetan käyttäytyä "ihmisiksi". Terapeuttini on sanonut, että olen eristänyt tunteeni enkä siten koe niitä, vaikka ne kuulemma ovat olemassa. Minun pitäisi voida kokea enemmän turvallisuutta uskaltaakseni kokea tunteita. Olen hyvin kauan elänyt pelkän järjen voimalla, mutta sekin tie on kuljettu loppuun. Järki hävisi, kun jouduin pitkäaikaisen unettomuuden ja ylivireyden tilaan. Se oli ihmeellistä ja outoa, koska en tuntenut väsymystä. Vanhoja muistoja pursusi päästäni kuin höyryä painekattilan venttiilistä. Muistaminen oli syynä unettomuuteen ja ylivireyteen. Ihminen voi oppia uskomattoman paljon itsehillintää ja hämätä "taidollaan" muiden lisäksi myös itsensä. Niin oli käynyt minulle. Vähitellen suurella työllä ja monien vaikeuksien kautta koetan terapeutin ohajuksessa palauttaa itseäni tuntevaksi ihmiseksi, että voisin olla muiden kaltainen, en "kummallinen" ja eristäytyvä. Olen tässä "roolissani" aivan uskottava. Kun puhun ihmisten kanssa, katson heitä ystävällisesti silmiin, vaikka oikeasti pelkäisin heitä. He luulevat, että olen iloinen ja kiinnostunut, vaikka teen tuon kaiken vain, etteivät he olisi minulle vihaisia ja potkaisisi jälleen kerran (enhän tiedä, kuka potkaisee seuraavksi).

Vähitellen pääsen asiaan. Traumaihmisen aivot hakevat koko ajan vaaraa, vaaran merkkejä kaikkialta. Hänen aistinsa ovat kuin vihollisen liikkeitä vartioiva tutka, alati vaaroja havainnoivia. Minulla katse ja kuulo etsivät ihmisten mahdollisia vihaisuuden merkkejä (yleensä aivan turhaan, mutta en usko sitä, vaan toimin kuin automaattisesti). Olen nyt terapeuttini opetuksessa opetellut katsomaan rennommin ja kuuntelemaankin vain sisältöä neutraalimmin (kunhan vain muistaisin nuo opit, enkä päästäisi automaattiohajausta päälle).

Jotkut toiset traumaihmiset saattavat puolustautumisen ja vetäytymisen sijaan harjoittaa hyökkäystoimintaa. He hyökkäävät, kun kokevat mahdollisen uhan, jostain vanhasta traumatilanteesta muistuttavan, usein huomaamattoman vihjeen ihmenevän. Heillä tunteet toimivat ja tunteiden voimalla he saattavat hyökätä aika säälimättömästi aivan viatonta ihmistä kohti luullen tämän yrittävän loukata häntä. Minulla on omassa elämässäni paljon kokemusta tästä ja pystyn nykyään "dignosoimaan" muitakin vastaavia ihmisiä. Havaitsen oireet ja "tiedän", miksi hän on sellainen. En voi noille oireille mitään, mutta koetan käyttäytyä niin, etten mitenkään pahoittaisi hänen mieltään. Tiedän, miten helposti "kohtaus" alkaa enkä enää kestä noita kohtauksia.

Traumaihmistä on vaikea auttaa, koska kaikki pitää tehdä ensin tietoiseksi, jotta voi oppia uutta, jotta voi päästää irti vanhasta. Se vaatii kymmeniä ja satoja toistoja, aivan kuin vanha koira opetettaisiin uusille tavoille ja vanha koira tosiaan olen. Palstoillakin näkee traumaihmisä, joilla on vaaratutka päällä. He eivät kuitenkaan saisi terrorisoida muita, mutta eivät voi itselleen mitään. Seurauksena tulee mitä käsittämättömimpiä tilanteita ja loputtomia väärinkäsityksiä.

Elämässäni olen eniten kärsinyt juuri minuun kohdistuneista väärinkäsityksistä. Varhainen paha oloni oli muka kiukuttelua ja tahdon läpi saamista, ei suinkaan pohjatonta lohduttomuutta, jossa kukaan ei auttanut minua. Olin hävettävä, käyttäydyin väärin, mitään tunteita ei olisi saanut olla, ei mitään häiriöitä muille. Ei saisi olla herkkä ympäristössä, joka ymmärtää väärin lapsen pahan olon ja herkkyyden. Se johtaa siihen, että lapsi alkaa katsoa muista, miten on oikein, mitä pitää tehdä, miten käyttäytyä jne. Minulle sai tehdä mitä vain ja niin myös tehtiin enkä uskaltanut kertoa kenellekään, koska minua olisi syytetty valehtelijaksi, olisin saanut selkääni ym, väkivaltaa. Viisainta oli muuttua näkymättömäksi, olla hiljaa, ei sanoa mielipidettään, ei itkeä, ei mitään muuta kuin vain hymyillä ja totella aina ja nopeasti, mitään kysymättä, epäilemättä ja kyseenalaistamatta. Tuli hirveä vastaus, en tiedä vastaako tämä edes otsikkoa.

Lue lisää

sinua fyysisesti tutkittu miten?

zen _ kirjoitti:

sinua fyysisesti tutkittu miten?

Kävin aivojen magneettikuvauksessa ja kaikki oli hyvin. Vika on siis toiminnassa, ei rakenteessa tai vaurioissa.

Varjolilja kirjoitti:

Kävin aivojen magneettikuvauksessa ja kaikki oli hyvin. Vika on siis toiminnassa, ei rakenteessa tai vaurioissa.

Traumauhrien tutkimuksista on tullut esille, että trauma (usein pitkäkestoinen tai jatkuva) voi vaikuttaa aivojen kemialliseen toimintaan sekä johtaa rakenteellisiin muutoksiin, jotka ovat samankaltaisia kuin joissain muissa psyykkisissä häiriöissä esiintyvät.

Dissosiaatio, jossa yksi tai jotkut puolet kokemuksesta erotetaan kokemuksen kokonaisuudesta (esim emootiot erotetaan fyysisestä kokemuksesta), on normaali reaktio traumaattiseen tapahtumaan, jossa uhri kohtaa voimakkaan kuolemanpelon tai hän menettää kontrollinsa fyysisestä tai psyykkisestä eheydestään. Kun ihminen elää jatkuvasti traumatisoivassa ilmapiirissä, hän voi käyttää dissosiaatiota puolustautumiskeinona, joka antaa hänelle mahdollisuuden kontrolloida kokemusta ja sen kautta lievittää psyykkistä tuskaa. Tämä voi kuitenkin pidemmän päälle vaikeuttaa ihmisen toimivuutta arkielämässä Varjoliljan esiintuomalla tavalla, eli dissosiaatio yleistyy myös sellaisiin tilanteisiin joissa oikeaa kuoleman uhkaa ei ole.
Voimia eheyttämiseen Varjolilja! (ja pahoittelen, jos tämä meni aiheesta liian sivuraiteille)

yksityiskohtia kirjoitti:

Traumauhrien tutkimuksista on tullut esille, että trauma (usein pitkäkestoinen tai jatkuva) voi vaikuttaa aivojen kemialliseen toimintaan sekä johtaa rakenteellisiin muutoksiin, jotka ovat samankaltaisia kuin joissain muissa psyykkisissä häiriöissä esiintyvät.

