Oon täs miettiny et mitä masennus tarkalleen ottaen on? Onko mulla vaan ollut jatkuvaa pahaa mieltä ja surun tunnetta vai voisiko mulla sittenkin olla masennus?
No siis vielä viime vuoden alussa puoli vuotta ennen kuin kesä alkoi, itkin joka päivä koulussa, en osannut nauttia mistään olin aina kauhean vakavan näköinen varmaan siksi kun mulla ei ollu enää yhtään kavereita koulussa ja muitakin ikäviä asioita tapahtu, kukaan ei halunnu olla mun kanssa, luokkalaiset piti mua outona. Sitten kesällä asiat kuitenkin muuttuivat, tapasin uuden ihmisen, se ns pelasti mut, sai mut taas uskomaan elämään, sai mut hymyilemään, nauramaan, ja meistä tuli parhaat ystävät! Osasin nauttia taas ja musta tuli paljon sosiaalisempi enkä enää edes itkenyt, olin kiitollinen kun tapasin tuollaisen aarteen.
Syksyllä jatkui koulu ja sielläkin meni hyvin, tuli ihan hyviä numeroita ja lisää kavereita jne.
Ehkä jostain uteliaisuudesta ja mielenkiinnosta halusin kokeilla itseni vahingoittamista, viiltelin kerran. Se jäi sitten siihen. Noh kuitenkin tämän vuoden 2008 alussa mulla alkoi taas menemään vähän huonosti. Ei ehditty enää hirveesti näkemään sen aarteeni kanssa, mulla tuli ero ensimmäisen poikaystäväni kanssa ja se satutti mun sydäntä tosi paljon, aina kun mietinkin sitä poikaa aloin itkemään. Usein toivoin että kumpa ei oltaisi erottu ja saisin vielä hänet takaisin, mutta välimatkan takia me erottiinkin joten.. Itkin vielä monta kuukautta hänen takiaan. Siinä vaiheessa koulu ei enää maistunut, kokeista alkoi tulemaan älyttömän huonoja numeroita kun en jaksanut enää keskittyä tai mitää, mulla oli niin paha ja huono olla, lisäksi mua paljon isompi kokosempi isoveljeni löi mua usein ja äitini uhkas tappaa mut ja kerran meinas lyödä kirveellä, mutta onneksi naapuri tuli apuun ja mitään vakavempaa ei ehtinyt käydä. Se kuitenkin aina vähän pelotti jäädä niiden kanssa kotiin, kun sai aina pelätä että millonkohan joudun kärsimään taas veljeni väkivaltaisuudesta ja saamalla kivat näkyvät mustelmat. Mua stressasi kun äiti käytti alkoholia joka vkloppu miesystävänsä kanssa ja se ei osannu huolehtia musta. Se ei luottanu muhun, oli aina kauheen epäilevä asiassa ku asiassa. Isääni nään vain kerran kuussa, joskus useamminkin. Meiän koirakin kuoli, lopulta aloin oikeen kunnolla viiltelemään ranteitani, en enää vaan uteliaisuudesta vaan ajatttelin että se auttaa tai jtn, että se on ihan oikein mulle rankaisin itseäni satuttamalla.. Piilottelin aina käsiäni pitkähihaisilla paidoilla ja milloin milläkin, koska en halunnut että muut saisivat tietää, en halunnut huolestuttaa muita tai jos ne ei ois ymmärtäny tai jtn. Kerran yritin kuristaa itseäni, mutta tajusin lopettaa.
En saanut öisin enää hyvin nukuttua, saatoin herää monesti yöllä. Näin painajaisia useasti.
