Masennuksesta SELVINNEET?!

Täällä yksi vakavasta masennuksesta selvinnyt. En vielä kylläkään olen äiti, mutta täällä palstoilla kovasti pyörin..

En nyt kirjoita omaa kertomustani, mutta haluan suositella masennuksen kanssa oireileville kirjoittamista. Itse vältin lääkehoidon kirjoittamalla. Päiväkirjaa, runoja, mitä vain. Eräs ystäväni käytti terapian ohella selviämiskeinona: antoi masennukselle nimen ja kirjoitti masennukselleen kirjeitä. Minusta kuulosti hyvin toimivalta.

Hei!
Osa kirjoituksestasi on kuin omasta elämästäni.Olen kokenut masennuksen useasti ja vakavimman noin kolme vuotta sitten.Myös minulla on traumaattinen lapsuus sekä isä,joka halveksi ja mitätöi minua koko nuoruuteni.
Lähdin myös kotoa aikaisin,aloin ryypätä,rellestää ja harrastaa humalassa irtosuhteita...

Nyt meilä on kaksikouluikäistä lasta ja elämä suhtuomissaan.

Olen käynyt terapiassa vuodesta 99.Välillä ollut taukojakin,mutta vähän.Terapeutti on pysynyt samana,ja se on loistava asia.Lääkehoitoa en näe kielteisenä asiana,vaan päinvastoin.Olen joutunut syömään niitä vuosia,ja varmasti myös jatkossa.

Kirjoittamista olen harrastanut myös,sekä keskusteluja ystävien kanssa

Kyllä masennuksesta voi toipua,mutta tavallaan se kulkee "olkapäälläsi" läpi elämän.Katso sitä silmiin ja tee siitä kumppanisi,jota etpelkää ja jota sinä hallitset! Masennus on uuden alku ja mahdollisuus.Se kasvattaa meitä ja hioo parhaat timantit!

Voimia ja siunausta sinulle elämääsi
Niina

..niin kauan kun on toivoa, voi katsoa eteenpäin. Kun toivo ja aika omasta mielestä loppuu, ollaan taas yhdessä kriisissä. Joka muuten tuntuu aina yhtä vaikealta, vaikka sitten se vasta tuntuu todelliselta kun ikää tulee ja huomaa ettei olekaan enää se sama työikäisen näköinen, haluttava henkilö mitä ennen huomaa olleensa..

Vuosikymmenten saatossa on naisena huomannut että tietyt vaiheet tuntuvat olevan niitä kriittisimpiä, yksi tietenkin on aikuistumisen kynnysaika. Silloin alkaa monille koetinaika joka vaikuttaa mainitsemallasi tavalla joskus läpi elämän vaikkei sitä ajattele. Naispuolisille seksuaalisuuden ja muut naiseksi tulemisen kokemukset voivat olla syyllisyyttä ja ahdistusta tuottavia. Ihmiset voivat olla toisilleen kovin ajattelemattomia ja julmia kun toinen koettaa vain selviytyä omassa elämässään ja jatkaa eteenpäin.

Yksi merkittävä koetinaika on myös lapsen syntymä ja sitä seuraavat lähivuodet. Itse olen kokenut ne ajat vaativimmiksi ja rankimmiksi jälkeen teiniaikojen. Masennus vaihtelee ja syytkin muuttuvat ajan myötä mutta jos on nuoruudessa jo ilmennyt taipuvaisuutta masennukseen on hyvin todennäköistä että myöhemminkin tulee vielä niin käymään kun tulee isompi kriisivaihe elämässä.

Mutta koska elämää on jatkettava eteenpäin, on lievä masennuskin selätettävissä ajan kanssa. Täytyy vain muistaa pitää silloinkin itsestään huolta, kun voimat ovat vähissä.
Itselleni on tarjottu aikuisiällä mielialalääkkeitä ja lääkeorjaksi olisin voinut toki ryhtyä vaikka koko loppuiäkseni, masennus- ja unilääkkeinen. En vain tiedä miksi minusta ei kerta kaikkiaan ole lääkkeiden kestokäyttäjäksi. Sivuvaikutukset tuntuvat paljon pelottavammilta kuin lievä masennus, joka muuten johtuukin köyhyydestä ja sosiaalisen elämän vinoutumisesta tai sen kokonaan puuttumisesta. Olen ehkä uhmakas sen vuoksi että en tunne ansainneeni tätä kaikkea yhtä aikaa ja suurta yksinäisyyttä vielä päälle. Tunnen olevani olosuhteideni ja elämäni uhri joten mielestäni minun pitää selviytyäkin asioistani ilman lisähässäkkää lääkkeiden kanssa. Toki en suosittele samaa muille samassa tilanteessa eläville. Jotenkin vain tunnen olevani lääkkeiden yläpuolella..siipi maassa, mutta riippumaton sellaisesta mitä ei tunne omakseen.