Dissosiaatio, jossa yksi tai jotkut puolet kokemuksesta erotetaan kokemuksen kokonaisuudesta (esim emootiot erotetaan fyysisestä kokemuksesta), on normaali reaktio traumaattiseen tapahtumaan, jossa uhri kohtaa voimakkaan kuolemanpelon tai hän menettää kontrollinsa fyysisestä tai psyykkisestä eheydestään. Kun ihminen elää jatkuvasti traumatisoivassa ilmapiirissä, hän voi käyttää dissosiaatiota puolustautumiskeinona, joka antaa hänelle mahdollisuuden kontrolloida kokemusta ja sen kautta lievittää psyykkistä tuskaa. Tämä voi kuitenkin pidemmän päälle vaikeuttaa ihmisen toimivuutta arkielämässä Varjoliljan esiintuomalla tavalla, eli dissosiaatio yleistyy myös sellaisiin tilanteisiin joissa oikeaa kuoleman uhkaa ei ole.
Voimia eheyttämiseen Varjolilja! (ja pahoittelen, jos tämä meni aiheesta liian sivuraiteille)

Lue lisää

Kiitos ystävällisestä vastauksesta. Kyllä minullakin varmaan on aivoissa kemiallisia muutoksia, koska on masennus seuralaisenani. Välillä käyn sellaisissa tapaamisissa, joissa on koolla paljon ei-masentuneita ihmisiä ja ehkä vain minä olen masentunut. Silloin huomaan oman tilani hyvin selvästi, vaikka koetankin olla "tavallinen". Senkin olen vähitellen huomannut, että dissosiaatio on minulle kuin jotain luonnollista tai itsestäänselvää ja sitä on ollut kymmeniä vuosia, välillä tosin vähemmän. En vain ollut tajunnut sitä ennen kuin terapeuttini pudotti minut maan pinnalle, toisin sanoen paljasti todellisen tilani minulle. En ollut huomannut sitäkään, että ihoni oli muuttunut monin paikoin tunnottomaksi. Tunto tuli takaisin melko nopeasti sen jälkeen, kun olin tajunnut asian. Tajuaminen kesti kauan. Terapeuttini on kertonut juuri samoin kuin sinä, että ollessaan kuolemanvaarassa lapsi dissosioi. En kuitenkaan muista (vielä) sellaisia tilanteita, enkä ole edes muistellut terapiassa juuri mitään. Toisaalta matka itseen on jännittävä, mutta se on myös pelottava. Terapeuttini on sanonut monta kertaa, ettei aikuiselle ole dissosiaatiosta mitään hyötyä, vaan ainoastaan haittaa, koska dissosiaatiossa aistimukset jäävät puutteellisiksi eikä opi uutta havainnoista, joita ei pysty aistimisen puutteiden vuoksi tekemään.

Sinun vastauksesi on aivan hyvin asiassa ja kuvaus tuntuu hyvin tutulta. Sen sijaan huomaan, etteivät omani ole. Kirjoittamiseni on sellaista, että päästäni tulee jotain tekstiä eikä se aina ole sitä, mitä aion tai koetan kirjoittaa, vaan jotain kuin itsestään esiin tulevaa, kuin itsestään ulos virtaavaa.

Varjolilja kirjoitti:

Kiitos haleista, ovat näin koneen välityksellä parempia kuin luonnossa. En voi vetäytyä, vaan otan myötätuntosi vastaan. Harmi, etten ollut lukenut viestejäsi (minulle tarkoitettuja) ennen kuin ne poistettiin.

Eilen kirjoitin zen _lle traumatisoituneen ajatuksenkulusta, mutta sensuurin koura pyyhkäisi ne pois heti kohta kirjoitettuani. Traumaihminen ymmärtää ja tulkitsee kaiken omien vääristyneiden käsitystensä pohjalta. Kerron esimerkin. Kävin naapurissa kylässä eläkkeellä olevan leskinaisen luona. Juttelimme, hän keitti teetä ja joimme sitä. Sitten hänen kolmikymppinen poikansa tuli kahville. Juttelimme edelleen, mutta minulle tuli hänen tultuaan dissosiaatio, jossa poika muuttui epäselväksi ja hänen puheensa tuli kuin syvältä kellarista kaikuvasti. Lähdimme pois molemmat ja dissosiaatio loppui. Menin kotiini ja kerroin miehelleni tilanteesta. Hän halasi minua (olin päällysvaatteissa ja jalkineissa vielä). Koin hänen halauksensa riistoksi ja hyväksikäytöksi, kuten tavallisesti, mutta en silti riuhtonut itseäni irti, vaan odotin, että mieheni päästää minut irti. Mentyäni terapiaan kerroin tapauksesta terapeutilleni ja hän sanoi, että mieheni tahtoi lohduttaa minua jouduttuani ikävään tilanteeseen, mutta koin sen riistona.

Käytän tavallisesti vain järkeäni toimiessani ja koetan käyttäytyä "ihmisiksi". Terapeuttini on sanonut, että olen eristänyt tunteeni enkä siten koe niitä, vaikka ne kuulemma ovat olemassa. Minun pitäisi voida kokea enemmän turvallisuutta uskaltaakseni kokea tunteita. Olen hyvin kauan elänyt pelkän järjen voimalla, mutta sekin tie on kuljettu loppuun. Järki hävisi, kun jouduin pitkäaikaisen unettomuuden ja ylivireyden tilaan. Se oli ihmeellistä ja outoa, koska en tuntenut väsymystä. Vanhoja muistoja pursusi päästäni kuin höyryä painekattilan venttiilistä. Muistaminen oli syynä unettomuuteen ja ylivireyteen. Ihminen voi oppia uskomattoman paljon itsehillintää ja hämätä "taidollaan" muiden lisäksi myös itsensä. Niin oli käynyt minulle. Vähitellen suurella työllä ja monien vaikeuksien kautta koetan terapeutin ohajuksessa palauttaa itseäni tuntevaksi ihmiseksi, että voisin olla muiden kaltainen, en "kummallinen" ja eristäytyvä. Olen tässä "roolissani" aivan uskottava. Kun puhun ihmisten kanssa, katson heitä ystävällisesti silmiin, vaikka oikeasti pelkäisin heitä. He luulevat, että olen iloinen ja kiinnostunut, vaikka teen tuon kaiken vain, etteivät he olisi minulle vihaisia ja potkaisisi jälleen kerran (enhän tiedä, kuka potkaisee seuraavksi).

Vähitellen pääsen asiaan. Traumaihmisen aivot hakevat koko ajan vaaraa, vaaran merkkejä kaikkialta. Hänen aistinsa ovat kuin vihollisen liikkeitä vartioiva tutka, alati vaaroja havainnoivia. Minulla katse ja kuulo etsivät ihmisten mahdollisia vihaisuuden merkkejä (yleensä aivan turhaan, mutta en usko sitä, vaan toimin kuin automaattisesti). Olen nyt terapeuttini opetuksessa opetellut katsomaan rennommin ja kuuntelemaankin vain sisältöä neutraalimmin (kunhan vain muistaisin nuo opit, enkä päästäisi automaattiohajausta päälle).

Jotkut toiset traumaihmiset saattavat puolustautumisen ja vetäytymisen sijaan harjoittaa hyökkäystoimintaa. He hyökkäävät, kun kokevat mahdollisen uhan, jostain vanhasta traumatilanteesta muistuttavan, usein huomaamattoman vihjeen ihmenevän. Heillä tunteet toimivat ja tunteiden voimalla he saattavat hyökätä aika säälimättömästi aivan viatonta ihmistä kohti luullen tämän yrittävän loukata häntä. Minulla on omassa elämässäni paljon kokemusta tästä ja pystyn nykyään "dignosoimaan" muitakin vastaavia ihmisiä. Havaitsen oireet ja "tiedän", miksi hän on sellainen. En voi noille oireille mitään, mutta koetan käyttäytyä niin, etten mitenkään pahoittaisi hänen mieltään. Tiedän, miten helposti "kohtaus" alkaa enkä enää kestä noita kohtauksia.

Traumaihmistä on vaikea auttaa, koska kaikki pitää tehdä ensin tietoiseksi, jotta voi oppia uutta, jotta voi päästää irti vanhasta. Se vaatii kymmeniä ja satoja toistoja, aivan kuin vanha koira opetettaisiin uusille tavoille ja vanha koira tosiaan olen. Palstoillakin näkee traumaihmisä, joilla on vaaratutka päällä. He eivät kuitenkaan saisi terrorisoida muita, mutta eivät voi itselleen mitään. Seurauksena tulee mitä käsittämättömimpiä tilanteita ja loputtomia väärinkäsityksiä.

