liitetään

KUVIO PEDATAAN NÄIN
Kirjoittanut: TIEDOSTAVA ISÄ 27.11.2008 klo 16.14


Lapsi tajuaa näiden aikuisten olevan sairaita
Ei osaa puolustautua salaamalla tietonsa ja
ottaa erän. lastensuojelu näyttää VALTANSA
JA JÄRJÄSTÄÄ MIELEISET LAUSUNNOT.

OLET YKSIN PERHEESI KANSSA JA KUKAAN EI HALUA
AUTTAA,EIKÄ USKALLA.
TEIDÄT TUHOTAAN.
SUURIN OSA JOILLE TEHDÄÄN NÄIN MENEVÄT
VIELÄ SYÖMÄÄN LÄÄKKEITÄ. EIVÄT TIEDÄ,ETTÄ
NÄMÄ KUVIOON KUULU JUURI SAADA MYÖS VANHEMMAT
OIREHTIMAAN.
SAIRAS KUVIO!


Vastaa tähän viestiin
Kerro kaverille tästä viestistä Ilmoita asiattomasta viestistä

Vanhempien syyllistäminen
Kirjoittanut: lapsen oireilusta? 26.11.2008 klo 14.30


Onko täällä kokemuksia siitä että koulu tai hoitava taho olisi syyllistänyt vanhempia ja/tai kotioloja lapsen oireiden syyksi? Miten suhtautuminen on muuttunut jos olette saaneet myöhemmin diagnoosin jostain neurologisesta ongelmasta?

Meillä on tilanne sellainen että lapsella ollut pienestä asti ongelmia varsinkin isoissa ryhmissä. Päiväkodissa oli kahdenpaikkalaisena "siirtymätilanteiden ongelmallisuuden" takia ja levottomuuden takia. Koulussa ollut alusta asti käytösongelmia - uhmakkuutta, raivokohtauksia ja levottomuutta. (nyt tokaluokkalainen ja pienryhmään pääsi tänä vuonna). Lapsi on käynyt lastenpsykiatrisella poliklinikalla kohta 3 vuotta jossa alkuun tehtiin jonkinlaisia tutkimuksia (en oikein edes tiedä mitä). Tänä syksynä oli pitkällä osastotutkimusjaksolla joka oli aivan katastrofi (siellä ei ollut psykologia paikalla, lääkäri tapasi lapsen vain kerran ja hoitajat väänsivät ja käänsivät kaiken sanomamme negatiiviseksi). Diagnoosiksi tuli kehitysjumittuma 3-vuotiaan tasolle anaalivaiheeseen (myös tuhrimista on ollut ihan pienestä lähtien). Loppulausunnossa myös mainitaan että "kaoottinen kotitilanne" estää lapsen paranemisen (ja tosiaan kotimme on aivan normaali ja rauhallinen mitä psyk puolen lääkäri ei vaan millään suostu uskomaan). Lopulta tekivät meistä lastensuojeluilmoituksen kun "kotitilanne on niin huono ja lapset vaarassa".

Myös koulussa opettaja on jatkuvasti "huolissaan" lapsestamme ja hänen voinnistaan ja on alkanut keräillä todisteita lapsen huonosta kohtelusta. Lapsi esim. ei oikeasti itse muista/välitä katsoa onko hänellä kunnolliset vaatteet kouluunlähtiessä ja niinpä joskus onnistuu livahtamaan kouluun niin että on vaikka ruokatahrainen paita, niinpä ope kertoo raportissaan että "lapsella on likaisia vaatteita koulussa". Lapsi on myös aina ollut todella hyvä syömään ja koulussakin syö aina isot annokset, niinpä "Lapsi on usein nälkäinen koulussa". He myös kokivat että emme vanhempina todistaneet heille tarpeeksi vedenpitävästi että olemme hankkimassa lapselle apua ja siksi hekin tekivät meistä lastensuojeluilmoituksen. Sossu on siis tullut tutuksi, tosin he ovat käynneillään todenneet "että ihan normaalilta kaikki vaikuttaa".

