Jouluisessa Suomen Lapissa, keskellä Korvatunturia, kujeilivat viisi tonttua. Kuten Matias heitä kutsui, heidän nimensä olivat Sakarias, Vello, Kottarainen, Ilpo ja Rantantan. Tontut itse, niin puupäitä kuin he olivat, eivät tienneet ties mistä aineksesta heidät oli valmistettu. Puusta vai savesta?
Joulukuu alkoi pian, ja kaikilla tontuilla Korvatunturilla oli kiire, jos suurempikin. Niin puupäitä kuin nämä viisi tonttua olivat, he tiiviisti miettivät koko parinkymmenen sentin pituudeltaan, minkä ihmeen käskyn Joulupukki oli heille antanut toimitettavaksi. Vello ehdotti, että tontut lähtisivät yhdessä auttamaan joululeivosten valmistamisessa. Niin he totisesti tekivät.
Niin puupäitä kuin he olivat, he "lainasivat" erästä Pukin pajan tilaa leivontatyölleen, ja niin puupää kuin Sakarias oli, hän puolestaan "lainasi" Muorin puutarhassa kasvaneita omenoita yhteiseksi lounaaksi. Hieman tehtyä leivonnaisia, he lähtivät Rantantanin ehdotelmasta kertomaan Pukille työn vaihtamisestaan, mikä ikinä edes se alkuperäinen homma nyt sitten oli.
Leipomo oli tyhjillään, ja paikalle saapui kolme ihmismäisempää isokokoista naistonttua. He eivät kajonneet leivonnaisiin, mutta omenat olivat niin herkullisen oloisia. "Tuskinpa leipojat yhtään pahastuvat, vaikka me söisimme nuo omenat omiin poskiimme.", tuumasi yksi heistä.
Kun viimeiset omenat olivat melkein jo huulilla, saapui itse Joulupukki paikalle leipomoon. Hän tunnisti heti omenat: "Nuohan ovat Joulumuorin puutarhasta varastetut omenat! Paha juttu, sillä ne olivat tarkoitettu eräälle Texasilaiselle multimiljardöörille. Kalliita, ja yhtä harvinaista laatua kuin Porkkalan porkkanat!" Naistontut yhtenä kuorona sanoivat, ettei se ollut heidän vikansa. "Emme me voineet vastustaa pientä kiusausta, ja syödä tietämättämme arvokkaita omenoita! Kuin Raamatun Eeva konsanaan, emme me voineet vastustaa kiellettyä hedelmää." He löysivät lattialta hyvin pienen tonttulakin. Yksi naistontuista silloin väitti tuntevansa kyseisen lakin. Sen täytyi kuulua erään puupäisen tonttuviisikon Rantantanille, olihan hän nähnyt sen jo ennenkin! "No niin tytöt. Ottakaa kaulimet kaapeista ja antakaa minullekin yksi. Lähtekäämme takomaan niiden viiden suuren puupään päihin edes hieman selluloosaa.", vastasi Joulupukki.
"Joulurauhasta viis! Ei meihin muutenkaan uskota muualla kuin pikkulasten painajaisunissa, ja niissäkin jäävät lahjat aina saamatta!"
Niin puupäitä kuin he olivat, tonttuviisikko ei löytänyt Pukkia toimistostaan. Ilpo sai "monista luotettavista lähteistä" tiedon, että Joulupukki jahtasi heitä kaulinlegioonalla varustettuna. Kottarainen, sodankäynnin taidon asiantuntijana, käski muiden tonttujen valmistautua pakomatkaan. Hän ohjasi koko poppoon Korvatunturin autojen valmistamisen osastolle. Sieltä he jälleen "lainasivat" upouuden halpatuotteen, kai noin 3500 euroisen Mersun. Sakarias tarttui rattiin, Vello väänsi vaihteita, Kottarainen ohjasi polkimia ja Ilpo katsoi ikkunoista kulkusuunnat. Rantantan oli järkytyksestä jäykistynyt, joten hän ei ymmärtänyt maailman menosta hölkäsen pöläystä.