Elämässäni olen eniten kärsinyt juuri minuun kohdistuneista väärinkäsityksistä. Varhainen paha oloni oli muka kiukuttelua ja tahdon läpi saamista, ei suinkaan pohjatonta lohduttomuutta, jossa kukaan ei auttanut minua. Olin hävettävä, käyttäydyin väärin, mitään tunteita ei olisi saanut olla, ei mitään häiriöitä muille. Ei saisi olla herkkä ympäristössä, joka ymmärtää väärin lapsen pahan olon ja herkkyyden. Se johtaa siihen, että lapsi alkaa katsoa muista, miten on oikein, mitä pitää tehdä, miten käyttäytyä jne. Minulle sai tehdä mitä vain ja niin myös tehtiin enkä uskaltanut kertoa kenellekään, koska minua olisi syytetty valehtelijaksi, olisin saanut selkääni ym, väkivaltaa. Viisainta oli muuttua näkymättömäksi, olla hiljaa, ei sanoa mielipidettään, ei itkeä, ei mitään muuta kuin vain hymyillä ja totella aina ja nopeasti, mitään kysymättä, epäilemättä ja kyseenalaistamatta. Tuli hirveä vastaus, en tiedä vastaako tämä edes otsikkoa.

Lue lisää

Kiitos mielenkiintoisesta viestistäsi. Minulla oli yksi kaveri, joka koki aina kaikenlaista outoa. Hänen puheluitaan kuunneltiin. Hänen asunnossaan oli käyty avaimella. Häntä seurattiin autolla (useaan otteeseen, eri henkilöt). Yritettiin pakottaa salaseuraan. Hän ei voinut käydä parissa tietyssä kaupassa ollenkaan, koska sielläkin liikkui hänen vainoajansa ja ties mitä muuta. Alussa uskoin kaiken tämän, mutta en ole enää tiennyt miten pitäisi suhtautua. Luuletko, että tämä voisi johtua kans jostain traumasta?

mielenkiintoisesta kirjoitti:

Kiitos mielenkiintoisesta viestistäsi. Minulla oli yksi kaveri, joka koki aina kaikenlaista outoa. Hänen puheluitaan kuunneltiin. Hänen asunnossaan oli käyty avaimella. Häntä seurattiin autolla (useaan otteeseen, eri henkilöt). Yritettiin pakottaa salaseuraan. Hän ei voinut käydä parissa tietyssä kaupassa ollenkaan, koska sielläkin liikkui hänen vainoajansa ja ties mitä muuta. Alussa uskoin kaiken tämän, mutta en ole enää tiennyt miten pitäisi suhtautua. Luuletko, että tämä voisi johtua kans jostain traumasta?

Lue lisää

Tuo vaikuttaa enemmän paranoidialta kuin dissosiaatiolta. Minullakin on joskus ollut harhoja, mutta ne ovat eri asia kuin aistihavaintojen vääristymät. Harhat ovat vakava oire ja niiden hoito vaati psykiatrin asiantuntemusta. Epäluuloisuus voi johtua traumoista, sillä olen itsekin epäluuloinen. Eräs läheiseni on paranoidinen ja se vaiva on vain pahentunut vanhetessa. Hän kuulee ääniä ja pelkää varkaita sekä leimaa syyttömiä ihmisiä varkaiksi ja pelkää erään lääkärin myrkyttävän ja tappavan hänet ym aivan hullua. Siinä ei auta mikään kuin kuunnella häntä ymmärtäväisesti ja lempeästi ja todeta, ettei mitään ole varastettu tai lautoja pudoteltu talon vintiltä tai mitä milloinkin hän onkaan luullut. Hän tarvitsisi psykiatrin hoitoa, mutta ei suostu menemään hoitoon ja on jo aika iäkäs. Silti psykiatri on ainoa oikea apu.

Varjolilja kirjoitti:

Tuo vaikuttaa enemmän paranoidialta kuin dissosiaatiolta. Minullakin on joskus ollut harhoja, mutta ne ovat eri asia kuin aistihavaintojen vääristymät. Harhat ovat vakava oire ja niiden hoito vaati psykiatrin asiantuntemusta. Epäluuloisuus voi johtua traumoista, sillä olen itsekin epäluuloinen. Eräs läheiseni on paranoidinen ja se vaiva on vain pahentunut vanhetessa. Hän kuulee ääniä ja pelkää varkaita sekä leimaa syyttömiä ihmisiä varkaiksi ja pelkää erään lääkärin myrkyttävän ja tappavan hänet ym aivan hullua. Siinä ei auta mikään kuin kuunnella häntä ymmärtäväisesti ja lempeästi ja todeta, ettei mitään ole varastettu tai lautoja pudoteltu talon vintiltä tai mitä milloinkin hän onkaan luullut. Hän tarvitsisi psykiatrin hoitoa, mutta ei suostu menemään hoitoon ja on jo aika iäkäs. Silti psykiatri on ainoa oikea apu.

Lue lisää

Tiedän hänellä olleen monia, monia traumaattisia juttuja elämässään. Hän on ihan oikeasti ollut pahojen rikollisten uhrina. Siksi onkin tosi vaikeaa, kun ei voi tietää, onko ihan oikeasti syytä pelolle vai onko pelko vain jäänyt päälle.

Mielestäni kuitenkin ehkä ironisinta on se, miten monet, tavalliset normi-ihmiset ovat saaneet hänessä suuret epäilykset liikkeelle. Kun taas henkilöt, joilla oikeasti vaikka rikollista taustaa tai muuten ovat vilpillisiä, eivät osaa herättää hänessä epäilyksiä, kunnes totuus paljastuu.

Tuli vielä mieleen, että kun kerroit tuosta halaamisen aiheuttamasta tunteesta. Niin onko sulla vaikeutta muussakin läheisyydessä?

"Edellinen" kirjoitti:

Tiedän hänellä olleen monia, monia traumaattisia juttuja elämässään. Hän on ihan oikeasti ollut pahojen rikollisten uhrina. Siksi onkin tosi vaikeaa, kun ei voi tietää, onko ihan oikeasti syytä pelolle vai onko pelko vain jäänyt päälle.

Mielestäni kuitenkin ehkä ironisinta on se, miten monet, tavalliset normi-ihmiset ovat saaneet hänessä suuret epäilykset liikkeelle. Kun taas henkilöt, joilla oikeasti vaikka rikollista taustaa tai muuten ovat vilpillisiä, eivät osaa herättää hänessä epäilyksiä, kunnes totuus paljastuu.

Tuli vielä mieleen, että kun kerroit tuosta halaamisen aiheuttamasta tunteesta. Niin onko sulla vaikeutta muussakin läheisyydessä?

Lue lisää

Luulen, että taito tai kyky erotella tulee aika syvältä ihmisestä. Se taito opitaan joko aivan pienenä tai sitten sitä ei opita. Tarkoitan tällä, että turvallisissa oloissa oleva pieni lapsi katselee vieraita ihmisiä kaukaa eikä ryntää suin päin heidän lähelleen. Hän katselee aikansa ja todettuaan näiden turvallisuuden tai vaarallisuuden lähestyy tai pysyy kaukana. Traumatisoituneella ei ehkä ole tätä kykyä ja on kuin onnen kauppaa, millaisten ihmisten seuraan hän joutuu.

Jostain syystä hakaeudumme "tutuilta" tuntuvien ihmisten lähelle, sellaisten joiden kanssa olemiseen olemme tottuneet, olivatpa he miten hyviä tai pahoja tahansa. Minunkin olisi pitänyt sen mukaan saada mies, joka pahoinpitelee ja halveksii minua, mutta olin jo siinä vaiheessa heittänyt kaiken toivon löytää mies itselleni ja mieheni löysi minut (80-luvulla). Vähitellen suostuin hänen seuraansa ja sain oikein hyvän miehen. Hän vain ei tiennyt, mihin oli itsensä laittanut. En itsekään tiennyt, sillä olin unohtanut kaikki traumamuistot. Vasta kolme vuotta sitten aloin muistaa. Olen menettänyt yhteyden tunteisiini ja toiminut vain järjen voimalla, ajatellut, miten on oikein ja järkevää toimia.

