En oikein tiedä mistä aloittaisin, on vaan nyt sanottava jotain, kun kellekään muulle en voi. Olen 35 vuotias, ydin perheessä elävä nainen. Lapset on koulussa, mies ja minä töissä. Unelma työt, unelma perhe, unelma talo, kesämökki ja kotieläimet...
En vaan tiedä mikä minulla on! Olen hyvin ahdistunut, itken nytkin kun kirjoitan tätä, en muista milloin olen täällä kotona edes siivonnut, siitä on useampi kuukausi, on tosi huono omatunto. En puhu miehelleni, koska ei ole mitään sanottavaa, hän luulee, että mökötän tai osoitan mieltäni jostakin, mutta kun suusta ei vain tule mitään. Pari tuntia sitten hän kysyi minulta jotain ja vastasin, että en jaksa puhua! Äitini soitti ja sanoin hänellekin, että en jaksa nyt jutella. Puhelin on soinut, olen kieltänyt lapsia vastaamasta, koska en jaksa puhua! Viihaan suihkussa käymistä, vihaan kaikkea ylimääräistä! Olen lihonut jonkin verran, koska aiemmin lenkkeilin, mutta enää en jaksa ja inhoan itseäni nyt senkin vuoksi. En voi antaa periksi ja myöntää, että en ole kunnossa. Mieheni ja minun perheet ovat hyvin "terveitä" päästään ja kaikenlainen mielen epävakaus on heikkoutta. Viillän vaikka ranteeni ennen kun annan periksi. Tämä elämä on ihan tosi syvältä, tässä ei kyllä tosiaankaan ole mitään hurraamisen aiheita! Jos olis tarpeeksi "munaa" niin lähtis! Kun ei vaan ole enää mitään sanottavaa...
En vaan tiedä mikä minulla on! Olen hyvin ahdistunut, itken nytkin kun kirjoitan tätä, en muista milloin olen täällä kotona edes siivonnut, siitä on useampi kuukausi, on tosi huono omatunto. En puhu miehelleni, koska ei ole mitään sanottavaa, hän luulee, että mökötän tai osoitan mieltäni jostakin, mutta kun suusta ei vain tule mitään. Pari tuntia sitten hän kysyi minulta jotain ja vastasin, että en jaksa puhua! Äitini soitti ja sanoin hänellekin, että en jaksa nyt jutella. Puhelin on soinut, olen kieltänyt lapsia vastaamasta, koska en jaksa puhua! Viihaan suihkussa käymistä, vihaan kaikkea ylimääräistä! Olen lihonut jonkin verran, koska aiemmin lenkkeilin, mutta enää en jaksa ja inhoan itseäni nyt senkin vuoksi. En voi antaa periksi ja myöntää, että en ole kunnossa. Mieheni ja minun perheet ovat hyvin "terveitä" päästään ja kaikenlainen mielen epävakaus on heikkoutta. Viillän vaikka ranteeni ennen kun annan periksi. Tämä elämä on ihan tosi syvältä, tässä ei kyllä tosiaankaan ole mitään hurraamisen aiheita! Jos olis tarpeeksi "munaa" niin lähtis! Kun ei vaan ole enää mitään sanottavaa...
Vastaukset 5
Vanhimmat
>> En voi antaa periksi ja myöntää, että en ole kunnossa. >>
No tervemenoa hautaan sitten, oma valintasi. Suosittelen kuitenkin, että menet puhumaan pahasta olostasi jollekin vaitiolovelvolliselle. Älä tyydy reseptiin.
Huomenna vaihteeksi pitkästä aikaa poutasää.
Itelläkin tänään masepäivä. Eipä ihme kun säätkin niin tätä.
Kuitenkin: Jo huominen paljon muuttaa voi. Voimia sinulle.
vaan kärsisi kaamosmasennuksesta?! Minulla diagnosoitiin se vasta aikuisiällä ja jo se tieto helpotti! Ole armelias itsellesi ja hae apua; sekin jo auttaa kun saa puhua jonkun ammatti-ihmisen kanssa!
Päivä alkaa pitenemään parin viikon kuluttua ja kaunis Suomen suvi lähestyy!!
Voimia Sulle, et ole yksin pahan olosi kanssa!!
samanlainen olo, joskin se ei viime keväänä ollenkaan loppunut. Nyt kärsin pahasta päänsärystä, se pahentaa oloa entisestään.
Moi.. Minä suosittelisin sinulle ammattiauttajan apua. Vaikka kuinka väsyttää eikä jaksa. Puhelin käteen ja aikaa varaamaan.