Olemme vanhempina kyseenalaistaneet ko tutkimusjaksolla tehdyn diagnoosin ja jo psyk polilta olemme yrittäneet "kinua" lähetettä neurologisiin tutkimuksiin pari vuotta. Aina on kuitenkin vastattu ettei lääkäri katso sellaista aiheelliseksi, kyllä nämä ongelmat vain ovat psyykkisiä ja johtuvat varhaisvuosien kokemuksista kun olemme olleet mm. asumuserossa. Mitään väkivaltaa eikä päihteitä ole ikinä kuulunut elämäämme ja lapsella on aina ollut vähintään toinen vanhempi turvanaan sekä lisäksi isovanhempia ja muita sukulaisia.

Olen ollut todella ahdistunut näistä syytöksistä mitkä tiedän vääriksi ja tietysti ihmetys miten koulussa voi olla asiat niin huonosti kun kotona kuitenkin suhteellisen hyvin menee pientä uhmakkuutta lukuunottamatta.

Niinpä veimme vihdoin lapsen yksityiselle lastenneurologille joka heti ensikäynnillä totesi että vaikuttaa aivan neuropsykiatriselta ongelmalta, tarkkaavaisuushäiriöltä tai vastaavalta. Hän meni jopa niin pitkälle että sanoi olevansa varma että lääkityksestä voisi olla hyötyä lapsellemme. Ensin kuitenkin tutkimukset neuropsykologilla joissa ollaan käyty kerran. Neuropsykologinkin ensivaikutelma yhden kerran jälkeen oli että selkeää tarkkaavaisuushäiriöön viittaavaa käytöstä.

Tietenkin tuollainen diagnoosi on aina ikävä eikä kukaan lapselleen mitään sairautta toivoisi. Silti oli todella iso helpotus kuulla ensimmäisen (!) ammattilaisen sanovan että kyllä tämä tästä selviää ja hoidetaan kuntoon. Ja että ongelman syy saattaisikin olla perimmältään jossain neurologisessa eikä suinkaan "huonoissa kotioloissa" kuten nyt on esitetty monelta taholta. Tottakai vuosia jatkunut hoitamaton ongelma on varmasti aiheuttanut myös psyykkisiä oireita mutta niistäkin voitaisiin pikkuhiljaa päästä eroon kunhan alettaisiin oikeanlaiseen hoitoon ja kuntoutukseen...

Nyt vaan kuitenkin pikkuisen pelottaa että mitä jos psyk. puolen taho vain sivuuttaa koko lastenneurologin mielipiteen, ei kai he sellaista voi tehdä? Saadaanko vihdoin tämä yhteistyö toimimaan jos vanhempien aiheeton syyttäminen lakkaisi (sain oikeasti kirjaimellisesti huudot yhdeltäkin psyk osaston hoitajalta kun olin lastani hakemassa sieltä pois että minun täytyy aikuistua ja alkaa miettimään lapseni parasta oman napani sijaan ja että kyllä vielä tulen myöhemmin ymmärtämään että he olivat oikeassa huonoista kotioloista...)


Vastaa tähän viestiin
Kerro kaverille tästä viestistä Ilmoita asiattomasta viestistä

lapsensa neurologian puolelle. Upeaa!

Mieheni sanoo, että psykiatrian puolella ei henkilökuntaa erota potilaista muuta kuin vaatetuksen perusteella. Kerta käynnin jälkeen hän kieltäytyi olemasta lastenpsykiatrin kanssa missään tekemisissä :D Ymmärsän sen täysin. Itse vain halusin katsoa muutaman käynnin, mutta aivan turhaa pelleilyä, se on pakko sanoa.

Ja tuo lasten ja perheiden tuhoaminen on käsittämätöntä, siitä olen edellisen isän kanssa samaa mieltä.

Lapsi oli psykiatrian puolella aivan ihmeissään, mutta neurologian henkilökunnan kanssa viihtyi heti ja samaa on sanottava meistä vanhemmistakin. Kai sen nyt alle kymmenvuotiaskin tajuaa, kun joku käyttäytyy ja puhuu aivan kummallisia.

Katsoitteko muuten dr. Philissa äsken ohjelman aikuisista anorektikoista? Siinä on annettu niin järkeviä neuvoja moneen ongelmaan, että arvostan Philin neuvoja todella. 22-v:n anorektikko naisen vanhemmille hän nimenomaan korosti, että syy ei ole vanhempien. Aivan vieras käsite suomalaisessa 50 v ajastaan jäljessä junnaavassa lastenpsykiatriassa ja ennen kaikkea lastensuojelussa!

On todella, todella suuri ihme, että Suomessa ei syömishäiriöpotilaita oteta huostaan sankoin joukoin.