Tarkkis
Janne on hullu kun se suuttuu. Onneksi ope meni väliin, Janne olisi muuten telonut Juuson. On toi Janne kova jätkä. Kovin koko koulussa eli kovempi kuin minä. Kaikki sitä pelkää ja sitten minuakin, kun se on mun kaveri. Sen isä hukkui juovuspäissään. Samalla kertaa kuin sen äidin veli. Kaatoivat veneensä. Sinä juhannuksena ei muita hukkunutkaan, eli ihan Suomen hurjimmasta päästä ne porukat taitaa, tai siis taisivat olla. Vaikka kyllä Jaana, sen äiti ryyppää silti vieläkin, vissiin joka viikonloppu.
Jaana ja sen nykyinen miesystävä ovat minunkin äiskän ja iskän kavereita. Niitä on sellainen isompi porukka. Joskus ne käy toisillaan kylässä mutta useimmiten se porukka kokoontuu Melassa, niin kuin ne sanoo. Se on oikeesti Melanien Astor, niin siinä kilvessä lukee - kävelen kouluun siitä ohi ja ajattelen aina, että tuolla ne meidän vanhemmat ryyppää ja tulevat aivan umpijuovuksiin.
Minä olen tottunut, vaikka valvonkin ja kuuntelen niiden kolistelua ja örinää viikonloppuöisin. Huutoja ja möykkäämistä ja jytinästä päätellen aina välillä joku kaatuu johonkin nurkkaan. Minä olen tottunut, mutta voi miten minua säälittää pikkusisko ja pienempi veli. Ne tulevat minun huoneeseen ja kysyvät, että mitä tuolla alakerrassa tapahtuu. Mitä minä osaan vastata? Valehtelisin kyllä jotain, mutta en minä keksi. Onneksi ne ei tule joka kerta meille möykkäämään, vaan pysyttelevät jossain, missä lie ja tulevat vasta aamulla. Kyllä minä jo tunnistan krapula-nimisen taudinkin. Ihmettelen vaan miksi sellainen sitten pitää hommata, jos se on niin kamala.
Tuo Juuson kaveri on yhtä nössö kuin Juusokin. Niiden vanhemmat ei kuulemma käy Melassa. Miksei? Mitä nössöjä nekin on? Joinakin päivinä minua raivostuttaa ihan sikana, tekee mieli hyökätä jonkun kimppuun. Juuso ja sen kaveri on hyviä uhreja, vaikka on niitä muitakin. Koulun pihalla ei oikein voi, kun opet on heti kimpussa. Ne kyylää just meitä, Jannea ja minua, vaikka erityisluokalla olisi muitakin. Mutta kotimatkalla, vaikka ne melkein aina pääsevät karkuun.
Ne muut meidän luokalla on vaikeita oppilaita, vaikkei niiden vanhemmat ainakaan usein käy Melassa - olen kysellyt. En minä tiedä mikä niitä risoo, enkä välitä. Toi Annakin on ihan outo: musta tukka roikkuu naamalla - se piileksii sen takana - se käpertyy omaan yksinäisyyteensä. Tai niin se luulee - just tommosta on kiva kiusata ja haukkua.
Ope yrittää teeskennellä ystävällistä meille. Tai jotain se esittää. No, ihan sama, esittäköön. Kyllä mä jonkun verran läksyjä teen ja koulutehtäviä. En minä ketään mielistele, niin kuin ne nössöt, joitain on vaan kiva tehdä, niin sen tähden. Olen minä huomannut porukoitten, siis äiskän ja iskän olevan mielissään, jos saan hyviä numeroita, joskus saan muutaman euronkin palkkioksi.
Käyn välillä ukin ja mamman luona, puolen tunnin ajomatkan päässä. Olen joskus yötä niillä kotona tai niiden mökillä. Pikkusisko ja veli ovat usein mukana. Ei kuitenkaan kovin usein - kuulin kerran kun mamma sanoi iskälle, että muuten olisi mielellään lapsenvahtina, mutta kun tietää, että iskä ja äiskä juopottelee heti kun ovat vapaita. Etteivät haluaisi auttaa siinä touhussa.