Parisuhteessa tietysti kaikki paljastuu vähitellen, niin minunkin kummallisuuteni. Läheisyys on ollut vaikeaa alusta lähtien eikä mieheni ole syynä siihen, vaan olin sellainen jo ennen kuin tutustuin häneen. En ymmärtänyt, mistä kaikki johtuu ja tuo kaikki selvisi minulle vasta, kun muistini alkoi palautua, vasta kolme vuotta sitten. Silloin tajusin, ettei mieheni kosketa minua "väärin", vaan koen sen "väärin". Terapeuttini on opettanut minulle, että pieni alkuperäisestä traumatilanteesta muistuttava vihje laukaisee traumareaktion, jolloin olen uudelleen ja uudelleen satoja ja tuhansia kertoja samassa traumatilanteessa, kuin olin joskus kauan sitten. Oikeasti en ole, mutta aivoni toimivat kuin olisin.

Terapeuttini on opettanut minulle "kahtaalle suuntautuvaa tietoisuutta". Siinä esimerkiksi mieheni koskettaa minua ja mieleni tekisi riuhtaista itseni irti, mutta en riuhtaisekaan, vaan ajattelen, että vasemmassa kädessäni on vanha traumamuisto, vanha tilanne ja oikeassa kädessäni nykyhetki, joulukuu 2008, jossa ei ole mitään vaaraa, olen mieheni kanssa, hän ei tee minulle mitään pahaa. Tuolla tavalla menee traumareaktio ohitse ja voin kokea todella olevani nykyhetkessä. Kosketus ei enää tee minua "hulluksi", mutta en vieläkään pidä tai nauti siitä, mutta siedän ja kestän kylläkin

Terapeuttini antamien harjoitusten avulla olen ikään kuin kesyttänyt itseäni ja yhteiselo on nyt aikaisempaa helpompaa. Olen sopinut mieheni kanssa, miten ja milloin hän saa koskettaa minua ja sen kestän. Mitään yllättävää kosketusta en kestä, vaan saan traumareaktion edelleen. Mitä suuremmasta läheisyydestä on kyse, sitä vaikeampaa tai mahdottomampaa se on. Kutenkin nyt on helpompaa, koska ongelmien syyt ovat selvillä. Kauan sitten kosketus oli minulle jotain hyvin pahaa ja vaarallista ja reagoin edelleen sillä tavalla. Syy ei ole miehessäni ja hän tietää sen ja tyytyy toistaiseksi tähän tilanteeseen, odottaen parempia päiviä, jotka tulevat joskus pitkän ajan kuluttua, sillä terapia on hyvin hidasta ja työlästä. Olen kuitenkin nyt oikeilla raiteilla ja "juna" liikkuu niillä kiskoilla vähitellen eteenpäin.

Varjolilja kirjoitti:

Luulen, että taito tai kyky erotella tulee aika syvältä ihmisestä. Se taito opitaan joko aivan pienenä tai sitten sitä ei opita. Tarkoitan tällä, että turvallisissa oloissa oleva pieni lapsi katselee vieraita ihmisiä kaukaa eikä ryntää suin päin heidän lähelleen. Hän katselee aikansa ja todettuaan näiden turvallisuuden tai vaarallisuuden lähestyy tai pysyy kaukana. Traumatisoituneella ei ehkä ole tätä kykyä ja on kuin onnen kauppaa, millaisten ihmisten seuraan hän joutuu.

Jostain syystä hakaeudumme "tutuilta" tuntuvien ihmisten lähelle, sellaisten joiden kanssa olemiseen olemme tottuneet, olivatpa he miten hyviä tai pahoja tahansa. Minunkin olisi pitänyt sen mukaan saada mies, joka pahoinpitelee ja halveksii minua, mutta olin jo siinä vaiheessa heittänyt kaiken toivon löytää mies itselleni ja mieheni löysi minut (80-luvulla). Vähitellen suostuin hänen seuraansa ja sain oikein hyvän miehen. Hän vain ei tiennyt, mihin oli itsensä laittanut. En itsekään tiennyt, sillä olin unohtanut kaikki traumamuistot. Vasta kolme vuotta sitten aloin muistaa. Olen menettänyt yhteyden tunteisiini ja toiminut vain järjen voimalla, ajatellut, miten on oikein ja järkevää toimia.

Parisuhteessa tietysti kaikki paljastuu vähitellen, niin minunkin kummallisuuteni. Läheisyys on ollut vaikeaa alusta lähtien eikä mieheni ole syynä siihen, vaan olin sellainen jo ennen kuin tutustuin häneen. En ymmärtänyt, mistä kaikki johtuu ja tuo kaikki selvisi minulle vasta, kun muistini alkoi palautua, vasta kolme vuotta sitten. Silloin tajusin, ettei mieheni kosketa minua "väärin", vaan koen sen "väärin". Terapeuttini on opettanut minulle, että pieni alkuperäisestä traumatilanteesta muistuttava vihje laukaisee traumareaktion, jolloin olen uudelleen ja uudelleen satoja ja tuhansia kertoja samassa traumatilanteessa, kuin olin joskus kauan sitten. Oikeasti en ole, mutta aivoni toimivat kuin olisin.

Terapeuttini on opettanut minulle "kahtaalle suuntautuvaa tietoisuutta". Siinä esimerkiksi mieheni koskettaa minua ja mieleni tekisi riuhtaista itseni irti, mutta en riuhtaisekaan, vaan ajattelen, että vasemmassa kädessäni on vanha traumamuisto, vanha tilanne ja oikeassa kädessäni nykyhetki, joulukuu 2008, jossa ei ole mitään vaaraa, olen mieheni kanssa, hän ei tee minulle mitään pahaa. Tuolla tavalla menee traumareaktio ohitse ja voin kokea todella olevani nykyhetkessä. Kosketus ei enää tee minua "hulluksi", mutta en vieläkään pidä tai nauti siitä, mutta siedän ja kestän kylläkin

Terapeuttini antamien harjoitusten avulla olen ikään kuin kesyttänyt itseäni ja yhteiselo on nyt aikaisempaa helpompaa. Olen sopinut mieheni kanssa, miten ja milloin hän saa koskettaa minua ja sen kestän. Mitään yllättävää kosketusta en kestä, vaan saan traumareaktion edelleen. Mitä suuremmasta läheisyydestä on kyse, sitä vaikeampaa tai mahdottomampaa se on. Kutenkin nyt on helpompaa, koska ongelmien syyt ovat selvillä. Kauan sitten kosketus oli minulle jotain hyvin pahaa ja vaarallista ja reagoin edelleen sillä tavalla. Syy ei ole miehessäni ja hän tietää sen ja tyytyy toistaiseksi tähän tilanteeseen, odottaen parempia päiviä, jotka tulevat joskus pitkän ajan kuluttua, sillä terapia on hyvin hidasta ja työlästä. Olen kuitenkin nyt oikeilla raiteilla ja "juna" liikkuu niillä kiskoilla vähitellen eteenpäin.

Lue lisää

Olet näköjään löytänyt itsellesi todella hyvän miehen! Pidä siitä kiinni! Ainakin hän tuntuu välittävän ja rakastavan sinua oikeasti. Myös itselläni on vaikeutta läheisyyden kanssa. Mutta en vain osaa yhdistää, mistä se johtuu. En tosin reagoi noin voimakkaasti halaukseen tai perus-kosketukseen. Ne tuntuvat ihan hyvältä ja tykkään jopa halaamisesta tai taputtelusta. Mutta semmonen... hiplaaminen. Iholla oleminen. Se on NIIN vaikeaa. Ja kun ihmiset ei yleensä ymmärrä sitä. Miksi se on vaikeaa, eikä tunnu hyvältä. Sama juttu suudelmissa. En vain kykene, enkä pysty. Vaikea ymmärtää, kun ei ymmärrä itsekään. Oon ajatellut, että mun kaltaisten ihmisten on parempi pysyäkin sinkkuna. Näin en aiheuta vahinkoa kellekään. Mutta hienoa kuulla, että asiassa voi mennä eteenpäinkin mm. terapian avulla.

