tällä palstalla tuo ainainen äitien syyllistäminen ja haukkuminen. Milloin äidit leimataan laiskoiksi, heikkohermoisiksi, mukavuuden haluisiksi, jopa lapselleen kateellisiksi. Tätä palstaa lukiessa tulee tosiaan mieleen, että me äidit olemme oikeita sarvipääperkeleitä. Monesti täällä haukutuksi tulleet äidit ovat niitä, jotka ovat kertoneet kamppailevansa vaikean murrosikäisen, kenties rikos- ja huumekierteeseen joutuneen kanssa. Poikkeuksetta tulee sontaa niskaan tyyliin että äiti se vaan on hoitoa tai sijoitusta vailla. Ei mahda mitään, mutta pistää ärsyttämään. Onhan näillä "vaikeilla" murkuilla isäkin, eikö vain? Miksiköhän näissä tarinoissa ei näy mainittavan isää sanallakaan? Olisiko usein niin, että tämä luomakunnan kruunu on lähtenyt ns. lippahivoon.
Omieni isä on loistanut täydellisellä poissaolollaan jo silloinkin kun olimme vielä naimisissa. Työnarkomaani, joka ei viihtynyt kotona vaikka oli pienet lapset. Silloin kun hän oli kotona niin oli mukava piiloutua sanomalehden taakse tai sitten teksti-tv:n ääreen. Lapsistaan hän ei ollut kiinnostunut muuta kun silloin kun sai ulkopuolisille kiillottaa omaa kruunuaan. Kertaakaan hän ei ole käyttänyt yhtään neljästä lapsestaan neuvolassa, lääkärissä tai vienyt kerhoihin tai vaivautunut koulujen vanhempain iltoihin... puhumattakaan siitä että olisi lastensa kansa leikkinyt, pelannut poikiensa kanssa vaikkapa jalkkista tms.
Vakava sairastumiseni oli piste meidän avioliitolle. Tuen, auttamisen ja myötäelämisen sijasta vastaani tuli täydellinen kylmyys ja narsistisesta tunne-elämän häiriöstä kärsivän ihmisen täydellinen käpertyminen omaan itseensä ja omaan napaan tuijottaminen. Hankaliin toimenpiteisiin mennessänikään ei tämä herra viitsinyt lähteä edes autokyytiä antamaan ja usein ajoin itse pitkät sairaalamatkat vaikka saattaja olisi ollut suotava. Erohan siitä eittämättä seurasi.
Eron jälkeen kaksi pienintä lasta olivat silloin tällöin isänsä luona viikonloppuisin, kun epätoivoisesti yritin isä-illuusiota ylläpitää. Isommat eivät halunneet enää lähteäkään, vaan totesivat että isä on kuitenkin aina töissä ja he ovat siellä tiellä. Myöhemmin kuulin sitten näiden pienempienkin olleen aina jossain hoidossa kun olivat isänsä luona. Isä kiikutti lapsensa välittömästi toisten hoidettaviksi. Luonnollisesti lapset kasvaessaan lopettivat ne vähäisetkin käynnit isänsä luona.
No, tultiin sitten siihen tilanteeseen että yksi lapsista ajautui todella pahoihin vaikeuksiin. Yritin saada isältä apua, erehdyin luulemaan että edes oman lapsen pahoinvointi herättäisi tämän isän. Erehdyin tosi pahasti, lapsi sai kuulla olevansa yhtä mielenvikainen kuin äitinsä ja että hän ei rupea kallista työaikaa uhraamaan hysteerikon kuskaamiseen lääkäriin. Kävimme läpi todella raskaan ja pitkäkestoisen rumban lapsen elämän raiteilleen saattamiseksi, siis tarkoitan että minä ja lapsi kävimme tämän rulianssin... isää ei kiinnostanut muuta kuin siinä vaiheessa kun oikeusprosessin yhteydessä alettiin keskustelemaan vanhemmille aiheutuneista kustannuksista ja mahdollisista korvausvaatimuksista. Siinä vaiheessa heräsi isän vaisto ja ns. yhteishuoltajuutemme nousi arvoon arvaamattomaan.