Sitten saapui taas kesä, olin aika paljon kavereitten kanssa ja vaikka mulla olikin välillä tosi surullinen fiilis niin kavereitten seurassa yritin olla aina hyvällä päällä ja välillä mua oikeestikkin nauratti ja hymyilytti ihan hirveästi. Kun sain olla taas yksin ni sillon oli synkemmät ajatukset. Syksyllä koulussa oli kevään numeroita vieläkin huonommat numerot, en enää jaksanut viillellä eli se tuli lopetettua, mutta aloin tupakoimaan sillon tällöin pahimpaan vitutukseen ja käyttämään alkoholia vanhempieni tietämättä asiasta. Nyt en enää ole pahemmin poltellut, kun ei siinä mitään järkeä ole. Juomistakin toisaalta vihaan, mutta aina jos joku tarjoo mulle(eli aika harvoin) niin ottaisin kyllä vastaan alkoholia sisältävän juoman ja joisin. Musta on tullu taas vähän hiljasempi enkä enää oo niin avoin muille ku ennen. Oon ollu tosi väsyny viime aikoina, haluisin vaan nukkua koko ajan. Kaveritkin on pyytäny mua hengailee niitten kaa tai kaupungille ja näin, mutta mua ei ole huvittanut lähtee. Kerran mietin viikon verran kuolemaa ja mulla on ollut itsemurha ajatuksia. Äiti kerran haukkui mut kännissä lutkaksi ja niin ilkeeksi ihmiseksi, vaikka yleensä yritän kyllä olla kaikille ihan kiltti ja tällee, en ymmärä miksi se niin rumasti sano, mäkö muka huora? En oo ees ikinä tehny poikien kaa mitää sellast! Neitsyt oon vielä, vaan vähän pussaillu ja halaillu. Mitäs pahaa siinä on? Ja mun mielestä se on mun asia milloin sen neitsyyden sitten menetänkään, eikä kuulu hänelle.? Eräänä yönä karkasin kotoa muutamiksi tunneiksi, en jaksanut kuunnella äidin ja hänen miesystävän huutoja mulle ja sitten ne vaan haukkui. Tulin vasta aamulla takaisin ja koko sen yön ajattelin etten enää koskaan puhu hänelle, varsinkaan sen jälkeen kun hän yritti hakata vasaralla, ja oli lukenut salaa päiväkirjaani. On minunkin ehkä hieman vaikeaa luottaa toiseen, kun tuollaista tapahtuu.
Aloin lintsaamaan koulusta joiltain tunneilta, ainakin pari kertaa viikossa, kun ei vaan kiinnostanut, en jaksanut opiskella, vihasin koulua. Lopulta luokanvalvoja otti yhteyttä kotiin ja kertoi luvattomista poissaoloista äidilleni, ja äiti laittoi mut juttelemaan sellaselle perhetyöntekijä, sellane mies ''terapeutti'' meiän koulussa. Lopetin lintsauksen, sen kanssa juteltiin kerran viikossa melkeen kaikesta, ja hän sanoi että näitä tapaamisia jatkuu ainakin vuoden loppuun asti, mutta muutaman kerran jälkeen hän ei enää pyytänytkään mua juttelee, ja ihmettelen kovasti miksi. Silloin olisin juuri tarvinnut hänen kaltaistaan tukea tosi paljon, mutta se vaan loppui, enkä uskaltanut/viittinyt edes mennä kysymään minkä takia. Nyt taas käyn koulussa silloin ku pitääkin, mutta välillä en edes muista kauhean hyvin mistä joku maikka on puhunut tunnilla, ja vesitippa meinaa olla vähän väliin linssissä. Välillä mua jopa ahdistuttaa/hermostuttaa jos jään koulussa hetkeksikin yksin jonnekkin käytävään, kun alan miettii mitä muut ajattelee musta, haluisin välillä olla vaan yksin, jossain kaukana rauhassa. Mua ei innosta enää mikään niin kauheesti ku ennen, meinasin kerran toteuttaa itsemurha aikeeni.. Lähdin kävelemään junarataa kohti, tarkoitukseni oli hypätä junan alle, sieltä sitten tulikin juna, mutta ei.. Jäin siihen aidan taakse vain katsomaan kun juna kovaa vauhtia meni ohitseni, enkä kuitenkaan hypännyt, vaan lähdin kotiin. Näytän usein surulliselta ja monet ihmettelee mikä mulla on, aina mä vastaan '' ei mikään'' Nyt mulla on jo taas ollu aika monta kuukautta tätä pahaa mieltä, alakuloisuutta ja surun tunnetta, mitäs mun pitäis tehä?
No siis vielä viime vuoden alussa puoli vuotta ennen kuin kesä alkoi, itkin joka päivä koulussa, en osannut nauttia mistään olin aina kauhean vakavan näköinen varmaan siksi kun mulla ei ollu enää yhtään kavereita koulussa ja muitakin ikäviä asioita tapahtu, kukaan ei halunnu olla mun kanssa, luokkalaiset piti mua outona. Sitten kesällä asiat kuitenkin muuttuivat, tapasin uuden ihmisen, se ns pelasti mut, sai mut taas uskomaan elämään, sai mut hymyilemään, nauramaan, ja meistä tuli parhaat ystävät! Osasin nauttia taas ja musta tuli paljon sosiaalisempi enkä enää edes itkenyt, olin kiitollinen kun tapasin tuollaisen aarteen.
Syksyllä jatkui koulu ja sielläkin meni hyvin, tuli ihan hyviä numeroita ja lisää kavereita jne.