"Eläköön Henry Ford, eläköön kapitalismi", huudahti Sakarias innoissaan auton käynnistyttyä. Taitavana ratin ohjaajana hän kuitenkin onnistui puhkaisemaan heti alkuunsa auton huonolaatuiset kumirenkaat. "Eläköön punainen työväentoverimme Karl Marx!", Ilpo lisäsi ironisesti. "Suu kiinni!", käskivät muut. Sisimmissään he kuitenkin kaikki ymmärsivät ironian osunneen ja uponneen juuri kohdallaan. He olivat olleet kaikki enemmän tai vähemmän orjina Korvatunturin työmaalla, ruokapalkalla. Tämä olisi totista vallankumousta, taistelua jokajouluisen arjen orjuutta vastaan, sitä vastaan, että joko myy työvoimansa lahjojen valmistamiseen tai sitten joutuu myymään itseään viihdyttävällä karismallaan joululahjaksi jollekin lapselle. Heillä ei ollut ihmisarvoa. Niin puupäitä kuin he olivat, heidät oli valmistettu leluiksi koko tonttuyhteiskunnan hyväksi, eivätkä he olleet oikeastaan edes tonttuja. He olivat markkinavoimien pelikenttää. Koristeita.
Lapin rämeiden keskellä, niin puupäitä kuin he olivat, he onnistuivat suurella onnella pääsemään valtatielle. Vauhtia oli toista sataa. Ja niin puupäitä kuin he olivatkin suuressa vaihdissaan ja huolimattomassa ajotyylissään, he surmasivat maantiellä makaavan jouluisessa unessa uinuvan pienen viisivuotiaan Matiaksen.
"Matias, herätys! On aika lähteä päiväkotiin!"
Joulukuu alkoi pian, ja kaikilla tontuilla Korvatunturilla oli kiire, jos suurempikin. Niin puupäitä kuin nämä viisi tonttua olivat, he tiiviisti miettivät koko parinkymmenen sentin pituudeltaan, minkä ihmeen käskyn Joulupukki oli heille antanut toimitettavaksi. Vello ehdotti, että tontut lähtisivät yhdessä auttamaan joululeivosten valmistamisessa. Niin he totisesti tekivät.
Niin puupäitä kuin he olivat, he "lainasivat" erästä Pukin pajan tilaa leivontatyölleen, ja niin puupää kuin Sakarias oli, hän puolestaan "lainasi" Muorin puutarhassa kasvaneita omenoita yhteiseksi lounaaksi. Hieman tehtyä leivonnaisia, he lähtivät Rantantanin ehdotelmasta kertomaan Pukille työn vaihtamisestaan, mikä ikinä edes se alkuperäinen homma nyt sitten oli.
Leipomo oli tyhjillään, ja paikalle saapui kolme ihmismäisempää isokokoista naistonttua. He eivät kajonneet leivonnaisiin, mutta omenat olivat niin herkullisen oloisia. "Tuskinpa leipojat yhtään pahastuvat, vaikka me söisimme nuo omenat omiin poskiimme.", tuumasi yksi heistä.
Kun viimeiset omenat olivat melkein jo huulilla, saapui itse Joulupukki paikalle leipomoon. Hän tunnisti heti omenat: "Nuohan ovat Joulumuorin puutarhasta varastetut omenat! Paha juttu, sillä ne olivat tarkoitettu eräälle Texasilaiselle multimiljardöörille. Kalliita, ja yhtä harvinaista laatua kuin Porkkalan porkkanat!" Naistontut yhtenä kuorona sanoivat, ettei se ollut heidän vikansa. "Emme me voineet vastustaa pientä kiusausta, ja syödä tietämättämme arvokkaita omenoita! Kuin Raamatun Eeva konsanaan, emme me voineet vastustaa kiellettyä hedelmää." He löysivät lattialta hyvin pienen tonttulakin. Yksi naistontuista silloin väitti tuntevansa kyseisen lakin. Sen täytyi kuulua erään puupäisen tonttuviisikon Rantantanille, olihan hän nähnyt sen jo ennenkin! "No niin tytöt. Ottakaa kaulimet kaapeista ja antakaa minullekin yksi. Lähtekäämme takomaan niiden viiden suuren puupään päihin edes hieman selluloosaa.", vastasi Joulupukki.