Samoin isän osa nousi suunnattoman tärkeäksi lapsen ollessa kauheassa perhekodissa, jossa hänestä yritetiin nitistää viimeinenkin itsetunto ja elämisen halu. Valitettavan ja ainoastaan paperilla toimivan yhteishuoltajuutemme nojalla perhekoti värväsi isästä liittolaisen itselleen yrittäessään saada lapsesta heille asukin täysi-ikäisyyteen asti. Alunperin lyhyeksi tarkoitetusta sijoituksesta yrittivät isän myötävaikutuksella saada pysyvän. Isälle soittelivat perhekodista ja kertoilivat asioita, jotka eivät koskaan (siis suoraan isältä) tulleet minulle asti. Hirveän taistelun jälkeen onneksi tuo kieroilu tuli päivänvaloon eikä vahinkoa päässyt tapahtumaan. Lapsi ihmettelee vielä tänäkin päivänä kuinka isä pystyi asettautumaan perhekodin puolelle kun eihän se edes tunne häntä enää kunnolla. Tuo em. on lapsen omaa sanomaa.
Ikävistä tapahtumista seurasi raskaat oikeusprosessit, joihin isää ei kiinnostanut tulla paikalle vaikka oman lapsen asiaa siellä käsiteltiin. Istuntojen jälkeen ei tämä herra edes vaivautunut lapselleen soittamaan ja kysymään kuinka niissä oli käynyt.
Muita hyviä esimerkkejä tästä hyvästä vanhemmasta on se, että erään toisen lapsen loukattua itsensä tapaturmaisesti, hän ei välittänyt edes kertaakaan soittaa sairaalaan saatika sitten käydä katsomassa. Seuraava hyvä esimerkki on se, että työkiireisiin vedoten ei vaivautunut yhden lapsensa lakkiaisiin. Välimatkaa sen työmaan ja juhlapaikan välillä on noin 25 kilometriä ja auto on käytössä. Nämä esimerkit vaan tähän näin heitin, eihän sitä yhteydenpitoa ole muutenkaan lapsiin päin ollut mutta jotenkin luulisi että edes nuo em. tilanteet olisivat isää kiinnostaneet.
Moni varmasti ajattelee, että siinäpä on katkeroitunut äiti joka tietysti on itse kieltänyt isää yhteyttä pitämästä. Näin ei todellakaan ole, vuosikausia yritin lapsille päin ylläpitää illuusiota, että kyllä isä välittää... hänellä on vaan nyt kiire tms. selitystä keksin. Samoin pidin aktiivisesti yhteyttä tähän isukkiin ja yritin kaikin keinoin saada häntä pidettyä lasten elämässä edes jonkinlaisessa roolissa vaikka olimmekin eronneet. Eromme oli ns. sopuero kaikesta edellä kerrotusta huolimatta. Yritin sitä tosissani, lasten takia, sillä mielestäni lapsella on oikeus sekä isään että äitiin, myös eron jälkeen.
En mahda sille mitään, että näen punaista, kun vakavista ongelmista kirjoittavat äidit leimataan tiettyjen kirjoittajien toimesta täällä mitä hirveimmällä tavalla. Asiat eivät vaan aina ole niin yksioikoisia, voi olla että se äiti joka täällä sydäntään vuodattaa, on vuosikausia taistellut yksinään lapsensa puolesta ja hakee täältä lopulta vertaistukea. Vastaan sataakin sitten sontaa. Kokemuksesta voin sanoa, että ainakin omieni isä on täysi nolla (noin isänä) ja yksinäni olen kaikkeni tehnyt. Vaatimattomana ihmisenä en tätä todellakaan toitota maailmalle, näin anonyymisti se on kuitenkin helppo kertoa. En ole kehdannut todellisuudessa kertoa kuin lähimmälle ystävälleni, kuinka välinpitämätön lasten isä on. Tämäkin on asia, jota ei uskoisi, ellei ole itse kokenut.
Omieni isä on loistanut täydellisellä poissaolollaan jo silloinkin kun olimme vielä naimisissa. Työnarkomaani, joka ei viihtynyt kotona vaikka oli pienet lapset. Silloin kun hän oli kotona niin oli mukava piiloutua sanomalehden taakse tai sitten teksti-tv:n ääreen. Lapsistaan hän ei ollut kiinnostunut muuta kun silloin kun sai ulkopuolisille kiillottaa omaa kruunuaan. Kertaakaan hän ei ole käyttänyt yhtään neljästä lapsestaan neuvolassa, lääkärissä tai vienyt kerhoihin tai vaivautunut koulujen vanhempain iltoihin... puhumattakaan siitä että olisi lastensa kansa leikkinyt, pelannut poikiensa kanssa vaikkapa jalkkista tms.
