Loppusuora

on liian pitkä tähän kerrottavaksi, mutta lyhyesti voi todeta lapsen kokeneen sellaisen helvetin että harva aikuinenkaan siitä vaurioitta selviäsi. Hänellä on melko hankalia psyko-somaattisia vatsaoireita, joihin on jouduttu turvautumaan kirurgian polin apuun. Samoin hänellä on paniikkihäiriö, onneksi suhtellisen lievä. Nämä siis tällaisia diagnostisoituja vaivoja. Syy-seuraus suhdetta ei tarkalleen ole voitu selvittää ja se puoli varmasti jääkin pimentoon ikuisiksi ajoiksi. Syy voi yhtälailla olla monivuotinen kiusaaminen ja yksinäisyys tai raiskauksen jättämät jäljet tai pitkien oikedenkäyntien läpikäyminen ja kaiken uudelleen auki repiminen tai syy voi olla perhekoti, jossa hänestä yritetiin tappaa viimeinenkin elämänhalu... tai sitten näiden kaikkien yhdistelmä. Kauhea ja monivuotinen taistelu tässä on läpikäyty ja täytyy olla todella onnellinen että lapsi on vielä "kasassa".

Tällä hetkellä hän voi suhteellisen hyvin ja terapia on käynnissä. Terapiaa on yritetty käynnistellä jo aikaisemminkin, mutta se on kaatunut siihen ettei kunnollista keskusteluyhteyttä ole päässyt syntymään. Lapsi on myös kaiken kokemansa jälkeen melko ennakkoluuloinen vieraita aikuisia kohtaan ja vaatii aikansa ennenkuin luottamus syntyy. Nyt sellainen terapeutti onneksi löytyi.

Hän on aloittanut peruskoulun jälkeiset jatko-opinnot kaikista vaikeuksista huolimatta. Terapiat ym. aiheuttavat luonnollisesti paljon poissaoloja, mutta hänellä on todella ihana ryhmänohjaaja ja koulukuraattori, joiden kanssa meillä pelaa yhteistyö tosi hyvin. Opintoja hän suorittaa ihan ilman HOJKSia ja tämä onnistuu tosiaan siksi, että näm em. henkilöt ymmärtävät lapsen historian tietäen myös ne huonot päivät. Monesti olen ajatellut, että jos vastaavanlaiset henkilöt olisivat osuneet kohdalle jo siellä ala-asteella ja vaikeuksien alkumetreillä niin koko helvettiä ei olisi tarvinnut läpikäydä.

Monivuotisella kokemuksella ja lukuisien eri viranhaltijoiden kanssa palaveeranneena voin sanoa, että tosi harvassa on ne joilla oikeasti on mielenkiintoa tehdä työnsä edes lain edellyttämällä tavalla. Samoin lastensuojelun parissa työskentelevistä suuri osa joutaisi vaihtoon, siellä on sellaisia teoreetikoita ja ihmisestä täysin piittaamattomia henkilöitä, että puistattaa. Siellä on myös aidosti ja oikeasti lapsen ja perheen eteen itsensä likoon laittavia, omalle kohdallemme näitä "helmiä" sattui kaksi, toinen ihan "rivi-sosiaalityöntekijä ja toinen kaupungin palkkalistoilla oleva vastaanottokodin työntekijä. Kumpainenkin tekee työtään tavallisella kuukausipalkalla, mutta sydän mukana. Vastaavasti ammatillinen perhekoti, jonka taksat olivat käsittämättömät, oli sitä luokkaa että se pitäisi lakkauttaa välittömästi. Tuskin lastensuojelun perimmäinen tarkoitus on ylläpitää ja kustantaa kallista laitosta vain siksi, että sen omistajille mahdollistetaan kallis harrastus.