"Joulurauhasta viis! Ei meihin muutenkaan uskota muualla kuin pikkulasten painajaisunissa, ja niissäkin jäävät lahjat aina saamatta!"
Niin puupäitä kuin he olivat, tonttuviisikko ei löytänyt Pukkia toimistostaan. Ilpo sai "monista luotettavista lähteistä" tiedon, että Joulupukki jahtasi heitä kaulinlegioonalla varustettuna. Kottarainen, sodankäynnin taidon asiantuntijana, käski muiden tonttujen valmistautua pakomatkaan. Hän ohjasi koko poppoon Korvatunturin autojen valmistamisen osastolle. Sieltä he jälleen "lainasivat" upouuden halpatuotteen, kai noin 3500 euroisen Mersun. Sakarias tarttui rattiin, Vello väänsi vaihteita, Kottarainen ohjasi polkimia ja Ilpo katsoi ikkunoista kulkusuunnat. Rantantan oli järkytyksestä jäykistynyt, joten hän ei ymmärtänyt maailman menosta hölkäsen pöläystä.
"Eläköön Henry Ford, eläköön kapitalismi", huudahti Sakarias innoissaan auton käynnistyttyä. Taitavana ratin ohjaajana hän kuitenkin onnistui puhkaisemaan heti alkuunsa auton huonolaatuiset kumirenkaat. "Eläköön punainen työväentoverimme Karl Marx!", Ilpo lisäsi ironisesti. "Suu kiinni!", käskivät muut. Sisimmissään he kuitenkin kaikki ymmärsivät ironian osunneen ja uponneen juuri kohdallaan. He olivat olleet kaikki enemmän tai vähemmän orjina Korvatunturin työmaalla, ruokapalkalla. Tämä olisi totista vallankumousta, taistelua jokajouluisen arjen orjuutta vastaan, sitä vastaan, että joko myy työvoimansa lahjojen valmistamiseen tai sitten joutuu myymään itseään viihdyttävällä karismallaan joululahjaksi jollekin lapselle. Heillä ei ollut ihmisarvoa. Niin puupäitä kuin he olivat, heidät oli valmistettu leluiksi koko tonttuyhteiskunnan hyväksi, eivätkä he olleet oikeastaan edes tonttuja. He olivat markkinavoimien pelikenttää. Koristeita.
Lapin rämeiden keskellä, niin puupäitä kuin he olivat, he onnistuivat suurella onnella pääsemään valtatielle. Vauhtia oli toista sataa. Ja niin puupäitä kuin he olivatkin suuressa vaihdissaan ja huolimattomassa ajotyylissään, he surmasivat maantiellä makaavan jouluisessa unessa uinuvan pienen viisivuotiaan Matiaksen.
"Matias, herätys! On aika lähteä päiväkotiin!"
Vastaukset 2
Vanhimmat
... yritystä ainakin.
Sopisiko nimeksi paremmin:
Niin puupäitä kuin he olivat(kin)
Terävyyttä kaipaa lisää. Kliseitä pitää varoa, tai ainakin niitä pitää hiukan muokata uuteen kuosiin.
Hiukan sekavaa menoa oli.
Mikä on tarinan idea? Voi se siinä olla, mutta en jaksanut keskittyä niin, että se olisi minulle selvinnyt.
Mielestäni aikasta hyvä!