Vakava sairastumiseni oli piste meidän avioliitolle. Tuen, auttamisen ja myötäelämisen sijasta vastaani tuli täydellinen kylmyys ja narsistisesta tunne-elämän häiriöstä kärsivän ihmisen täydellinen käpertyminen omaan itseensä ja omaan napaan tuijottaminen. Hankaliin toimenpiteisiin mennessänikään ei tämä herra viitsinyt lähteä edes autokyytiä antamaan ja usein ajoin itse pitkät sairaalamatkat vaikka saattaja olisi ollut suotava. Erohan siitä eittämättä seurasi.
Eron jälkeen kaksi pienintä lasta olivat silloin tällöin isänsä luona viikonloppuisin, kun epätoivoisesti yritin isä-illuusiota ylläpitää. Isommat eivät halunneet enää lähteäkään, vaan totesivat että isä on kuitenkin aina töissä ja he ovat siellä tiellä. Myöhemmin kuulin sitten näiden pienempienkin olleen aina jossain hoidossa kun olivat isänsä luona. Isä kiikutti lapsensa välittömästi toisten hoidettaviksi. Luonnollisesti lapset kasvaessaan lopettivat ne vähäisetkin käynnit isänsä luona.
No, tultiin sitten siihen tilanteeseen että yksi lapsista ajautui todella pahoihin vaikeuksiin. Yritin saada isältä apua, erehdyin luulemaan että edes oman lapsen pahoinvointi herättäisi tämän isän. Erehdyin tosi pahasti, lapsi sai kuulla olevansa yhtä mielenvikainen kuin äitinsä ja että hän ei rupea kallista työaikaa uhraamaan hysteerikon kuskaamiseen lääkäriin. Kävimme läpi todella raskaan ja pitkäkestoisen rumban lapsen elämän raiteilleen saattamiseksi, siis tarkoitan että minä ja lapsi kävimme tämän rulianssin... isää ei kiinnostanut muuta kuin siinä vaiheessa kun oikeusprosessin yhteydessä alettiin keskustelemaan vanhemmille aiheutuneista kustannuksista ja mahdollisista korvausvaatimuksista. Siinä vaiheessa heräsi isän vaisto ja ns. yhteishuoltajuutemme nousi arvoon arvaamattomaan.
Samoin isän osa nousi suunnattoman tärkeäksi lapsen ollessa kauheassa perhekodissa, jossa hänestä yritetiin nitistää viimeinenkin itsetunto ja elämisen halu. Valitettavan ja ainoastaan paperilla toimivan yhteishuoltajuutemme nojalla perhekoti värväsi isästä liittolaisen itselleen yrittäessään saada lapsesta heille asukin täysi-ikäisyyteen asti. Alunperin lyhyeksi tarkoitetusta sijoituksesta yrittivät isän myötävaikutuksella saada pysyvän. Isälle soittelivat perhekodista ja kertoilivat asioita, jotka eivät koskaan (siis suoraan isältä) tulleet minulle asti. Hirveän taistelun jälkeen onneksi tuo kieroilu tuli päivänvaloon eikä vahinkoa päässyt tapahtumaan. Lapsi ihmettelee vielä tänäkin päivänä kuinka isä pystyi asettautumaan perhekodin puolelle kun eihän se edes tunne häntä enää kunnolla. Tuo em. on lapsen omaa sanomaa.
Ikävistä tapahtumista seurasi raskaat oikeusprosessit, joihin isää ei kiinnostanut tulla paikalle vaikka oman lapsen asiaa siellä käsiteltiin. Istuntojen jälkeen ei tämä herra edes vaivautunut lapselleen soittamaan ja kysymään kuinka niissä oli käynyt.
Muita hyviä esimerkkejä tästä hyvästä vanhemmasta on se, että erään toisen lapsen loukattua itsensä tapaturmaisesti, hän ei välittänyt edes kertaakaan soittaa sairaalaan saatika sitten käydä katsomassa. Seuraava hyvä esimerkki on se, että työkiireisiin vedoten ei vaivautunut yhden lapsensa lakkiaisiin. Välimatkaa sen työmaan ja juhlapaikan välillä on noin 25 kilometriä ja auto on käytössä. Nämä esimerkit vaan tähän näin heitin, eihän sitä yhteydenpitoa ole muutenkaan lapsiin päin ollut mutta jotenkin luulisi että edes nuo em. tilanteet olisivat isää kiinnostaneet.