Monenlaiset ovat tosiaankin mietteet tällä hetkellä, näin maalaisjärjellä ajatellen ihan turha kärsimys, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi eikä niitä viranhaltijoita toisenlaisiksi joiden olisi pitänyt jo monta vuotta sitten reagoida. Tärkeintä on toki se että lapsen vointi ja koko elämä on menossa parempaan päin ja siitä olen todella onnellinen.

kokonaisuudessaan kirjoitti:

on liian pitkä tähän kerrottavaksi, mutta lyhyesti voi todeta lapsen kokeneen sellaisen helvetin että harva aikuinenkaan siitä vaurioitta selviäsi. Hänellä on melko hankalia psyko-somaattisia vatsaoireita, joihin on jouduttu turvautumaan kirurgian polin apuun. Samoin hänellä on paniikkihäiriö, onneksi suhtellisen lievä. Nämä siis tällaisia diagnostisoituja vaivoja. Syy-seuraus suhdetta ei tarkalleen ole voitu selvittää ja se puoli varmasti jääkin pimentoon ikuisiksi ajoiksi. Syy voi yhtälailla olla monivuotinen kiusaaminen ja yksinäisyys tai raiskauksen jättämät jäljet tai pitkien oikedenkäyntien läpikäyminen ja kaiken uudelleen auki repiminen tai syy voi olla perhekoti, jossa hänestä yritetiin tappaa viimeinenkin elämänhalu... tai sitten näiden kaikkien yhdistelmä. Kauhea ja monivuotinen taistelu tässä on läpikäyty ja täytyy olla todella onnellinen että lapsi on vielä "kasassa".

Tällä hetkellä hän voi suhteellisen hyvin ja terapia on käynnissä. Terapiaa on yritetty käynnistellä jo aikaisemminkin, mutta se on kaatunut siihen ettei kunnollista keskusteluyhteyttä ole päässyt syntymään. Lapsi on myös kaiken kokemansa jälkeen melko ennakkoluuloinen vieraita aikuisia kohtaan ja vaatii aikansa ennenkuin luottamus syntyy. Nyt sellainen terapeutti onneksi löytyi.

Hän on aloittanut peruskoulun jälkeiset jatko-opinnot kaikista vaikeuksista huolimatta. Terapiat ym. aiheuttavat luonnollisesti paljon poissaoloja, mutta hänellä on todella ihana ryhmänohjaaja ja koulukuraattori, joiden kanssa meillä pelaa yhteistyö tosi hyvin. Opintoja hän suorittaa ihan ilman HOJKSia ja tämä onnistuu tosiaan siksi, että näm em. henkilöt ymmärtävät lapsen historian tietäen myös ne huonot päivät. Monesti olen ajatellut, että jos vastaavanlaiset henkilöt olisivat osuneet kohdalle jo siellä ala-asteella ja vaikeuksien alkumetreillä niin koko helvettiä ei olisi tarvinnut läpikäydä.

Monivuotisella kokemuksella ja lukuisien eri viranhaltijoiden kanssa palaveeranneena voin sanoa, että tosi harvassa on ne joilla oikeasti on mielenkiintoa tehdä työnsä edes lain edellyttämällä tavalla. Samoin lastensuojelun parissa työskentelevistä suuri osa joutaisi vaihtoon, siellä on sellaisia teoreetikoita ja ihmisestä täysin piittaamattomia henkilöitä, että puistattaa. Siellä on myös aidosti ja oikeasti lapsen ja perheen eteen itsensä likoon laittavia, omalle kohdallemme näitä "helmiä" sattui kaksi, toinen ihan "rivi-sosiaalityöntekijä ja toinen kaupungin palkkalistoilla oleva vastaanottokodin työntekijä. Kumpainenkin tekee työtään tavallisella kuukausipalkalla, mutta sydän mukana. Vastaavasti ammatillinen perhekoti, jonka taksat olivat käsittämättömät, oli sitä luokkaa että se pitäisi lakkauttaa välittömästi. Tuskin lastensuojelun perimmäinen tarkoitus on ylläpitää ja kustantaa kallista laitosta vain siksi, että sen omistajille mahdollistetaan kallis harrastus.