Ukin ja mamman luota on outoa palata kotiin, kun niillä on kaikki niin siistiä ja kaikki järjestyksessä. Eivätkä polta tupakkaa eivätkä juo edes olutta. Ja ne kaikki talot siinä lähellä näyttää niin siisteiltä ja niillä kaikilla näyttää olevan hienot autot. Miksi meillä sitten on kaikki sekaista ja huonossa kunnossa? Romuja pihalla, yksi autokin ruostumassa ja se, jolla liikutaan, on kuin kaatopaikkaa vailla, sisältä ja ulkoa.
Pikkusisko on ekalla luokalla. En haluaisi hänen joutuvan tarkkikselle. Vaikka itse en pysty normaaliluokalla enää olemaan, koetan olla niin, että hän ymmärtäisi siellä pysyä. Hän on niin kuin enkeli minulle. On aina ollut. Haluan suojella häntä - viikonloppuisin tuntuu, että olen hänen ainoa turvansa. Onkohan hänen ollenkaan hyvä olla täällä meillä? Ainakin hän usein itkee, kun alakerrassa metelöidään. Hän ei osaa, ei pysty kovettamaan itseään niin kuin minä - keräämään koston aineksia sisälleen ja sitten räjäyttää niitä jonkun nössön niskaan.
Veli ei ymmärrä vielä paljon mitään. En minä hänestä vielä huolissani ole. Ehkä minä hänen puolestaankin joskus suren. En vielä.
Viikonloppu alkaa taas, perjantain alkuilta. Iskä ja äiskä ovat pihalla tupakalla. Niillä on kummallakin oluttölkki kädessä. Kukahan nyt tulee lapsenvahdiksi? Joskus ihmettelen, onko se pakko joka viikonloppu juoda, vaan kaipa se on normaalia. Luulen että ne ottivat ennen vain lauantaisin, sellainen muistikuva minulla on, en ole varma. Nykyään ne ainakin ottavat melkein järjestään molempina päivinä, perjantaina ja lauantaina.
Ne ovat juoneet jo monta olutta, näen sen tyhjistä purkeista. Äiti kysyy, voisinko olla sen aikaa siskon ja veljen kaa, kun iskä ja äiskä käyvät kylällä. Eivät saaneet lestenvahtia ja kyllä minä pärjään eivätkä he kauan ole. En minä mitään luvannut, mutta he lähtivät vaan. Jättivät meidät. No, pienemmät menevät kohta nukkumaan ja saanhan itse katsella vapaasti televisiota ja Internettiä. Eivätkä ole täällä möykkäämässä ja pelottelemassa siskoa. Jospa ne nyt tulisivat ajoissa ja saataisiin sitten nukkua rauhassa loppuyö.
EI, turha toivo jälleen. Taas ne tulevat vasta aamuyöllä ja niillä on seuraa. Kuulostaa Jaanalta tuo nainen, mutta sitten siellä on joku mies jonka ääntä en tunne. Ja huutoa ja kolinaa. Ja sisarukset tulevat minun sänkyyni turvaan.
Aamulla kömmin väsyneenä alakertaan. Joku mies makaa lattialla nurkassa. Herätän äiskän ja kysyn kuka se mies on ja miksi se on lattialla. Äiskä nousee vaivalloisesti ja pitelee ohimoitaan. Nousee sitten ähkien katsomaan. Ai, se on Peke, sanoo hän ja alkaa herättelemään. Mies heräilee, kiroilee ja koettaa nousta pystyyn. Äiti kieltää kiroilemasta, kun on lapsia talossa. Mies hurjistuu, vai lapsia saatana, menköön muualle, jos ei kestä. Pelästyn ja alan vapisemaan. Silti uskallan sanoa, tai kuulen itseni sanovan, tämä on minun kotini, kyllä minä saan täällä olla. Nyt mies karjuu jumalautaa ja muita kirosanoja ja yrittää tarttua minuun. Sieppaan ulkovaatteeni ja ryntään pihalle. Vapisen niin, että en meinaa saada takkia kiinni.