Ehkä jostain uteliaisuudesta ja mielenkiinnosta halusin kokeilla itseni vahingoittamista, viiltelin kerran. Se jäi sitten siihen. Noh kuitenkin tämän vuoden 2008 alussa mulla alkoi taas menemään vähän huonosti. Ei ehditty enää hirveesti näkemään sen aarteeni kanssa, mulla tuli ero ensimmäisen poikaystäväni kanssa ja se satutti mun sydäntä tosi paljon, aina kun mietinkin sitä poikaa aloin itkemään. Usein toivoin että kumpa ei oltaisi erottu ja saisin vielä hänet takaisin, mutta välimatkan takia me erottiinkin joten.. Itkin vielä monta kuukautta hänen takiaan. Siinä vaiheessa koulu ei enää maistunut, kokeista alkoi tulemaan älyttömän huonoja numeroita kun en jaksanut enää keskittyä tai mitää, mulla oli niin paha ja huono olla, lisäksi mua paljon isompi kokosempi isoveljeni löi mua usein ja äitini uhkas tappaa mut ja kerran meinas lyödä kirveellä, mutta onneksi naapuri tuli apuun ja mitään vakavempaa ei ehtinyt käydä. Se kuitenkin aina vähän pelotti jäädä niiden kanssa kotiin, kun sai aina pelätä että millonkohan joudun kärsimään taas veljeni väkivaltaisuudesta ja saamalla kivat näkyvät mustelmat. Mua stressasi kun äiti käytti alkoholia joka vkloppu miesystävänsä kanssa ja se ei osannu huolehtia musta. Se ei luottanu muhun, oli aina kauheen epäilevä asiassa ku asiassa. Isääni nään vain kerran kuussa, joskus useamminkin. Meiän koirakin kuoli, lopulta aloin oikeen kunnolla viiltelemään ranteitani, en enää vaan uteliaisuudesta vaan ajatttelin että se auttaa tai jtn, että se on ihan oikein mulle rankaisin itseäni satuttamalla.. Piilottelin aina käsiäni pitkähihaisilla paidoilla ja milloin milläkin, koska en halunnut että muut saisivat tietää, en halunnut huolestuttaa muita tai jos ne ei ois ymmärtäny tai jtn. Kerran yritin kuristaa itseäni, mutta tajusin lopettaa.
En saanut öisin enää hyvin nukuttua, saatoin herää monesti yöllä. Näin painajaisia useasti.
Sitten saapui taas kesä, olin aika paljon kavereitten kanssa ja vaikka mulla olikin välillä tosi surullinen fiilis niin kavereitten seurassa yritin olla aina hyvällä päällä ja välillä mua oikeestikkin nauratti ja hymyilytti ihan hirveästi. Kun sain olla taas yksin ni sillon oli synkemmät ajatukset. Syksyllä koulussa oli kevään numeroita vieläkin huonommat numerot, en enää jaksanut viillellä eli se tuli lopetettua, mutta aloin tupakoimaan sillon tällöin pahimpaan vitutukseen ja käyttämään alkoholia vanhempieni tietämättä asiasta. Nyt en enää ole pahemmin poltellut, kun ei siinä mitään järkeä ole. Juomistakin toisaalta vihaan, mutta aina jos joku tarjoo mulle(eli aika harvoin) niin ottaisin kyllä vastaan alkoholia sisältävän juoman ja joisin. Musta on tullu taas vähän hiljasempi enkä enää oo niin avoin muille ku ennen. Oon ollu tosi väsyny viime aikoina, haluisin vaan nukkua koko ajan. Kaveritkin on pyytäny mua hengailee niitten kaa tai kaupungille ja näin, mutta mua ei ole huvittanut lähtee. Kerran mietin viikon verran kuolemaa ja mulla on ollut itsemurha ajatuksia. Äiti kerran haukkui mut kännissä lutkaksi ja niin ilkeeksi ihmiseksi, vaikka yleensä yritän kyllä olla kaikille ihan kiltti ja tällee, en ymmärä miksi se niin rumasti sano, mäkö muka huora? En oo ees ikinä tehny poikien kaa mitää sellast! Neitsyt oon vielä, vaan vähän pussaillu ja halaillu. Mitäs pahaa siinä on? Ja mun mielestä se on mun asia milloin sen neitsyyden sitten menetänkään, eikä kuulu hänelle.? Eräänä yönä karkasin kotoa muutamiksi tunneiksi, en jaksanut kuunnella äidin ja hänen miesystävän huutoja mulle ja sitten ne vaan haukkui. Tulin vasta aamulla takaisin ja koko sen yön ajattelin etten enää koskaan puhu hänelle, varsinkaan sen jälkeen kun hän yritti hakata vasaralla, ja oli lukenut salaa päiväkirjaani. On minunkin ehkä hieman vaikeaa luottaa toiseen, kun tuollaista tapahtuu.
