Olen sairastanut rintasyövän ,minut leikattiin helmikuussa,osapoisto,en menettänyt rintaani.
Sain sytostaatit ,sädehoidon ja tamofen lääkkeen 5: vuodeksi.
Olen 48.vuotias ja kolmen aikuisen lapsen äiti,naimisissa,parisuhde hyvä.
Olen edelleen saikulla syystä,etten henkisesti tunne olevani valmis palaamaan vielä töihin.
Onko tämä masennusta vai mikä minua vaivaa?En millään jaksa aamuisin nousta vuoteesta
haluan vain nukkua ja nukkua.
Joskus jään vuoteeseen pitkälle iltapäivään,syön ja taas vuoteeseen.
Vuoteesta nouseminen ahdistaa hirveästi ja tunnen ettei ole mitään syytä herätä enää uuteen päivään.
Miten tämä on mahdollista,olen saanut hoidot,parantunut syövästä - miksi en iloitse siitä,miksi en nyt haluakaan elää,kun sain jatkoajan?
Sain sytostaatit ,sädehoidon ja tamofen lääkkeen 5: vuodeksi.
Olen 48.vuotias ja kolmen aikuisen lapsen äiti,naimisissa,parisuhde hyvä.
Olen edelleen saikulla syystä,etten henkisesti tunne olevani valmis palaamaan vielä töihin.
Onko tämä masennusta vai mikä minua vaivaa?En millään jaksa aamuisin nousta vuoteesta
haluan vain nukkua ja nukkua.
Joskus jään vuoteeseen pitkälle iltapäivään,syön ja taas vuoteeseen.
Vuoteesta nouseminen ahdistaa hirveästi ja tunnen ettei ole mitään syytä herätä enää uuteen päivään.
Miten tämä on mahdollista,olen saanut hoidot,parantunut syövästä - miksi en iloitse siitä,miksi en nyt haluakaan elää,kun sain jatkoajan?
Vastaukset 16
Vanhimmat
henkisesti syövästä toipuminen ei kulje kaikilla samaan tahtiin fyysisen toipumisen kanssa. Olet ainakin rehellinen itsellesi, etkä mene työelämään, ennen kuin tunnen jaksavasi. Ei sekään ole hyvä, että muille näyttämisen vuoksi kiirehtii työelämään oman hyvinvoinnin kustannuksella, se loppuu lyhyeen.
Olet hyvästä syystä saikulla, toivut henkisesti vahvemmaksi kuin nämä oravanpyörässä olevat.
mutta ahdistustani ei vähennä tämä,että syyllistät toisia töihin palanneita syöpäpotilaita.
Saikkua voin jatkaa taloudellisentilanteeni takia vaikka vuoden ,mutta haluan vertaistukea ja tietoa,miten tästä selviän?Mitä tämä on?
Haluan elää ja iloita elämästä , töihinpaluuta en kiirehdi.
Haluan saada elämän haluni takaisin,herätä uuteen päivään kitollisena ja levänneenä,en ahdistuneena ja vailla tarkoitusta.
Mitä syyllistämistä on jos tietää lähipiiristä muutaman, jotka oman terveyden kustannuksella kiirehtivät töihin menoa, kun on niin kova näyttämisen tarve, että minä se jaksan.
Sanoin suoraan ja that's it.
mokään ei kiinnosta,ja mitään ei tee mieli tehdä,maata vain ja syödä,toiset menettävät ruokahalun.Sinun kannattaisi käydä lääkärille juttelemassa.Voit ehkä saada masennuslääkettä,ja päästä elämään kiinni uudelleen.Sinulle toivon toipumista,ja kaikkea hyvää,siunausta sinulle.
Olen toip.satunnaisesti vieraileva.