Pelko alkaa väistyä - se mies ei enää voi minua löytää. Mutta raivo tulee tilalle. Ymmärrän nyt, että meillä on asiat pahasti pielessä. Alan taas vapista mustan raivon vallassa. Kävelen kylälle. Otan maasta nyrkinkokoisen kiven ja päätän heittää se Melan ikkunasta läpi, jotenkin, jollekin minun on kostettava. Samassa näen Juuson tulevan hienolla pyörällään, hienoissa vaatteissaan vastaan. Hän ei huomaa minua heti, katselee tien vierustasta jotain. Kun hän on kohdallani, punainen raivo valtaa minut. Isken kivellä tuota mammanpoikaa kasvoihin. Hän putoaa pyörän päältä maahan, verta ryöpsähtäen suusta. Hän katsoo minuun ja pitää kummallista korinaa. Mitä minä tein! Lähden juoksemaan. Juoksen kunnes olen läkähtyä. Lopulta en enää jaksa, vaan pysähdyn ja läähätykseni lisäksi huomaan itkeväni.
Minun on pakko palata kotiin. Kävelen hiljaa, joten aikaa kuluu. Pihassamme on vieras, tumma auto. Menen kuitenkin sisään, ei minulla ole mitään muuta paikkaa, mihin voisin mennä. Sisällä on kaksi miestä, joista toinen astuu heti taakseni - en pääsisi hänen ohitseen ulos, jos haluaisin. Toinen mies ottaa tilanteen hallintaansa, estäen käden liikkeellä äiskää puhumasta. Löit sitten Juuson sairaalakuntoon, hän sanoo, tulee kallis hammasremontti.
Sunnuntaiaamu. Porukat ottivat kumpikin oluttölkin kun menivät aamutupakalle. Selittivät, että pakko, kun on niin kipeänä. Jättivät tupakka-askin pöydälle. Otan siitä neljä tupakkaa ja lähden Jannen luo. Nyt opetellaan polttamaan. Pakko oppia, jos meinataan kovia olla.
Janne on hullu kun se suuttuu. Onneksi ope meni väliin, Janne olisi muuten telonut Juuson. On toi Janne kova jätkä. Kovin koko koulussa eli kovempi kuin minä. Kaikki sitä pelkää ja sitten minuakin, kun se on mun kaveri. Sen isä hukkui juovuspäissään. Samalla kertaa kuin sen äidin veli. Kaatoivat veneensä. Sinä juhannuksena ei muita hukkunutkaan, eli ihan Suomen hurjimmasta päästä ne porukat taitaa, tai siis taisivat olla. Vaikka kyllä Jaana, sen äiti ryyppää silti vieläkin, vissiin joka viikonloppu.
Jaana ja sen nykyinen miesystävä ovat minunkin äiskän ja iskän kavereita. Niitä on sellainen isompi porukka. Joskus ne käy toisillaan kylässä mutta useimmiten se porukka kokoontuu Melassa, niin kuin ne sanoo. Se on oikeesti Melanien Astor, niin siinä kilvessä lukee - kävelen kouluun siitä ohi ja ajattelen aina, että tuolla ne meidän vanhemmat ryyppää ja tulevat aivan umpijuovuksiin.
Minä olen tottunut, vaikka valvonkin ja kuuntelen niiden kolistelua ja örinää viikonloppuöisin. Huutoja ja möykkäämistä ja jytinästä päätellen aina välillä joku kaatuu johonkin nurkkaan. Minä olen tottunut, mutta voi miten minua säälittää pikkusisko ja pienempi veli. Ne tulevat minun huoneeseen ja kysyvät, että mitä tuolla alakerrassa tapahtuu. Mitä minä osaan vastata? Valehtelisin kyllä jotain, mutta en minä keksi. Onneksi ne ei tule joka kerta meille möykkäämään, vaan pysyttelevät jossain, missä lie ja tulevat vasta aamulla. Kyllä minä jo tunnistan krapula-nimisen taudinkin. Ihmettelen vaan miksi sellainen sitten pitää hommata, jos se on niin kamala.
Tuo Juuson kaveri on yhtä nössö kuin Juusokin. Niiden vanhemmat ei kuulemma käy Melassa. Miksei? Mitä nössöjä nekin on? Joinakin päivinä minua raivostuttaa ihan sikana, tekee mieli hyökätä jonkun kimppuun. Juuso ja sen kaveri on hyviä uhreja, vaikka on niitä muitakin. Koulun pihalla ei oikein voi, kun opet on heti kimpussa. Ne kyylää just meitä, Jannea ja minua, vaikka erityisluokalla olisi muitakin. Mutta kotimatkalla, vaikka ne melkein aina pääsevät karkuun.