Moni varmasti ajattelee, että siinäpä on katkeroitunut äiti joka tietysti on itse kieltänyt isää yhteyttä pitämästä. Näin ei todellakaan ole, vuosikausia yritin lapsille päin ylläpitää illuusiota, että kyllä isä välittää... hänellä on vaan nyt kiire tms. selitystä keksin. Samoin pidin aktiivisesti yhteyttä tähän isukkiin ja yritin kaikin keinoin saada häntä pidettyä lasten elämässä edes jonkinlaisessa roolissa vaikka olimmekin eronneet. Eromme oli ns. sopuero kaikesta edellä kerrotusta huolimatta. Yritin sitä tosissani, lasten takia, sillä mielestäni lapsella on oikeus sekä isään että äitiin, myös eron jälkeen.
En mahda sille mitään, että näen punaista, kun vakavista ongelmista kirjoittavat äidit leimataan tiettyjen kirjoittajien toimesta täällä mitä hirveimmällä tavalla. Asiat eivät vaan aina ole niin yksioikoisia, voi olla että se äiti joka täällä sydäntään vuodattaa, on vuosikausia taistellut yksinään lapsensa puolesta ja hakee täältä lopulta vertaistukea. Vastaan sataakin sitten sontaa. Kokemuksesta voin sanoa, että ainakin omieni isä on täysi nolla (noin isänä) ja yksinäni olen kaikkeni tehnyt. Vaatimattomana ihmisenä en tätä todellakaan toitota maailmalle, näin anonyymisti se on kuitenkin helppo kertoa. En ole kehdannut todellisuudessa kertoa kuin lähimmälle ystävälleni, kuinka välinpitämätön lasten isä on. Tämäkin on asia, jota ei uskoisi, ellei ole itse kokenut.
Vastaukset 8
Vanhimmat
naisten elämästä kerrottua ja nähtyä.
Olimme tunteneet parisen vuotta kun aloin odottaa silloin jo toivottua lasta. Ja yllätyksellä ei ollut rajoja kun mies muuttui kuin toiseksi henkilöksi vähän ennen vauvan syntymää. Hänen alkoholinkäyttönsä oli ollut täysin kohtuullista siihen asti, mutta sitten ilmaantui yhä enemmän outoja poissa oloja, kunnes lopulta tuli kotiin vain kun sattui muistamaan. Tarina on pitkä, mutta totean vain, että erosimme lopullisesti ennen lapsen kahta ikävuotta, koska isän tyyli ei enää palautunut entiselleen.
Jos omaisuuteni onnistunut tuhoaminen jätetään huomiotta, niin suurimmat loukkaukset häneltä tulivat lasta kohtaan. Niinä harvoina kertoina kun hän viihtyi kotona, kysyin joskus, että miksi hän ei ikinä leiki lapsen kanssa, koska tämä oli kovasti kuitenkin odottanut isää kotiin. Vastaus kuului: "Eihän tuollaisen kanssa voi vielä mitään tehdä. Kyllä minä sitten pidän seuraa kun hän on isompi." Sama vastaus, jos ihmettelin ääneen, miksi hän ei osallistu lapsensa elatukseen rahallisesti tai yleensä maksa osuuttaan perheen kuluista. "Eihän tuon ikäisestä vielä ole mitään kuluja, kyllä minä huolen pidän, että häneltä ei mitään puutu sitten isompana, kun hän jotain tarvitsee." En viitsi edes yrittää muistella, mille minusta silloin tuntui, kun noita kommentteja kuuntelin.
Nyt lapsi on jo 12-v ja isä haluaisi hänet kovasti luokseen toisinaan kun hänelle sopii. On lapsi siellä joskus ollutkin, mutta ei isästä hänelle seuraa ole vieläkään, joten lapsi ei viihdy vieraalla paikkakunnalla, jossa hänellä ei ole kavereitakaan. Kaikki lapsen kehityksestä, hoidosta, terapioista, kuntoutuksesta, koulusta ja raha-asioista on erosta alkaen ollut täysin minun vastuullani. Siis on aina ollut, mutta eron jälkeen en ole isältä edes odottanut mitään apua ja tukea tulevaksi. Eikä hän maksa elatusmaksuja tietenkään, koska hänellä on tärkeämpiäkin menoja.