Jotenkin oon saanu semmosen käsityksen, että ystäväni elämässä on siis ollut tosi monia traumaattisia tapahtumia. Semmosia, mitä voi olla ulkopuolisen vaikea uskoa todeksi ollenkaan. Luulen, että hän on tottunut elämään jonkinlaisessa kaaoksessa ja sen takia toistaa elämäänsä hankkiutumalla kaaosmaisiin ja traumaattisiin tilanteisiin. Mutta eipä siitä sen enempää.

"Edellinen" kirjoitti:

Olet näköjään löytänyt itsellesi todella hyvän miehen! Pidä siitä kiinni! Ainakin hän tuntuu välittävän ja rakastavan sinua oikeasti. Myös itselläni on vaikeutta läheisyyden kanssa. Mutta en vain osaa yhdistää, mistä se johtuu. En tosin reagoi noin voimakkaasti halaukseen tai perus-kosketukseen. Ne tuntuvat ihan hyvältä ja tykkään jopa halaamisesta tai taputtelusta. Mutta semmonen... hiplaaminen. Iholla oleminen. Se on NIIN vaikeaa. Ja kun ihmiset ei yleensä ymmärrä sitä. Miksi se on vaikeaa, eikä tunnu hyvältä. Sama juttu suudelmissa. En vain kykene, enkä pysty. Vaikea ymmärtää, kun ei ymmärrä itsekään. Oon ajatellut, että mun kaltaisten ihmisten on parempi pysyäkin sinkkuna. Näin en aiheuta vahinkoa kellekään. Mutta hienoa kuulla, että asiassa voi mennä eteenpäinkin mm. terapian avulla.

Jotenkin oon saanu semmosen käsityksen, että ystäväni elämässä on siis ollut tosi monia traumaattisia tapahtumia. Semmosia, mitä voi olla ulkopuolisen vaikea uskoa todeksi ollenkaan. Luulen, että hän on tottunut elämään jonkinlaisessa kaaoksessa ja sen takia toistaa elämäänsä hankkiutumalla kaaosmaisiin ja traumaattisiin tilanteisiin. Mutta eipä siitä sen enempää.

Lue lisää

Terapiani melko alussa terapeuttini sanoi, että (fyysiset) rajani on ylitetty ja se on traumatisoinut minua. Hyväksikäyttö on sellaista rikkomista, sellaista, jossa suudellaan ja kosketetaan väkisin. Keho muistaa, vaikka mieli ei muistakaan, ja toimii vanhojen muistojen perusteella. Jokaisella on oikeus suojella itseään, ei suostua mihinkään, jos ei itse tahdo tai ole valmis siihen. Terapeuttini (kongitiivinen käyttäytymisterapia) opettaa kaiken kehon kautta, senkin, miten puolustaa rajojaan. Kun on oikea kehon liike tai asento, tulee oikea ajatus mieleen. Esimerkiksi hän neuvoi, että (voi) laittaa käden torjuvasti eteen, jos joku tulee liian lähelle ja harjoittelimme, miten se tapahtuu. Sitten kerran tuli vastaani Amnestyn tai Greenpeacen tai jonkin vastaavan kerääjät, joiden kanssa en tahonut ryhtyä puheisiin. Heilautin vain kättä edessäni ja pääsin heistä eroon ilman mitään puheita, suureksi ihmeekseni.

Jokainen itse ratkaisee, hakeutuuko hoitoon vai miten elää traumojensa kanssa. Minun oli mentävä, kun ei enää ollut muutakaan mahdollisuutta. Traumat voivat olla piilossa, unohduksissa vuosia tai vuosikymmeniä, mutta jossain vaiheessa ne nousevat pintaan. Käyttäytymiseemme on aina jokin syy, myös hullulta tuntuvaan traumakäyttäytymiseen. Sitten kun se alkaa haitata jokapäiväistä elämää liikaa, kannattaa mennä hoitoon. Itse menin juuri mieheni tai suhteemme vuoksi. Tahdon, että suhteemme pysyy kasassa, emme joudu kärsimään liikaa "kummallisuuteni" vuoksi. Mieheni tosiaan on hyvä, enkä tahdo elää ilman häntä, tuskin eläisinkään enää, jos häntä ei olisi ollut. Ei ole helppoa elää traumatisoituneen kanssa, jos on itse terve.

Varjolilja kirjoitti:

Terapiani melko alussa terapeuttini sanoi, että (fyysiset) rajani on ylitetty ja se on traumatisoinut minua. Hyväksikäyttö on sellaista rikkomista, sellaista, jossa suudellaan ja kosketetaan väkisin. Keho muistaa, vaikka mieli ei muistakaan, ja toimii vanhojen muistojen perusteella. Jokaisella on oikeus suojella itseään, ei suostua mihinkään, jos ei itse tahdo tai ole valmis siihen. Terapeuttini (kongitiivinen käyttäytymisterapia) opettaa kaiken kehon kautta, senkin, miten puolustaa rajojaan. Kun on oikea kehon liike tai asento, tulee oikea ajatus mieleen. Esimerkiksi hän neuvoi, että (voi) laittaa käden torjuvasti eteen, jos joku tulee liian lähelle ja harjoittelimme, miten se tapahtuu. Sitten kerran tuli vastaani Amnestyn tai Greenpeacen tai jonkin vastaavan kerääjät, joiden kanssa en tahonut ryhtyä puheisiin. Heilautin vain kättä edessäni ja pääsin heistä eroon ilman mitään puheita, suureksi ihmeekseni.

Jokainen itse ratkaisee, hakeutuuko hoitoon vai miten elää traumojensa kanssa. Minun oli mentävä, kun ei enää ollut muutakaan mahdollisuutta. Traumat voivat olla piilossa, unohduksissa vuosia tai vuosikymmeniä, mutta jossain vaiheessa ne nousevat pintaan. Käyttäytymiseemme on aina jokin syy, myös hullulta tuntuvaan traumakäyttäytymiseen. Sitten kun se alkaa haitata jokapäiväistä elämää liikaa, kannattaa mennä hoitoon. Itse menin juuri mieheni tai suhteemme vuoksi. Tahdon, että suhteemme pysyy kasassa, emme joudu kärsimään liikaa "kummallisuuteni" vuoksi. Mieheni tosiaan on hyvä, enkä tahdo elää ilman häntä, tuskin eläisinkään enää, jos häntä ei olisi ollut. Ei ole helppoa elää traumatisoituneen kanssa, jos on itse terve.

Lue lisää

Ihanaa, miten rohkaisevalta tuo kuulostaa. Rehellisesti sanoen oon kyllä ollut tilanteissa, missä on puoliväkisin kosketeltu tai suudeltu. Kielloista huolimatta. En vaan oo ajatellut, että sillä voisi olla konkreettista yhteyttä. Oon ajatellut aina olevani estynyt sillä saralla alusta lähtien. Kuulostaa mielenkiintoiselta tuo terapia. Ongelman takia oon ajatellut, että parempi ku olenkin yksin. Näin en aiheuta ikäviä tilanteita itselleni tai muille. Mutta toisaalta haluisin tehdä asialle jotain. Ei sekään kuulosta houkuttelevalta, elää koko elämänsä täysin yksin. Mutta aivan mahtavaa kuulla tuollaisia tarinoita, että on kuitenkin löytänyt noin ymmärtävän ja rakastavan puolison kaikesta huolimatta. Tsemppiä sulle!

