Olen tosi hämilläni. Mieheni haluaa lapsia ja minä kai en... tai en ole varma.
Minulla ei ole koskaan ollut mitään tunteita vauvoja kohtaan, ne ovat lähinnä pelottavia kaljuja ihmisiä, joihin liittyy liikaa sääntöjä ja kaikenlaista turhaa tavaraa.
En koskaan ole pitänyt pieniä ihmisiä suloisina, en vain voi sille mitään. Kovasti olen yrittänyt esittää, kun kaverit ovat näytelleet vauvojaan. Kun ei kolahda, niin ei. Sen sijaan, kumma kyllä, koiranpennut saavat minut melkein hysteeriseksi. Jo pelkästään niiden kuvan näkeminen saa aikaan "voiiii kun on suloinen" -reaktion. Olenko täysin epänormaali ja raiteiltani?
Me olemme molemmat jo pitkälle yli 30, joten olisi kai korkea aika tietää mitä tahtoo. Välillä ahdistaa ajatus lapsesta oikein kovasti, välillä unohdan "vaatimuksen" kokonaan.
Miksikö en sitten haluaisi kokeilla?
- En ole varma, haluanko jakaa lopun elämääni jonkun kolmannen osapuolen kanssa.
- Mitäs jos en pidä lapsestani?
- Entä jos lapsesta kasvaa joku hullu koulutappaja?
- Mitäs kun (jos) lapsi aiheuttaa aikuisena huolta ja murhetta?
- Mitä jos vieraannun ihmisestä täysin, siinäkö kiitos kymmenien vuosien uhrauksista?
Mistä saisin varmuuden asiaan vai saako sitä mistään?
Minulla ei ole koskaan ollut mitään tunteita vauvoja kohtaan, ne ovat lähinnä pelottavia kaljuja ihmisiä, joihin liittyy liikaa sääntöjä ja kaikenlaista turhaa tavaraa.
En koskaan ole pitänyt pieniä ihmisiä suloisina, en vain voi sille mitään. Kovasti olen yrittänyt esittää, kun kaverit ovat näytelleet vauvojaan. Kun ei kolahda, niin ei. Sen sijaan, kumma kyllä, koiranpennut saavat minut melkein hysteeriseksi. Jo pelkästään niiden kuvan näkeminen saa aikaan "voiiii kun on suloinen" -reaktion. Olenko täysin epänormaali ja raiteiltani?
Me olemme molemmat jo pitkälle yli 30, joten olisi kai korkea aika tietää mitä tahtoo. Välillä ahdistaa ajatus lapsesta oikein kovasti, välillä unohdan "vaatimuksen" kokonaan.
Miksikö en sitten haluaisi kokeilla?
- En ole varma, haluanko jakaa lopun elämääni jonkun kolmannen osapuolen kanssa.
- Mitäs jos en pidä lapsestani?
- Entä jos lapsesta kasvaa joku hullu koulutappaja?
- Mitäs kun (jos) lapsi aiheuttaa aikuisena huolta ja murhetta?
- Mitä jos vieraannun ihmisestä täysin, siinäkö kiitos kymmenien vuosien uhrauksista?
Mistä saisin varmuuden asiaan vai saako sitä mistään?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Et ole epänormaali ja mietit asioita harvinaisen realistisesti.
Ihan ensimmäisenä lähtisin testaamaan miten tosissaan se mies sitä jälkikasvua haluaa. Kuuluuko hän siihen miesten joukkoon joka tosiaan haluaa isäksi ja on valmis siitä jopa pää vastuun kantamaan vain kuuluuko hän siihen porukkaan, joka kyllä mieluusti ottaa vastaan perheen lisäystä (todistaa kavereilleen olevansa MIES) kunhan lasten äiti hoitaa kaikki arkirutiinit. Ota selvää millaisena miehesi näkee isän ja äidin roolit perheessä. Keskustelkaa miten lapset kasvatettaisiin, miten rahoitettaisiin ja miten hoidettaisiin.
Jos osoittautuu että mies todella haluaa isäksi niin mieti olisitko valmis tekemään kompromissin. Voisitko synnyttää lapsen, jonka miehesi hoitaisi kotona imeväisiän jälkeen?
Lapsia ei ole mikään pakko tehdä jos ei todella halua. Nykypäivänä jälkikasvua hankitaan aivan liian heppoisin perustein ja onnettomiin olosuhtesiin. Valitettavaa mutta totta.