eli ekan kerran kärsin kun ekaa lasta odotin ja se aika oli helvettiä.En itse eikä kukaan asiaa tajunnut joten hoitamatta jäi...

Vasta noin kolmisen vuotta sitten kun meinasin alkoholisoitua -sen takia en nykyään pahemmin juo-,tajusin kun kaikki meinas mennä perseelleen että jotain tehtävä,sain masennuslääkkeet,ne auttoivat mutta kun annostusta lisättiin tuli taas kaameet oireet joten lopetin ja se oli hyväksi minulle.

Nykyään kaik ok.

Äitilläni oli myös useita vuosia sitten mutta hän vain päätti että nyt loppuu paskanjauhanta,jätti lääkkeet pois ja ei oo tarttenut.

en ole näköjään selviytynyt. ...tälläkin hetkellä olen todella väsynyt, eikä nyt johdu pelkästeen vuorokauden ajasta. aina ahdistaa. viikoittain vaihtelevasti. en kyl ees jaksais tännekään kirjoittaa. tulin vaa kattoo et olisko täältä löytynyt olooni apua, helpotusta. en halua sääliä, en huomiota, en mitään... menneisyyteni on niin kirjava, et ei oo ihmekkään että olen AIVAN LOPPU!!!
luulin kuukaus sitte että olen selviämässä, mut joo, yhtäkkii olenkin ihan pirstaleina.
nyt lopetan. ei täst kirjotuksestani ota edes mitää tolkkua. olkaa onnellisia jotka olette selvinneet, joilla on ehjä perhe *nyt alkaa koht itkettää*, joo ja ...en tiedä. en jaksa pyytää apua, en jaksa soittaa kellekkään, en jaksa...ai niin eihän tuota jaksa -sanaa saanutkaan käyttää, olen kuulemma käyttänyt ja hokenut sitä liikaa. -no anteeks että ilmaisin tunteeni. VOI HELVETTI. kunpa olisin SITTENKIN kuollut siihen leikkaukseen!!! nauttikaahan elämästänne ne jotka elää haluaa. -heippa vaan.

Ensimmäiset seitsemän vuotta elämästäni olivat täysin normaaleja, mutta siitä eteenpäin ei voi normaalista edes puhua.

Minua alettiin kiusata ollessani ekaluokalla. Kiusaajat olivat jo "isoja poikia", neljäsluokkalaisia tuolloin. Olin vasta pieni tyttö ja yksin, aivan voimaton. Opettaja ei tehnyt mitään vaikka moneen kertaan hänelle kerroin. Minulle huudeltiin koko ala-asteen ajan ulkonäöstäni, sisaristani, perheestäni ja kaikista muistakin asioista. Kiusaamisessa oli mukana lähes koko koulu eikä opettajat olleet huomaavinaan.

Viidennelle luokalle mennessä sisareni joutui psykiatriseen sairaalaan. Olin tullut koulusta kun huomasin hänen kirjeensä pöydälläni. Hän oli kirjoittanut sen ennen kuin vanhempani olivat vieneet hänet sinne.

Sisko oli ollut jo hetken aikaa siellä kun hän tuli kotilomalle, veti kaupungilla viinaa ja masennuslääkkeitä sekaisin. Odotin häntä kotiin jotta voisimme katsoa videoita ja jutella.

En muista miten kaikki meni, mutta seuraavassa hetkessä istuin huoneen ulkopuolella ja katsoin siskoani, joka huusi ja riehui, sylki joka puolelle ja yritti hajottaa koko huoneen. Toinen vanhemmistani sai hänet lopulta rauhoittumaan vain läpsäisemällä häntä naamalle. Ambulanssi soitettiin paikalle ja siskoni vietiin johonkin. Romahdin nurmikolle itkemään kun isäni tuli ja kertoi, että sisko vietäisiin monen sadan kilometrin päähän osastolle.