"Esimerkiksi urheilija voi panostaa suoritukseensa vain 50 prosenttisesti ja kaikki muut maailman asiat tuovat sen lopullisen onnistumisen (kroppa, ilma, kaupunki, yleisö, kenkä, kuolema)."

Se, mihin panostetaan on juuri se kroppa, eli tuo "kroppa" ei käy joukkoon.
Mikä ihmeen ilma? Mikä ihmeen kaupunki? Yleisöä ei ole harjoitellessa. Ilman kenkiä voi juosta. Kuoleman voi välttää.

ritalin kirjoitti:

"Esimerkiksi urheilija voi panostaa suoritukseensa vain 50 prosenttisesti ja kaikki muut maailman asiat tuovat sen lopullisen onnistumisen (kroppa, ilma, kaupunki, yleisö, kenkä, kuolema)."

Se, mihin panostetaan on juuri se kroppa, eli tuo "kroppa" ei käy joukkoon.
Mikä ihmeen ilma? Mikä ihmeen kaupunki? Yleisöä ei ole harjoitellessa. Ilman kenkiä voi juosta. Kuoleman voi välttää.

Lue lisää

Ilma

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ilmakehä

Kaupunki

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaupunki

WikipediA kirjoitti:

Ilma

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ilmakehä

Kaupunki

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaupunki

Lue lisää

tuli ihan uutta tietoa. Mutta en vieläkään ymmärrä, miten ne liittyvät asiaan?

ritalin kirjoitti:

"Esimerkiksi urheilija voi panostaa suoritukseensa vain 50 prosenttisesti ja kaikki muut maailman asiat tuovat sen lopullisen onnistumisen (kroppa, ilma, kaupunki, yleisö, kenkä, kuolema)."

Se, mihin panostetaan on juuri se kroppa, eli tuo "kroppa" ei käy joukkoon.
Mikä ihmeen ilma? Mikä ihmeen kaupunki? Yleisöä ei ole harjoitellessa. Ilman kenkiä voi juosta. Kuoleman voi välttää.

Lue lisää

Kandee ehkä patentoida toi kuoleman välttäminen, veikkaan et vois olla hyvää bisnesrakoo.

pala lihaa kirjoitti:

Kandee ehkä patentoida toi kuoleman välttäminen, veikkaan et vois olla hyvää bisnesrakoo.

on helppoa, eikä tarvita kuin viisautta. Liikunnan harrastaminen sairaana taas on hyvä tapa lähteä tyylillä.

Olenhan minä tottunut kummallinen olemaan, juu. Viime aikoina elämän on vain vallannut painajaismainen pelko, joka välillä huipentuu kauhuksi. En saa hetken rauhaa missään. Ihmiset tuijottavat ulkona ja kotona pelkään. Nykyään minun tekisi mieleni kuristaa jokainen ihminen jonka nään, koska ne ärsyttävät minua. Olen niin vihainen että tuntuu kuin räjähtäisin. Viha ei johdu pelosta, vaikka pelkäänkin. Erityisesti pistää vihaksi ihmisten rasvaisen yltäkylläinen tuijottava olemus joka on niin röyhkeästi olemassa. Oksettavaa. Enhän minä mitään pahaa aio tehdä, miksi tuhlaisin siihen aikaani.
Pelko tuntuu rinnassa ja kurkussa koko ajan, olen ottanut unilääkkeitä saadakseni nukuttua. Ainoa mikä pysyy ovat pahanpoiskarkotusrutiinit.
Kirjoitin sitten tänne kaiken minkä osaan sanoa, koska kommentit ovat kasvottomia, eikä minua siksi pistä niin paljon vihaksi, ärsytä. En tosiaan osaa sanoa asioita niin että pointti tulisi selväksi, kuten aikaisemmasta tekstistä huomaa.
Niin ja ikää on 23

XXXII kirjoitti:

Olenhan minä tottunut kummallinen olemaan, juu. Viime aikoina elämän on vain vallannut painajaismainen pelko, joka välillä huipentuu kauhuksi. En saa hetken rauhaa missään. Ihmiset tuijottavat ulkona ja kotona pelkään. Nykyään minun tekisi mieleni kuristaa jokainen ihminen jonka nään, koska ne ärsyttävät minua. Olen niin vihainen että tuntuu kuin räjähtäisin. Viha ei johdu pelosta, vaikka pelkäänkin. Erityisesti pistää vihaksi ihmisten rasvaisen yltäkylläinen tuijottava olemus joka on niin röyhkeästi olemassa. Oksettavaa. Enhän minä mitään pahaa aio tehdä, miksi tuhlaisin siihen aikaani.
Pelko tuntuu rinnassa ja kurkussa koko ajan, olen ottanut unilääkkeitä saadakseni nukuttua. Ainoa mikä pysyy ovat pahanpoiskarkotusrutiinit.
Kirjoitin sitten tänne kaiken minkä osaan sanoa, koska kommentit ovat kasvottomia, eikä minua siksi pistä niin paljon vihaksi, ärsytä. En tosiaan osaa sanoa asioita niin että pointti tulisi selväksi, kuten aikaisemmasta tekstistä huomaa.
Niin ja ikää on 23

Lue lisää

Vastaus sinun ongelmaan saadaan varmaan tuota pikaa. Eli sellainen kysymys, että kuinka pitkään noita heppuja on pyörinyt sinun kotona? Eli kauanko on ollut psykoottisia oireita? Koska olet noinkin nuori, niin oireiden alkamisajankohta voi kertoa jotain viitteitä siitä, mitä tulee seuraavaksi.

Puhut pahankarkoitusrituaaleista ja olet pitänyt harhoja yliluonnollisina ilmiöinä. Olet epäilemättä jonkin sortin satanisti... Mitenköhän tämä todennäköinen spiritismin pelaaminen ja vampyyrimainen ulkonäkö ym. on vaikuttanut asiaan?

Suo anteeksi vastaustapani! Olen patologinen blondi. Koska satut olemaan minun ikäiseni, tulee väkisin mieleen, että haluatko vertaistukea?

ritalin kirjoitti:

Vastaus sinun ongelmaan saadaan varmaan tuota pikaa. Eli sellainen kysymys, että kuinka pitkään noita heppuja on pyörinyt sinun kotona? Eli kauanko on ollut psykoottisia oireita? Koska olet noinkin nuori, niin oireiden alkamisajankohta voi kertoa jotain viitteitä siitä, mitä tulee seuraavaksi.

Puhut pahankarkoitusrituaaleista ja olet pitänyt harhoja yliluonnollisina ilmiöinä. Olet epäilemättä jonkin sortin satanisti... Mitenköhän tämä todennäköinen spiritismin pelaaminen ja vampyyrimainen ulkonäkö ym. on vaikuttanut asiaan?

Suo anteeksi vastaustapani! Olen patologinen blondi. Koska satut olemaan minun ikäiseni, tulee väkisin mieleen, että haluatko vertaistukea?

Lue lisää

Eihän nimimerkki XXXII ole edes pyytänyt vastauksia. Pikemminkin päinvastoin. Ensimmäisen kirjoituksensa päätteeksi XXXII ilmoittaa aika selvästi, että mahdollisille vastauksille tullaan joka tapauksessa haistattamaan paskat.

psykootikko kirjoitti:

Eihän nimimerkki XXXII ole edes pyytänyt vastauksia. Pikemminkin päinvastoin. Ensimmäisen kirjoituksensa päätteeksi XXXII ilmoittaa aika selvästi, että mahdollisille vastauksille tullaan joka tapauksessa haistattamaan paskat.

Lue lisää

Etukäteisen haistattuksen takia viestini laatu olikin sitä itseään, mutta laadullahan ei ole paljoakaan väliä, jos toisen asenne on heikko etukäteen: vastasin mitä tahansa, on reagointi identtinen.