Lapsella on sama neurologinen diagnoosi kuin isällään, mutta avioliittomme aikana en ollut ikinä moisesta oireyhtymästä kuullutkaan. Lapsi oli siis vähän aikaa huostaanotettuna, ennen kuin taistelin hänet onnistuneesti kotiin ja vasta sen jälkeen sain hänelle oikean diagnoosin ja apua. Exäni on siis hyvä esimerkki siitä, miten vaurioitunut ihmisen tunne-elämä voi olla kun on jäänyt oikean kuntoutuksen ulkopuolelle aikanaan. Ja joidenkin henkilöiden tunnevaurioihin kuuluu loistava kyky esittää ja manipuloida käytöksellään toisia ihmisiä pitkiäkin aikoja, kuten tuttavuutemme alkuaika osoittaa. Älykkyyttä heillä kyllä riittää vaikka miten uskottavan teatterin ylläpitämiseen ja kipeät haavat saavat vain heille läheisimmät ihmiset.
lapsi siirrettiin isälle , kun on niin "iso omakotitalo". Nyt lapsi hunnigolla ja hoitoa vailla.
Lapset siirrettiin isälle, ku isä töissä!!!
TOSIN, isän piti lopettaa työt, että voisi ottaa lapset!
monesti, että ei meinaa kärryillä pysyä.
Mitenkähän olisi, jos edes tulevaisuudessa saataisiin jotain yhteneväisyyttä sossujen vaatimuksiin.
Erossakin lapset saa yleensä se vanhempi, joka on sujuvampi suustaan ja onnistuu puhumaan sossut uskottavasti puolelleen. Kuitenkin parempi vanhempi olisi voinut olla se hiljaisempi ja vähemmän itseään esiin tuova osapuoli.
välinpitämättömyys lasta kohtaan on jotenkin kaikkein julminta. Ja täysi narsistisuus, että lapsi on olemassa ihan vain sen takia, että omille kavereilleen voi loistaa sillä, että hänellä nyt yleensä on lapsi/lapsia.
Nämä ovat varmaan niitä asioita, joita ei tosiaan voi ymmärtää, jos ei ole itse kokenut, kuten mainitsit. Inhottavaa tietysti, että myös naisten joukosta löytyy ymmärtämättömiä, mutta niinhän se on yleensä kaikissa muissakin asioissa kuin lasten suhteen.
Mutta tällä palstalla nyt on niin paljon yleistä äitien mollaamista pelkkien huostaanottojen takia (laittomienkin), että kannattaako noista mitään välittää. Minä uskon aloittajan kirjoituksesta kaiken, niin tuttua tekstiä on omastakin elämästä.
Oma lapseni ei ole toistaiseksi osoittanut mitään mielenkiintoa päihteisiin, eikä ole onneksi joutunut koskaan minkään rikoksen uhriksi, mutta kyllä minusta on kohtuutonta haukkua niistäkin yh-äitiä, joka lapsensa eteen on kaikkensa tehnyt ja itse elää aivan kunnollista ja normaalia elämää.
tietysti olla, että törkeää haukkumista saa suotta kuulla ja lisäksi vielä toisen naisen taholta. Ei mitään merkitystä sellaisilla mielipiteillä, jotka pohtautuvat ymmärtämättömiin asenteisiin ja sanojansa typeryyteen.
Kyllä jokainen sen tietää, että kautta vuosituhanten on yleisimmin ollut äiti se, joka hoitaa lapset ja pitää perheen koossa silloinkin kun miehestä ei ole vastuunkantajaksi. Nykyisin vain ei ole yhteisön tukea, vaan äiti jää yksin lasten kanssa. Mutta silti selviää, vaikka tuplatyön joutuukin tekemään lasten eteen.
On aivan naurettavaa haukkua kaikkia äitejä siitä, että tänä nykyisenä tasa-arvon aikana jotkut naiset lankeavat päihteisiin, koska sehän on aina ollut vain miehinen yksinoikeus. Jos jotkut naiset käyttäytyvät siinä asiassa kuin miehet, on meitä vastuullisia päihteettömiä äitejä kuitenkin suuri enemmistö!
Lapset voivat silti joutua huonoille teille murrosiän uhmassaan ja kokeilunhalussaan. Sitä tapahtuu ehjissä perheissä samalla tavalla kuin eronneillakin vanhemmilla ja samoin hyville vanhemmille, ei huono koti ole mikään edellytys näissä asioissa. Lapsen huostaan haku voi olla yksi kokeiltavissa oleva keino silloin, kun kaikki mahdollinen on jo kokeiltu kyseisen lapsen kohdalla. Jos joku ei tätä tajua, niin olkoon ihan rauhassa tajuamatta! Toivoisin vain, että haukkujan päässä löytyisi järkeä sen verran, että pitäisi mölyt omana tietonaan.
minäkin kannatan.
palstan vakiohäirikkö. Jos ihmisellä on jotain asiallista tietoa nykyisestä huostabisneksestä, ei hän yleensä niin halpaan lankea, että tuollaiseen syyllistyisi.