Monenlaiset ovat tosiaankin mietteet tällä hetkellä, näin maalaisjärjellä ajatellen ihan turha kärsimys, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi eikä niitä viranhaltijoita toisenlaisiksi joiden olisi pitänyt jo monta vuotta sitten reagoida. Tärkeintä on toki se että lapsen vointi ja koko elämä on menossa parempaan päin ja siitä olen todella onnellinen.

ja lapsesi kannalta myös hyvin tärkeää. Toivottavasti saa jostain keskusteluapua.

auttavat lasta todella eteenpäin. Pitkän tien olet sinäkin läpi käynyt, se vanhemman osuus usein unohdetaan. Monesti käy päivän päätteeksi vaikeimpina aikoina niin, että kun lapsi on saatu nukkumaan, alkaa äidin yksinäinen ilta, jolloin vasta pääsee purkamaan omaa kauhuaan ja stressiään lapsen kohtalosta. Muistan ne ajat, kun olisi keskusteluseuraa silloin tarvinnut, niin oli vaikea pienessä asunnossa löytää soppea, jossa olisi edes puhelimessa puhunut, että lapsen uni ei häiriintyisi.

Hyvällä terapiasuhteella voi saada ihmeitä aikaan ja sinun sitkeä tukesi on ollut lapselle varmasti korvaamatonta. Ajattelen lapsestasi, että parhaimmillaan hän voi kääntää vaikeista kokemuksistaan selviytymisen henkiseksi vahvuudeksi, vaikka aina ei ensin sille näytäkään. Vaikka huonoja kokemuksia ei tietysti itse elämäänsä valinnut, mutta ne ovat antaneet "tilaisuuden" opetella sellaista henkistä selviytymistä, joihin jotkut eivät näytä saavan tilaisuutta lähes koko elämänsä aikana. Tietysti äitinä on sydän särkynyt monesti lapsen puolesta, mutta hänen reippaudestaan olen joutunut antamaan kiitosta monta kertaa.

Kaikkea hyvää teille jatkossakin!

löytyneet "helmet" kirjoitti:

auttavat lasta todella eteenpäin. Pitkän tien olet sinäkin läpi käynyt, se vanhemman osuus usein unohdetaan. Monesti käy päivän päätteeksi vaikeimpina aikoina niin, että kun lapsi on saatu nukkumaan, alkaa äidin yksinäinen ilta, jolloin vasta pääsee purkamaan omaa kauhuaan ja stressiään lapsen kohtalosta. Muistan ne ajat, kun olisi keskusteluseuraa silloin tarvinnut, niin oli vaikea pienessä asunnossa löytää soppea, jossa olisi edes puhelimessa puhunut, että lapsen uni ei häiriintyisi.

Hyvällä terapiasuhteella voi saada ihmeitä aikaan ja sinun sitkeä tukesi on ollut lapselle varmasti korvaamatonta. Ajattelen lapsestasi, että parhaimmillaan hän voi kääntää vaikeista kokemuksistaan selviytymisen henkiseksi vahvuudeksi, vaikka aina ei ensin sille näytäkään. Vaikka huonoja kokemuksia ei tietysti itse elämäänsä valinnut, mutta ne ovat antaneet "tilaisuuden" opetella sellaista henkistä selviytymistä, joihin jotkut eivät näytä saavan tilaisuutta lähes koko elämänsä aikana. Tietysti äitinä on sydän särkynyt monesti lapsen puolesta, mutta hänen reippaudestaan olen joutunut antamaan kiitosta monta kertaa.

Kaikkea hyvää teille jatkossakin!