Olenkin ollut oikein ihmeissäni tästä mieheni mielenmuutoksesta; vielä pari vuotta sitten hän inhosi kaikkia "kakaroita" eikä esim. koskaan ottanut vauvoja syliin, tai edes katsonut niihin!
Onhan tässä tietysti tapahtunut muutos, sillä olemme menneet naimisiin. Olisiko tuo laukaissut nyt sitten isyysvaihteen päälle.
Olenkin yrittänyt tivata noita vastuualueita. Esim. raskausajaksi ei kuulemma suostu alkoholilakkoon myötätunnosta. Ei sillä, että sillä niin suurta merkitystä olisi, mutta ajattelin vain vähän testata edes alkeellista osallistumisen astetta ;)
Rahoituspuolen hän kuulemma hoitaa. Ehdotin, että jos hän jäisikin kotiin, niin mielellään jää, jos pystyn "rahoittamaan vastaavan elämäntyylin ja -tason". Eli siis käytännössä ei missään nimessä ole mahdollista, sillä mieheni on ns. suurituloinen, ei minulla ole mahdollisuutta sellaisiin ansioihin ikinä, varsinkaan äitiysloman jälkeen.
Jos ei edes alko lakkoon suostu lapsen takia, niin ei taida tosissaan haluta lasta :( Tuolta odotus ja parisuhde osastolta voit lukea että sillä alko lakolla on sinulle todella merkitystä sitten kun olet raskaana.
Teidän on keskusteltava asioista kunnolla. Saatat huomata ettei miehesi oikeasti haluakkaan sitä minkä lapsi toisi tullessaan vaan sen haavekuvan mikä hänellä on perheen perustamisesta. Joka tapauksessa ette ole kypsiä perheen perustamiseen. Jos perhettä haluaa on nykyisestä elämäntyylistä ja tasosta joka tapauksessa luovuttava. Tilalle saa toki muuta.
Jos et ole varma, niin ei vielä kannata tehdä ratkaisua suuntaan eikä toiseen. Totuttele pikkuhiljaa ajatukseen ja mieti mitä jos sittenkin. En siis todellakaan tarkoita että sinun pitäisi väkisin alkaa itseäsi aivopesemään, vaan yritä vaan siedättyä lievästi vauva-ajatukseen, jotta voit olla varma päätöksestäsi. Pälle nelikymppisenä on myöhäistä katua... Olen monta kertaa miettinyt samoja pohtimiasi asioita vaikka palavasti haluan lasta. Mutta uskon että hormonitoiminta pitää kyllä huolen siitä että äiti rakastaa lastaan, näin on ainakin 99,99% tapauksissa. Mutta jos lopettaisit ehdottoman "totaalikieläytymisen" lapsen hankinnan suhteen, ja yrittäisit ajatella lapsista edes neutraalisti, voisit ainakin avartaa näkemyksiäsi jos nyt et ihan vauvakuumetta saisikaan aikaan. Mutta älä missään tapauksessa tee lasta jos et ole täysin varma asiasta, se on kuitenki elämänmittainen luottamustoimi. Lasta ei mielestän voi tehdä sillä verukkeella että isä lupaa "hoitaa kaikien", molempien on oltava 100%sesti mukana. Mutta olethan rehellinen miehellesi tunteistasi, älä sido toista suhteeseen uskottelemalla että vauva tehdään sitten joskus, jos et todellakaan aio lasta hankkia. Kaikkea hyvää! :)
Olen kyllä aidosti ilmaissut miehelleni ahdistukseni, mutta hän yleensä pistää leikiksi ja vain sanoo "äläs nyt, sustahan tulee loistava äiti!"
ja toisinaan hän vetoaa siihen, että nyt on myöhäistä katua, kun kerta elämänkumppaneiksi ollaan ryhdytty... Huh.
Noh, olen tosin saanut nyt vuoden miettimisaikaa... mutta mitäs sitten kun vuosi on täynnä? Erotaanko, jos en suostu lasta tekemään? Järkyttävät paineet. Eikä tämä tietysti tule vain mieheni puolelta, on siinä mukana puoli sukuakin. Heh, helppoa, kun kaikki aina tuijottaa vatsanseutua kun tavataan!