Ne muut meidän luokalla on vaikeita oppilaita, vaikkei niiden vanhemmat ainakaan usein käy Melassa - olen kysellyt. En minä tiedä mikä niitä risoo, enkä välitä. Toi Annakin on ihan outo: musta tukka roikkuu naamalla - se piileksii sen takana - se käpertyy omaan yksinäisyyteensä. Tai niin se luulee - just tommosta on kiva kiusata ja haukkua.
Ope yrittää teeskennellä ystävällistä meille. Tai jotain se esittää. No, ihan sama, esittäköön. Kyllä mä jonkun verran läksyjä teen ja koulutehtäviä. En minä ketään mielistele, niin kuin ne nössöt, joitain on vaan kiva tehdä, niin sen tähden. Olen minä huomannut porukoitten, siis äiskän ja iskän olevan mielissään, jos saan hyviä numeroita, joskus saan muutaman euronkin palkkioksi.
Käyn välillä ukin ja mamman luona, puolen tunnin ajomatkan päässä. Olen joskus yötä niillä kotona tai niiden mökillä. Pikkusisko ja veli ovat usein mukana. Ei kuitenkaan kovin usein - kuulin kerran kun mamma sanoi iskälle, että muuten olisi mielellään lapsenvahtina, mutta kun tietää, että iskä ja äiskä juopottelee heti kun ovat vapaita. Etteivät haluaisi auttaa siinä touhussa.
Ukin ja mamman luota on outoa palata kotiin, kun niillä on kaikki niin siistiä ja kaikki järjestyksessä. Eivätkä polta tupakkaa eivätkä juo edes olutta. Ja ne kaikki talot siinä lähellä näyttää niin siisteiltä ja niillä kaikilla näyttää olevan hienot autot. Miksi meillä sitten on kaikki sekaista ja huonossa kunnossa? Romuja pihalla, yksi autokin ruostumassa ja se, jolla liikutaan, on kuin kaatopaikkaa vailla, sisältä ja ulkoa.
Pikkusisko on ekalla luokalla. En haluaisi hänen joutuvan tarkkikselle. Vaikka itse en pysty normaaliluokalla enää olemaan, koetan olla niin, että hän ymmärtäisi siellä pysyä. Hän on niin kuin enkeli minulle. On aina ollut. Haluan suojella häntä - viikonloppuisin tuntuu, että olen hänen ainoa turvansa. Onkohan hänen ollenkaan hyvä olla täällä meillä? Ainakin hän usein itkee, kun alakerrassa metelöidään. Hän ei osaa, ei pysty kovettamaan itseään niin kuin minä - keräämään koston aineksia sisälleen ja sitten räjäyttää niitä jonkun nössön niskaan.
Veli ei ymmärrä vielä paljon mitään. En minä hänestä vielä huolissani ole. Ehkä minä hänen puolestaankin joskus suren. En vielä.
Viikonloppu alkaa taas, perjantain alkuilta. Iskä ja äiskä ovat pihalla tupakalla. Niillä on kummallakin oluttölkki kädessä. Kukahan nyt tulee lapsenvahdiksi? Joskus ihmettelen, onko se pakko joka viikonloppu juoda, vaan kaipa se on normaalia. Luulen että ne ottivat ennen vain lauantaisin, sellainen muistikuva minulla on, en ole varma. Nykyään ne ainakin ottavat melkein järjestään molempina päivinä, perjantaina ja lauantaina.
Ne ovat juoneet jo monta olutta, näen sen tyhjistä purkeista. Äiti kysyy, voisinko olla sen aikaa siskon ja veljen kaa, kun iskä ja äiskä käyvät kylällä. Eivät saaneet lestenvahtia ja kyllä minä pärjään eivätkä he kauan ole. En minä mitään luvannut, mutta he lähtivät vaan. Jättivät meidät. No, pienemmät menevät kohta nukkumaan ja saanhan itse katsella vapaasti televisiota ja Internettiä. Eivätkä ole täällä möykkäämässä ja pelottelemassa siskoa. Jospa ne nyt tulisivat ajoissa ja saataisiin sitten nukkua rauhassa loppuyö.