Aloin lintsaamaan koulusta joiltain tunneilta, ainakin pari kertaa viikossa, kun ei vaan kiinnostanut, en jaksanut opiskella, vihasin koulua. Lopulta luokanvalvoja otti yhteyttä kotiin ja kertoi luvattomista poissaoloista äidilleni, ja äiti laittoi mut juttelemaan sellaselle perhetyöntekijä, sellane mies ''terapeutti'' meiän koulussa. Lopetin lintsauksen, sen kanssa juteltiin kerran viikossa melkeen kaikesta, ja hän sanoi että näitä tapaamisia jatkuu ainakin vuoden loppuun asti, mutta muutaman kerran jälkeen hän ei enää pyytänytkään mua juttelee, ja ihmettelen kovasti miksi. Silloin olisin juuri tarvinnut hänen kaltaistaan tukea tosi paljon, mutta se vaan loppui, enkä uskaltanut/viittinyt edes mennä kysymään minkä takia. Nyt taas käyn koulussa silloin ku pitääkin, mutta välillä en edes muista kauhean hyvin mistä joku maikka on puhunut tunnilla, ja vesitippa meinaa olla vähän väliin linssissä. Välillä mua jopa ahdistuttaa/hermostuttaa jos jään koulussa hetkeksikin yksin jonnekkin käytävään, kun alan miettii mitä muut ajattelee musta, haluisin välillä olla vaan yksin, jossain kaukana rauhassa. Mua ei innosta enää mikään niin kauheesti ku ennen, meinasin kerran toteuttaa itsemurha aikeeni.. Lähdin kävelemään junarataa kohti, tarkoitukseni oli hypätä junan alle, sieltä sitten tulikin juna, mutta ei.. Jäin siihen aidan taakse vain katsomaan kun juna kovaa vauhtia meni ohitseni, enkä kuitenkaan hypännyt, vaan lähdin kotiin. Näytän usein surulliselta ja monet ihmettelee mikä mulla on, aina mä vastaan '' ei mikään'' Nyt mulla on jo taas ollu aika monta kuukautta tätä pahaa mieltä, alakuloisuutta ja surun tunnetta, mitäs mun pitäis tehä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tekstisi luettuani uskon, ettei kärsimystäsi voi vähätellä. Tuli suorastaan tippa linssiin, kun luin heikentyneestä luottamuksestasi muihin ja itsemurhakokeiluistasi. Luottamuksen menetys on minusta pahinta mitä ihminen voi elämässään kohdata. Pahimmillaan kyky tuntea luottamusta johonkin voi jopa kadota ainiaaksi, eikä sellaisessa tilanteessa elämä voi tuntua millään lailla valoisalta, ainakaan minun mielestä.
Toivottavasti löydät lähellesi ihmisiä, joiden puoleen voit kääntyä vaikeissakin asioissa. Yleensä masennuksella tarkoitetaan sekä masentunutta mielialaa että mielenterveyden häiriötä. Tässä yhteydessä kuitenkin käyttäisin masennus-sanaa paljon mielummin inhimillisen kärsimyksen kuvaamiseen kuin ¨mielisairaan¨ leiman antamiseen. Voimia sinulle!
Masennuksesta on ihan helvetin vaikee päästä irti, oli sen syyt mitkä hyvänsä ja varsinkin jos on kotona ongelmia. Silloin ei oo edes sitä yhtä turvapaikkaa jonne vois piiloutua hetkeks. On vaan jotenkin tajuttava, että on olemassa joku syy elää ja olla iloinen. Ja niitä syitä saa kaivaa vaikka väkisin. Mä ite heräsin vasta kun yhtenä aamuna heräsin krapulassa ja muistin mitä kaikkea olin menny tekemään ja kun tajusin, et olin ylipäänsä juonu vaan helpottaakseni mun oloa. Mua hävetti. Mut sitä ennen kaikki oli tuskaa. Kokeile: lähe ulos juokseen ja juokse niin kauan ja niin pitkälle ku pääset kunnes sulla on veri kurkussa ja henki tuntuu loppuvan. Mullla se toimi, helpotti kun ajatteli vain omaa kehoaan ja sitä miten pitkälle se jaksaa. Ja sit kotiin, kattoon tv:tä, syömään ja nukkuun. Aamulla voi taas herätä.