Hyvin tuttua tunnetta. Liikaa pelkoa. Mutta aika on armollinen. Päivä kerrallaan eletään. Hiljaa hyvä tulee. Sinä tunnet parhaiten itsesi. Tsemppaa itsesi päivä kerrallaan! Virtuaalihalaus Sinulle!
minulta leikattiin paksusuolen syöpä -06,pysyvä avanne.En toipunut työkuntoiseksi ja mittavien tutimusten jälkeen minulle määriteltiin ensin syvä vaikea masennus sitten kaksisuuntainen mielialahäiriö.En ollut itkuinen enkä omasta mielestäni aloitekyvytönkään,päinvastoin tein kaikkea enemmän,kuin terveenä ollessani.Sitten tuli täydellinen pysähdys.En edelleenkään tuntenut itseäni sairaaksi,halusin vain nukkua,aina vain nukkua.Kotityöt jäi tekemättä,laskut maksamatta,en jaksanut puhua puhelimeen,en jaksanut mitään,,En jaksanut käydä suihkussa,en jaksanut nousta syömään,halusin vain nukkua,,Ei tie ole selvä vieläkään,mutta nyt tiedän,mistä on kysymys,enkä jaksa enää syyllistää lähimmäisiäni satti itseäni.Tämä elämä on,mitä on.En tiedä,tulenko koskaan toipumaan tästä,mutta "elämä on!"
on ollut rankkaa, niin henkisesti kuin fyysisestikkin. Palautumisessakin menee oma aikansa. Ystävälläni meni siihen vuosi. Myös lääkkeet vaikuttavat mielialoihin.
Anna itsellesi aikaa. Jos tuntuu että tarvitset henkistä apua hae sitä.
Ei tuollaisesta selviä hetkessä. On aivan normaalia että olet väsynyt, masentunutkin ja ailahtelevainen.
Olet toipilas, anna vain asioiden olla. Älä kiirehdi liikoja. Kyllä se ilokin sieltä tulee.
Toivon sinulle kaikkea hyvää :)
Älä hätäile, eihän tässä valmiissa maailmassa ole minnekkään kiire. Sairasloma on sitä varten että toivut varmasti. Älä tunne huonoa omaatuntoa siitä.
kiitos,hunaja71,,nyt voin mennä hyvällä omallatunnolla taas vuoteeseen ja nukun ,nukun,,
Mutta se aamu pelottaa,kun en halua herätä??
Mutta ehkä jonakin aamuna jo haluan.
pikkuhiljaa elämään tuntemuksesi mukaan. Pääasia on se, että tunnet fiiliksesi ja tiedostat, että et ole valmis. Asennoidu, että vielä hyvä päivä koittaa Sinulle. Nuku rauhassa, kyllä kehosi ja mielesi hiljaa toipuu ja ilmoittelee sinulle, josko on se alkava hyvä päivä. Ole vaan hiljaa kuulolla ilman huonoa omaatuntoa. Tsemppiä!
Olen toip. satunnaisesti vieraileva.
ja kun olet levännyt tarpeeksi, kyllä se hymykin alkaa sieltä pilkahtamaan. Pelkotilat on ihan normaaleja. Yritä vain pikku hiljaa piristyä.
Kyllä se siitä. :)
Kun keväällä aurinko nousee ja valostuu, tulee ilokin.
on varsin yleinen ilmiö. Kun tappelin ensimmäisen syöpäni kanssa niin sädehoitojen loputtua tuntui etä putosin tyhjän päälle. Tuntui että siis mitä nyt, mitä minä teen. Kyllä se siitä pikkuhiljaa muuttui normaaliksi mutta jonkin aikaa siihen meni. Nyt kun on nämä uudet syövät niin vanhana syöpäläiskonkarina on jo nahka parkkiintunut eikä paljon hetkauta. Paitsi joskus kun yksin istuu pimeässä illassa ja miettii että tässäkö tämä nyt oli? No siinähän se vissiin oli mutta ei vielä heitetä lusikkaa nurkkaan. Niin että kyllä sinäkin vielä jonain aamuna huomaat että loppuelämä on vielä edessä ja se on ehdottomasti elämisen arvoinen :-) .
uuteen aamuun..ilman ahdistusta ja halua jäädä sinne peiton alle..?
menetteli mutta päivät oli vaikeampia. Tosin joinakin aamuina tuntui siltä että pitäisi lähteä asemalle ja katsella Ouluun lähtevää junaa että josko kiipeäisi kyytiin (melkein 40 Oulun reissua junalla, 16000km sen kesän aikana samaa 200km:n väliä).