kuvaamaan niitä tuntemuksia, joita tässä tilanteessa on. Yksinäisyys tässä taistelun aikana ja se voimaton raivo on jotain sanoinkuvaamatonta, eikä sitä edes sanoiksi pysty pukemaan. Sen tunteen tajuaa ainoastaan henkilö, joka on kokenut saman. Tämä palsta on hyvä kanava "purkautua" ja saada vertaistukea. Näitä kokemuksia kun ei oikein voi siellä työpaikan kahvipöydässä kertoilla vaan ainoastaan ihan lähimmille ystäville (korkeintaan). Raskasta oli vetää tietynlaista kaksoisroolia koska työpaikalla piti kuitenkin pystyä toimimaan kuten työantaja edellyttää. Onnekseni minun työpaikka on suhteellisen joustava, liukuvat työajat jne., joten helppo oli järjestellä asioita sen puoleen. Voin vain kuvitella, kuinka hankalaa se on, jos työpaikka ei jousta... silloin kai jää sairaslomat ainoiksi vaihtoehdoiksi. Työpäivät olivat välillä todella raskaita valvottujen ja itkettyjen öiden jälkeen, mutta jotenkin ne vaan menivät. Ei myöskään ollut aina helppoa hoitaa tauoilla puheluja asianajajille, sosiaalityöntekijälle, sosiaalijohtajalle, poliisille, sosiaaliasiamiehelle, läänin sosiaalitarkastajalle... puhumattakaan taistelusta perhekodin kanssa. Siinä ikäänkuin hetkeksi hävisi toiseen elämään ja sitten taas vähän ajan päästä jatkoi töitään. Ihmettelen näin jälkikäteen kuinka se onnistui, mutta kaipa me vanhemmat saamme yliluonnolliset voimavarat kun lapsi on suuressa vaarassa.

Täällä on toinen toistaan karmeimpia tarinoita ja niitä lukiessa on jotenkin saanut voimaa. Jos ei olisi tiedossa että toisetkin ovat joutuneet yhtä järjettömien toimenpiteiden kohteeksi ja yhtä huonosti kohdelluksi, olisi voinut alistua kohtaloon ja tuudittautua siihen tunteeseen että itse vaan ei ymmärrä asioiden oikeaa laitaa ja lapsen parasta ;). No, ehkä ei sentään... mutta ei tätä tosiaan todeksi uskoisi ellei itse olisi kokenut. Onneksi ei tosiaan tulevaa tiedä etukäteen, vieläkin itkettää kun katson lapseni vauva-aikaisia kuvia ja niitä tuikkivia silmiä niissä kuvissa. En silloin 16 vuotta sitten olisi uskonut, mitä pikkuinen tulee kokemaan, jos sen joku olisi minulle ennustanut.

Nämä vuodet ja lukemattomat tapaamiset eri viranhaltijoiden ja viskaalien kanssa on poistaneet enimmän kunnioituksen (ns. herran pelon) ja saaneet aikaan sen ettei ihan purematta mitään niele. "A4-saastaa" on kertynyt monta mapillista, mutta voi sanoa ettei se mennyt turhaan koska lapsi on irtipääsyssä koko helvetistä. Tosiaan voi ihan hyvällä syyllä sanoa opetelleensa lähes ulkoa lastensuojelulain ja siinä sivussa rikoslain, siinä sivussa on tullut "toimittua" yksityisetsivänä, psykologina ja jopa poliisina... näin huumorilla sanottuna, vaikka leipätyökseni teen tavallista toimistotyötä.

Tuntimäärä, joka on tullut istuttua tässä koneen äärellä laatimassa vaatimuksia, anomuksia, vetoomuksia, yhteenvetoja, kanteluita, tutkintapyyntöjä jne. on uskomaton. Esim. kun rikosoikeudenkäyntejä varten laadin vahingonkorvausvaatimusta ja ynnäilin ajettuja kilometrejä sekä töistä poissaoloja, en uskonut niitä todellisiksi (vaikka osa niistä vielä puuttuikin, kun en muistanut tarkkoja päivämääriä). Sitä vaan menee niinkuin sumussa, hätä lapsesta ja toisaalta viha kaikesta tapahtuneesta ovat melkoisen kantavia voimia silloin heikolla hetkellä. Näin jälkeen päin sen tajuaa kuinka viimeisillä voimillaan sitä räpisteli eteenpäin, enkä varmasti ole ainut saman kokenut. Eiköhän tällä palstalla lähes jokainen toimi jaksamisensa äärirajoille asti lapsensa hyvinvoinnin eteen.