EI, turha toivo jälleen. Taas ne tulevat vasta aamuyöllä ja niillä on seuraa. Kuulostaa Jaanalta tuo nainen, mutta sitten siellä on joku mies jonka ääntä en tunne. Ja huutoa ja kolinaa. Ja sisarukset tulevat minun sänkyyni turvaan.
Aamulla kömmin väsyneenä alakertaan. Joku mies makaa lattialla nurkassa. Herätän äiskän ja kysyn kuka se mies on ja miksi se on lattialla. Äiskä nousee vaivalloisesti ja pitelee ohimoitaan. Nousee sitten ähkien katsomaan. Ai, se on Peke, sanoo hän ja alkaa herättelemään. Mies heräilee, kiroilee ja koettaa nousta pystyyn. Äiti kieltää kiroilemasta, kun on lapsia talossa. Mies hurjistuu, vai lapsia saatana, menköön muualle, jos ei kestä. Pelästyn ja alan vapisemaan. Silti uskallan sanoa, tai kuulen itseni sanovan, tämä on minun kotini, kyllä minä saan täällä olla. Nyt mies karjuu jumalautaa ja muita kirosanoja ja yrittää tarttua minuun. Sieppaan ulkovaatteeni ja ryntään pihalle. Vapisen niin, että en meinaa saada takkia kiinni.
Pelko alkaa väistyä - se mies ei enää voi minua löytää. Mutta raivo tulee tilalle. Ymmärrän nyt, että meillä on asiat pahasti pielessä. Alan taas vapista mustan raivon vallassa. Kävelen kylälle. Otan maasta nyrkinkokoisen kiven ja päätän heittää se Melan ikkunasta läpi, jotenkin, jollekin minun on kostettava. Samassa näen Juuson tulevan hienolla pyörällään, hienoissa vaatteissaan vastaan. Hän ei huomaa minua heti, katselee tien vierustasta jotain. Kun hän on kohdallani, punainen raivo valtaa minut. Isken kivellä tuota mammanpoikaa kasvoihin. Hän putoaa pyörän päältä maahan, verta ryöpsähtäen suusta. Hän katsoo minuun ja pitää kummallista korinaa. Mitä minä tein! Lähden juoksemaan. Juoksen kunnes olen läkähtyä. Lopulta en enää jaksa, vaan pysähdyn ja läähätykseni lisäksi huomaan itkeväni.
Minun on pakko palata kotiin. Kävelen hiljaa, joten aikaa kuluu. Pihassamme on vieras, tumma auto. Menen kuitenkin sisään, ei minulla ole mitään muuta paikkaa, mihin voisin mennä. Sisällä on kaksi miestä, joista toinen astuu heti taakseni - en pääsisi hänen ohitseen ulos, jos haluaisin. Toinen mies ottaa tilanteen hallintaansa, estäen käden liikkeellä äiskää puhumasta. Löit sitten Juuson sairaalakuntoon, hän sanoo, tulee kallis hammasremontti.
Sunnuntaiaamu. Porukat ottivat kumpikin oluttölkin kun menivät aamutupakalle. Selittivät, että pakko, kun on niin kipeänä. Jättivät tupakka-askin pöydälle. Otan siitä neljä tupakkaa ja lähden Jannen luo. Nyt opetellaan polttamaan. Pakko oppia, jos meinataan kovia olla.
Vastaukset 3
Vanhimmat
ja kiinnostavaa tarinaa. Jaksoin lukea loppuun.
Juttu oli ehkä liian alleviivaavaa, tarkoitushakuista. Siinä oli aikuisen ote vaikka näkökulma oli nuoren/teinin.
Kehityskelpoista tekstiä, helppolukuista, mutta ehdottaisin, että jätät enemmän asioita lukijan mielikuvituksen varaan.
Onko tuo jo viimeistelty?
Loppu töksähtää. Onko siinä päivät (pe - la -su) ihan kohdallaan?
Luin kyllä kokonaan, kun vähän puristin. Että ei se ihan koukuttanut, mutta sain suoritettua.
Vähän kliseinen tarina, näitähän on monta.
Mutta ei mitään, kehittele vaan, kaikilla on oikeus kertoa oma näkemyksensä.
Kyllä tosta saa tarinan.