Tyttö on aika nuori, joten jos hänellä kerran on pitkään jo ollut harhoja, niin kyse voi olla aivosairaudesta.

ritalin kirjoitti:

Vastaus sinun ongelmaan saadaan varmaan tuota pikaa. Eli sellainen kysymys, että kuinka pitkään noita heppuja on pyörinyt sinun kotona? Eli kauanko on ollut psykoottisia oireita? Koska olet noinkin nuori, niin oireiden alkamisajankohta voi kertoa jotain viitteitä siitä, mitä tulee seuraavaksi.

Puhut pahankarkoitusrituaaleista ja olet pitänyt harhoja yliluonnollisina ilmiöinä. Olet epäilemättä jonkin sortin satanisti... Mitenköhän tämä todennäköinen spiritismin pelaaminen ja vampyyrimainen ulkonäkö ym. on vaikuttanut asiaan?

Suo anteeksi vastaustapani! Olen patologinen blondi. Koska satut olemaan minun ikäiseni, tulee väkisin mieleen, että haluatko vertaistukea?

Lue lisää

Sain kyllä unihalvauksia ja pari harhaa kai pienenä. Muistan kun en saanut nukuttua kun seinästä tuleva käsi kutitteli päätä sängyssä.
Parin viime vuoden ajalta muistan kaikenlaista. Viime aikoina harhoja nyt on ruvennu tulee useammin.

Niin ja en ole satanisti/gootti, joka kokee olevansa turvassa muilta suljetussa pukudraamassa, on etsinyt sanakirjasta itselleen ismin, jonka mahdollisen symbolin on lohikäärmeen ympäröimänä tatuoinu niskaansa.

Vertaistuesta: Mikä on sun ongelma?

XXXII kirjoitti:

Olenhan minä tottunut kummallinen olemaan, juu. Viime aikoina elämän on vain vallannut painajaismainen pelko, joka välillä huipentuu kauhuksi. En saa hetken rauhaa missään. Ihmiset tuijottavat ulkona ja kotona pelkään. Nykyään minun tekisi mieleni kuristaa jokainen ihminen jonka nään, koska ne ärsyttävät minua. Olen niin vihainen että tuntuu kuin räjähtäisin. Viha ei johdu pelosta, vaikka pelkäänkin. Erityisesti pistää vihaksi ihmisten rasvaisen yltäkylläinen tuijottava olemus joka on niin röyhkeästi olemassa. Oksettavaa. Enhän minä mitään pahaa aio tehdä, miksi tuhlaisin siihen aikaani.
Pelko tuntuu rinnassa ja kurkussa koko ajan, olen ottanut unilääkkeitä saadakseni nukuttua. Ainoa mikä pysyy ovat pahanpoiskarkotusrutiinit.
Kirjoitin sitten tänne kaiken minkä osaan sanoa, koska kommentit ovat kasvottomia, eikä minua siksi pistä niin paljon vihaksi, ärsytä. En tosiaan osaa sanoa asioita niin että pointti tulisi selväksi, kuten aikaisemmasta tekstistä huomaa.
Niin ja ikää on 23

Lue lisää

Ihan ymmärrettävästi sinä kirjoitat. Olet nuori ihminen ja et varmasti ole tyytyväinen nykyiseen elämääsi: pelkoa, ahdistusta ja pahaa oloa. Voitko mitenkään kuvailla onko tuo nykyinen persoonallisuutesi olotila tullut sinulle ajan myötä pikkuhijaa vai onko tilanne nyt tullut äskettäin itsellesikin sietämättömäksi. Oletko yrittänyt selvitellä erilaisuuttasi ammattiauttajan kanssa. En halua udella, mutta kun kaipaat neuvoja ja apua. Osaatko itse mitenkään kuvailla, mistä kaikki on alkanut tai ainakin voimistunut. Joudut väkisin kontrolloimaan itseäsi: se kuluttaa, uuvuttaa ja vie kaiken energian ja ei ihme että tunnet pakahtuvasi ja olet täynnä raivoa.Onneksi voit näin sanoilla ja kirjoittamalla purkaa ja jakaa sisintäsi meidän kanssa. Voit tehdä sen rehellisesti ja ollemme kasvottomia, emmekä voi suuttua sinulle. Et sinä tahdo meille kenellekään pahaa. Mitä sinulla sitten ovat nuo pahanpoiskarkoitusrutiinit? Koetko että jotkin "möröt" uhkailevat sinua? Pystytkö tekemään arkiaskareita, harrastako mitään tai opiskelet! Kaikesta huolimatta yritetään yhdessä eteenpäin.

XXXII kirjoitti:

Sain kyllä unihalvauksia ja pari harhaa kai pienenä. Muistan kun en saanut nukuttua kun seinästä tuleva käsi kutitteli päätä sängyssä.
Parin viime vuoden ajalta muistan kaikenlaista. Viime aikoina harhoja nyt on ruvennu tulee useammin.

Niin ja en ole satanisti/gootti, joka kokee olevansa turvassa muilta suljetussa pukudraamassa, on etsinyt sanakirjasta itselleen ismin, jonka mahdollisen symbolin on lohikäärmeen ympäröimänä tatuoinu niskaansa.

Vertaistuesta: Mikä on sun ongelma?

Lue lisää

"Sain kyllä unihalvauksia ja pari harhaa kai pienenä. Muistan kun en saanut nukuttua kun seinästä tuleva käsi kutitteli päätä sängyssä."

Mielenkiintoista. Unihalvaukset yleensä liittyvät johonkin neurologiseen vaivaan, kuten epilepsiaan, tai autismiin.
Minulla on myös ollut unihalvauksia, mutta kun niitä on jo lapsella, on asia erikoinen. Onko sinulla mitään neurologisia vaivoja muuten?
Seinästä tullut käsi on varmaankin ollut jotain lapsuutesi pelkoa siihen liittyvää mielikuvitusta. Toinen vaihtoehto on, että olisit ollut psykoosissa jo lapsena.


"Parin viime vuoden ajalta muistan kaikenlaista. Viime aikoina harhoja nyt on ruvennu tulee useammin."

Tarkoittaako tämä, että et muista paria vuotta taaemmaksi, vai että harhat ovat alkaneet tulla pari vuotta sitten?
Mikset ole hakenut apua, kun harhat alkoivat?

Olet siis paremminkn yksinäinen ihminen, kuin joku sosiaalisten ryhmien ansiosta päänsä sekoittanut...(?)


"Vertaistuesta: Mikä on sun ongelma?"

No vähän pelleilin, että olemme saman ikäisiä, mutta on minulla autismia ja pakkoneuroosia.
En ole kuitenkaan ollut psykoottinen.
Olen kuitenkin kiinnostunut puhumaan.

ritalin kirjoitti:

"Sain kyllä unihalvauksia ja pari harhaa kai pienenä. Muistan kun en saanut nukuttua kun seinästä tuleva käsi kutitteli päätä sängyssä."

Mielenkiintoista. Unihalvaukset yleensä liittyvät johonkin neurologiseen vaivaan, kuten epilepsiaan, tai autismiin.
Minulla on myös ollut unihalvauksia, mutta kun niitä on jo lapsella, on asia erikoinen. Onko sinulla mitään neurologisia vaivoja muuten?
Seinästä tullut käsi on varmaankin ollut jotain lapsuutesi pelkoa siihen liittyvää mielikuvitusta. Toinen vaihtoehto on, että olisit ollut psykoosissa jo lapsena.


"Parin viime vuoden ajalta muistan kaikenlaista. Viime aikoina harhoja nyt on ruvennu tulee useammin."

Tarkoittaako tämä, että et muista paria vuotta taaemmaksi, vai että harhat ovat alkaneet tulla pari vuotta sitten?
Mikset ole hakenut apua, kun harhat alkoivat?

Olet siis paremminkn yksinäinen ihminen, kuin joku sosiaalisten ryhmien ansiosta päänsä sekoittanut...(?)


"Vertaistuesta: Mikä on sun ongelma?"

No vähän pelleilin, että olemme saman ikäisiä, mutta on minulla autismia ja pakkoneuroosia.
En ole kuitenkaan ollut psykoottinen.
Olen kuitenkin kiinnostunut puhumaan.