Elämä jatkui, kunnes ihmiset alkoivat huudella minulle koulussa hullusta siskostani ja nauroivat päin naamaa. Luokkakaverini oli kuullut sairaalajutusta ja oli kailottanut sen kaikille. Kukaan ei halunnut enää olla ystäväni, koska olin ylipainoinen enkä siis suosittua seuraa. Menin kyllä koulun luokkajuhliin, mutta kukaan poika ei halunnut tanssia kanssani. Tuntuu ehkä pieneltä jutulta, mutta minulle se oli silloin iso asia.

Asiat alkoivat mennä jo paremmin kun kiusaajat menivät yläasteelle, mutta kuudennen luokan jälkeen muutimme itse pienestä kylästä PK-seudulle, jossa kiusaaminen alkoi taas. En saanut ystäviä ja eräs luokkamme poika otti minut silmätikukseen. Uudessa koulussa kiusaamiseen puututtiin ja se loppuikin, mutta se ei taannut sitä että minulla olisi ollut ystäviä. Koin ensimmäisen rakkauteni seiskaluokalla, mutta tämä jätti minut heti parin päivän päästä. Sydämeni särkyi raa-asti ja seuraavan poikaystävän löysin suhteellisen äkkiä. Tämä poika kärkkyi kavereitani, kiusasi minua jatkuvasti ja jätin hänet sittemmin.

Aloin lintsata koulusta, polttaa tupakkaa, juoda ja kokeilin huumeitakin. 14-vuotiaana jäin koukkuun liuottimiin. Olin muuttunut iloisesta tytöstä kammotuksi wannabe-kovikseksi, joka yritti päästä kovispiireihin. Ei minua hyväksytty niihinkään eikä luokkalaisteni seuraan.

Kahdeksannella luokalla aloin rauhoittua selvästi, vaikka join silloin tällöin ja poltin tupakkaakin vielä. Yhdeksännen luokan alussa elämä alkoi luistaa: minulla oli tulevaisuus selvillä ja paljon ystäviä. Yhdeksännen luokan puolivälissä tapasin ensimmäisen oikean poikakaverini.

Tämä poika oli elämässään särkynyt, koska oli menettänyt äitinsä. Hän ei ollut päässyt asian yli. Lopulta aloin huomata hänessä outoja piirteitä: hän alkoi väittää että ystäväni käyttivät minua hyväkseen ja elin haavemaailmassa, tätä maailmaa ei oikeasti ole ja niin edelleen. Hän jopa tallensi kännykkään jonkun toimimattoman, täysin tuulesta temmatun numerosarjan ja laittoi siihen miehen nimen. Näin hän sai tilaisuuden väittää että petin häntä. Kun hän oli saanut minut pitkän maanittelun jälkeen sänkyynsä, hän haukkui ulkonäköni, ilkkui asioista joita olin tehnyt taaperoiässä ja kaikkea muuta.

Päästyäni tästä pojasta eroon hän hakkasi minut. Voitin asiasta käydyn oikeustaistelun.

Sen jälkeen tapailin moniakin miehiä, joista eräs oli mieleenpainuva:

Olin tavannut lähellä asuvan kundin ja hän sai suostuttelun jälkeen minut sänkyynsä. Myöhemmin huomasin että meillä oli mennyt kondomi puhki. Hän sanoi antavansa rahat jälkiehkäisypillereihin, mutta tuumasin että toinen vaihtoehto on odottaa kuukautisia ja jos ei tule, on ostettava raskaustesti. Hän huusi: "Raskaustesti? MIKÄ VITUN RASKAUSTESTI?! Oot sä joku vitun kakstoistavuotias?! Mä en halua faijaks vittu tajuutsä! Hoida ne vitun jälkiehkäisypillerit vitun huora!". Hän ei koskaan antanut rahoja vaan ostin jälkiehkäisypillerit omin päin.