Minä olin juuri 2,5 kk sairaslomalla keskivaikean masennuksen johdosta ja sain taas lääkityksen.Viikkoja kotonakin oli paha olo, ikäänkuin pelkäisin jotain, eli ahdistusta. Nukuin joskus 5 tuntia päivällä. Pelotti ajatus töihinpaluusta, mutta se oli väistämätöntä. Sairaseläkkeelle minua ei päästetä, vielä 9 vuotta on viralliseen eläkeikään.
Se oikea lääkitys kyllä auttaa, osaan olla töissäkin melko tyyni vaikka sairaslomani aikaisia rästejä joudunkin purkamaan. Yritän ottaa hiukan rennommin, hoen etteivät nämä ole MINUN omia töitäni vaan työnantajan, eikä kukaan kuole jos joku paperi viivästyy.
Kuten aiemmin krijoitin, lääkärini kyllä oli sitä mieltä, että masennus liittyy sairastettuun rintasyöpään ja sen lääkitykseen käytettyyn antiestrogeeniin. Tätä asiaa on alettu nyt jopa tutkimaan viimein, luin joltain sivulta siitä.
Siis yritänkin tässä ehdottaa sinulle, aloittaja, että kääntyisit rohkeasti auttavan tahon puoleen. Saisit keskusteluterapiaa, en minäkään varsinaista psykoterapiaa saa (resurssit ovat surkeat syöpähoitoon verrattuna) vaan psyk. sairaanhoitajan kanssa keskustelen kerran kuussa.Mielialalääkettä ei tarvitse pelätä. Siihen ei jää koukkuun, annosta vähennetään sitten pikkuhiljaa jos tarvetta jatkoon ei ole.
Ahdistus heikentää elämänlaatua. Minulla oli halu kuolla, harmittelin vaan kun olen niin pelkuri etten uskalla toimia. Jaksaisin kyllä elää jos ei tarvitsisi mennä töihin, osa ihmisistä kun nauttii ilkeilystä ja toisten arvostelusta. Miten oppisi sulkemaan siltä korvansa?
älä välitä sillä täytyy olla todella paha olla.Minä sain paniikkioireita.Xanorin lääkitykseksi,mielellään en ruuhkaaikoina matkusta täysillä julkisilla liikennevälineillä.
uutta kivaa.
Omasta rintasyövästä on nyt 5v mutta muistan miten vaikea oli mennä elämään takaisin vaikka itse kävin työssä koko ajan. Työssä kävin rahatilanteen takia sillä yksinhuoltajana ja asuntovelallisena talonrakentajana (yksin) ei ollut mitään hahdollista jäädä lepäämään. Silti tuntui välillä kuin katselisin elämääni ulkoapäin.
Tutustuin sairastaessa mukavaan mieheen muutettiin yhteen ja kaikki oli hyvin mutta kuitenkin koin samoja fiiliksiä kun kaiken pitäisi olla niin hyvin mutta mikään ei kosketa tai tunnu missään..:)
Minulla loppui sädetys helmikuussa ja huhtikuussa lähdettiin etelään. Vasta siellä pääsi pois normi elämästä ja haistoi taas tuulen ja meren tuoksun. Tuntui jo normaalilta käydä syömässä ulkona ja ottaa illalla viinilasillinen. Alkoi taas nauttimaan elämästä.
Kyllä ne fiilikset vielä välillä kaataa minutkin mutta sitä sairautta ei kannata pahemmin ajatella. Keskittyy elämään eikä sairastamiseen. Tsemppiä..