Lue lisää

En hakenut apua, koska ajattelin olevani erityinen. Ajattelen niin edelleen. Olen erityinen koska saan yhteyden yliluonnolliseen. Se ei ehkä ole mukavaa, mutta olen sentään jotain. Pienempänä päässäni asui pieni mies joka hoiti suhteeni silloisessa kodissani asuvien olentojen kanssa, mutta hän oli ilkeä ja pakotti aloittamaan yhä useampia pakkotoimintoja. Siispä pakotin sen pois, aluksi se palaili ja valitti, mutta vihdoin pääsin siitä eroon. Nykyään hoidan suhteeni olentoihin itse. En ole kyllä nähnyt niitä ikinä, tai no kerran pari.

Niin ja en taas tiedä mitä selitin, mutta joo en yksinkertaisesti muista paria vuotta taaksepäin. En edes muista mitä tein viime viikolla, tai jos oikein mietin niin sitten. En muista menneisyydestäni paljon mittään.

XXXII kirjoitti:

En hakenut apua, koska ajattelin olevani erityinen. Ajattelen niin edelleen. Olen erityinen koska saan yhteyden yliluonnolliseen. Se ei ehkä ole mukavaa, mutta olen sentään jotain. Pienempänä päässäni asui pieni mies joka hoiti suhteeni silloisessa kodissani asuvien olentojen kanssa, mutta hän oli ilkeä ja pakotti aloittamaan yhä useampia pakkotoimintoja. Siispä pakotin sen pois, aluksi se palaili ja valitti, mutta vihdoin pääsin siitä eroon. Nykyään hoidan suhteeni olentoihin itse. En ole kyllä nähnyt niitä ikinä, tai no kerran pari.

Niin ja en taas tiedä mitä selitin, mutta joo en yksinkertaisesti muista paria vuotta taaksepäin. En edes muista mitä tein viime viikolla, tai jos oikein mietin niin sitten. En muista menneisyydestäni paljon mittään.

Lue lisää

Tämä alkaa kuulostaa jo suorastaan provolta. Sanoit, että harhat haittaavat uraasi. Mitä uraa oikein teet? Miten olet pystynyt pärjäämään elämässä, vaikka sinulla näitä harhoja on ollutkin?
Onko sinulla ketään läheisiä, kenelle olisit voinut puhua asioista? Oletko eristäytynyt?

Oletko varma, että sinulla on lapsena ollut tuollaisia mielikuvitushahmoja, vai onko muistisi ehkä vääristynyt nyt puhjenneen psykoosin vuoksi?

ritalin kirjoitti:

Tämä alkaa kuulostaa jo suorastaan provolta. Sanoit, että harhat haittaavat uraasi. Mitä uraa oikein teet? Miten olet pystynyt pärjäämään elämässä, vaikka sinulla näitä harhoja on ollutkin?
Onko sinulla ketään läheisiä, kenelle olisit voinut puhua asioista? Oletko eristäytynyt?

Oletko varma, että sinulla on lapsena ollut tuollaisia mielikuvitushahmoja, vai onko muistisi ehkä vääristynyt nyt puhjenneen psykoosin vuoksi?

Lue lisää

1. Tämä ei ole provo
2. Olen taiteilija. Harhat eivät hankaloita työskentelyäni, vaan se, että pelkään kotona.
3. Olen saanut selviä näkö/kuuloharhoja loppujen lopuksi melko vähän. Kotona näen liikkeitä ilmassa nykyään koko ajan, kuin ilma väreilisi, mutta tuohan voi olla silmävikakin. Olen tosiaan pärjännyt, ajatellut, että olen erityinen ja minun täytyy kestää. Enhän minä koskaan ole törmännyt kävelevään luurankoon tai mitään joten tämä kaikki on ollut ihan loogista, jos uskoo yliluonnolliseen.
4. Olen kertonut osia kaikesta kahdelle ystävälleni, toiseen on välit poikki. Kummatkin uskonnollisia. Uskoivat, mutta eivät kovin innostuneet. Pikemminkin olankohautuksia. Ehkä ajattelivat että olen pöpi, ehkä eivät osanneet suhtautua. Muille en puhu, minua kai pidettäisiin hulluna, joka näemmä taidan ollakin.
5. Kyllä, olen eristäytynyt, en pidä ihmisistä, eivätkä he minusta. Vihaan ihmisten katseita. Olen mielummin omissa oloissani
6. Olen varma lapsuudenmuistoistani.
7. En usko että voisin olla psykoosissa, sehän tarkoittaisi, että olen viettänyt monta vuotta psykoosissa! Tällainen olen ollut

XXXII kirjoitti:

1. Tämä ei ole provo
2. Olen taiteilija. Harhat eivät hankaloita työskentelyäni, vaan se, että pelkään kotona.
3. Olen saanut selviä näkö/kuuloharhoja loppujen lopuksi melko vähän. Kotona näen liikkeitä ilmassa nykyään koko ajan, kuin ilma väreilisi, mutta tuohan voi olla silmävikakin. Olen tosiaan pärjännyt, ajatellut, että olen erityinen ja minun täytyy kestää. Enhän minä koskaan ole törmännyt kävelevään luurankoon tai mitään joten tämä kaikki on ollut ihan loogista, jos uskoo yliluonnolliseen.
4. Olen kertonut osia kaikesta kahdelle ystävälleni, toiseen on välit poikki. Kummatkin uskonnollisia. Uskoivat, mutta eivät kovin innostuneet. Pikemminkin olankohautuksia. Ehkä ajattelivat että olen pöpi, ehkä eivät osanneet suhtautua. Muille en puhu, minua kai pidettäisiin hulluna, joka näemmä taidan ollakin.
5. Kyllä, olen eristäytynyt, en pidä ihmisistä, eivätkä he minusta. Vihaan ihmisten katseita. Olen mielummin omissa oloissani
6. Olen varma lapsuudenmuistoistani.
7. En usko että voisin olla psykoosissa, sehän tarkoittaisi, että olen viettänyt monta vuotta psykoosissa! Tällainen olen ollut

Lue lisää

Niin, ajattelin provoksi vaan sen takia, että vaikuttaa siltä, kuin olisit ollut jo lapsena psykoosissa, mikä olisi täysin käsittämätöntä siinä mielessä, ettei mitään olla huomattu.

Mutta on tuo ystäviesikin suhtautuminen asiaan todella kummallinen. Jos minulle joku ystäväni tulisi kertomaan näkevänsä harhoja ja nähneensä niitä jo pitkään, minä huolestuisin aika paljon, enkä todellakaan vain kohauttaisi olkaa asialle.

Olen minäkin uskovainen ihminen, mutta en uskoisi harhojen liittyvän mihinkään hyvin yliluonnolliseen, vaikkakin ilmestyksillä on selvästi samoja piirteitä, kuin psykoosin näköharhoilla, koska ilmestysten hahmot muodostuvat selvästi aivoissa ja toiset näkevät ne selvemmin, toiset vain haamuina.

Oikeastaan tuon sinun kuvauksesi perusteella ehdottaisin vaihtoehtoina hebefreenistä skitsofreniaa, synnynnäistä aivovammaa, tai aivokasvainta. Kannattaisi hankkiutua lääkäriin, koska vaiva voidaan ainakin pysäyttää ja mahdollisesti sittemin vallan poistaa.

Apua kannattaa hakea siis ainakin varmuuden vuoksi, koska noilla vaihtoehdoilla saatat muuttua vihannekseksi ennen pitkää ja silloin sinulla ei sitten muuta olekaan, kuin ne harhat, et tiedä maailmasta yhtään mitään...
Ilman väreily, mitä näet, on aivoperäinen oire, ei silmissä oleva.

Faija delas kun olin 11, alkoholisti.
Äiti teki töitä, koleerikko, kyynikko.
Erosivat ennen syntymääni.

Eli toinen töissä, toinen haudassa