Samana kesänä tapasin nykyisen lapseni isän, minua 13 vuotta vanhemman miehen. Seurustelimme noin vuoden eikä meillä missään vaiheessa mennyt kovin hyvin. Hän oli menettänyt itselleen tärkeän ihmisen ja suri sitä niin etten osannut tukea häntä. Hän yritti kerran itsemurhaakin, nieli purkillisen tabletteja ja lähti juoksemaan pois. Onneksi sain hänet sairaalaan jossa hän oli kaksi päivää tajuttomana.

(Jatkuu seuraavassa viestissä)

että pääsit pois noin nuorena noista kuvioista. Itse olen jo 30 ja ollut masennuslääkitys 10 vuotta. Nyt raskausajan pystyin olemaan ilman lääkkeitä. Pikkuhiljaa kuitenkin kotona oleminen kaiket päivät robottimaisesti lapsen kanssa alkoi ahdistaa sen verran että aloitettiin lääkitykset uudestaan. Se on uskomatonta kuinka meinaan syyllistää itseäni koko ajan ihan kaikesta. Mm.entisestä elämästäni koska rellestin ja harrastin irtosuhteita.Ajattelen että olen ollut ihan lutka eikä varmaan kukaan muu ole edes ollut sellainen. Monesti ajattelen että ansaitsisin ihan oikeasti sairastua vakavasti..ja varmaan niin käykin. Voi vaan kuvitella kuinka tyhmältä tuollanen kuullostaa,mutta se on täyttä totta ja erittäin ahdistavaa. Välillä taas epäilen että kaikki varmaan ajattelee minusta että mikä idiootti. Jopa oma terapeuttini tuntuu jotenkin että varmaan ajattelee minusta vaikka mitä, enkä ihan sillekkään kehtaa kaikkea kertoa.Minua jotenkin vaan hävettää. Vaikka monen mielestä elämäni näyttää päällisin puolin hyvältä ja periaatteessa onkin, niin silti vaan omat ajatukseni ovat ; turhautuneita, tylsistyneitä, väsyneitä ja ahdistuneita.Välillä toki jotain positiivistakin saattaa vähän olla, mutta suurimmaksi osaksi tämä tuntuu minusta väkisin raatamiselta. Vertaan aina itseäni muihin ja pyrin täydellisyyteen. Välillä ajattelen että heittäsinkö koko lääkkeet metsään koska ei kai niistä niin oleellista hyötyä ole paitsi hirveä ahdistus lähti pois.
Jotenkin sitä ajatteli että kaikki muuttuu hyväksi kun saa oman lapsen, mutta ihemeellistä että ajattelen kyllä ihan samalla lailla asoista kuin ennenkin. Rakastan kyllä lastani ,mutta kaipaisin omaa aikaakin. Helposti poden sitten ikävää kun hän on hoidossa. Lapseni on nyt 4 kk ja harmittaa aina että sai tällaisen äidin raukka, ansaitsisi paremman.

Sairastuin 14-vuotiaana masennukseen, se alkoi väsymyksenä, voimakkaana ärtymyksenä ja riitaantumisena kavereiden kanssa. Menin kouluterkkarille ja pääsin kunnan psykologille kerran kuussa. Myöhemmin hakeuduin kaupungin psykologille, jonne pääsin useammin eli kerran viikossa.

Olen käynyt hoidossa nyt 6 vuotta ja alan olla parantumaan päin. Tähän helvetilliseen matkaan on mahtunut useita sairaalareissuja, monia katkenneita ihmissuhteita, itsesyytöksiä, itsetuhoisuutta, suunnatonta väsymystä ja tietenkin muitakin masennuksen oireita. Lisäksi opintoni amiksessa keskeytyivät. Pidin 3 välivuotta, ja nyt olen hakenut opiskelemaan ja toivon sydämestäni, että pääsisin sinne. Olen pyrkinyt saamaan työkykyäni takaisin olemalla yhdessä ryhmätoiminnassa mukana ja lisäksi eräällä koululla "työharjoittelijana". On mennyt oikein hyvin ja voin jo paljon paremmin. Ihmiset naapureista lähtien ovat tulleet sanomaan, kuinka iloinen ja energinen olen nykyään; helposti lähestyttävä ja nauravainen, ja se onkin totta. Olen aivan varma, että tästä vielä selvitään kokonaan voittajana. Elämä on ihanaa!