Vaikka nyt on olo huojenut kun tiedän että lastensuojeluhelvetti on lapseni kohdalla ohi, niin tietty huoli painaa kuitenkin. Lapsen kokemukset ovat olleet niin kauheita, että ei voi kuin toivoa ettei hänen psyykensä myöhemmin petä. Täytyy vaan toivoa tuon lopultakin hyvin käyntiin päässeen terapian auttavan eteenpäin. Luonnollisesti me läheiset olemme tukena ja hän voi meidän apuun luottaa, mutta kokemustensa vuoksi hän on erittäin ennakkoluuloinen vieraita aikuisia kohtaan. Itse olen tällä hetkellä hyvin väsynyt, vaikka nukun yöt kuin tukki niin tuntuu ettei mikään tuntimäärä riitä. Ehkä tämä menee ohi. Toivottavasti tämä vuodatus ei satuta eikä aiheuta pahaa mieltä kenellekään joka vielä taistelee lapsensa "vapautumisen" puolesta, se ei ole tarkoitus. Olen vaan toisaalta niin onnellinen, mutta toisaalta niin väsynyt että menen vaan eteenpäin kuin Zombie. Takki on nyt tyhjä.

onnistuit kirjoitti:

kuvaamaan niitä tuntemuksia, joita tässä tilanteessa on. Yksinäisyys tässä taistelun aikana ja se voimaton raivo on jotain sanoinkuvaamatonta, eikä sitä edes sanoiksi pysty pukemaan. Sen tunteen tajuaa ainoastaan henkilö, joka on kokenut saman. Tämä palsta on hyvä kanava "purkautua" ja saada vertaistukea. Näitä kokemuksia kun ei oikein voi siellä työpaikan kahvipöydässä kertoilla vaan ainoastaan ihan lähimmille ystäville (korkeintaan). Raskasta oli vetää tietynlaista kaksoisroolia koska työpaikalla piti kuitenkin pystyä toimimaan kuten työantaja edellyttää. Onnekseni minun työpaikka on suhteellisen joustava, liukuvat työajat jne., joten helppo oli järjestellä asioita sen puoleen. Voin vain kuvitella, kuinka hankalaa se on, jos työpaikka ei jousta... silloin kai jää sairaslomat ainoiksi vaihtoehdoiksi. Työpäivät olivat välillä todella raskaita valvottujen ja itkettyjen öiden jälkeen, mutta jotenkin ne vaan menivät. Ei myöskään ollut aina helppoa hoitaa tauoilla puheluja asianajajille, sosiaalityöntekijälle, sosiaalijohtajalle, poliisille, sosiaaliasiamiehelle, läänin sosiaalitarkastajalle... puhumattakaan taistelusta perhekodin kanssa. Siinä ikäänkuin hetkeksi hävisi toiseen elämään ja sitten taas vähän ajan päästä jatkoi töitään. Ihmettelen näin jälkikäteen kuinka se onnistui, mutta kaipa me vanhemmat saamme yliluonnolliset voimavarat kun lapsi on suuressa vaarassa.

Täällä on toinen toistaan karmeimpia tarinoita ja niitä lukiessa on jotenkin saanut voimaa. Jos ei olisi tiedossa että toisetkin ovat joutuneet yhtä järjettömien toimenpiteiden kohteeksi ja yhtä huonosti kohdelluksi, olisi voinut alistua kohtaloon ja tuudittautua siihen tunteeseen että itse vaan ei ymmärrä asioiden oikeaa laitaa ja lapsen parasta ;). No, ehkä ei sentään... mutta ei tätä tosiaan todeksi uskoisi ellei itse olisi kokenut. Onneksi ei tosiaan tulevaa tiedä etukäteen, vieläkin itkettää kun katson lapseni vauva-aikaisia kuvia ja niitä tuikkivia silmiä niissä kuvissa. En silloin 16 vuotta sitten olisi uskonut, mitä pikkuinen tulee kokemaan, jos sen joku olisi minulle ennustanut.

Nämä vuodet ja lukemattomat tapaamiset eri viranhaltijoiden ja viskaalien kanssa on poistaneet enimmän kunnioituksen (ns. herran pelon) ja saaneet aikaan sen ettei ihan purematta mitään niele. "A4-saastaa" on kertynyt monta mapillista, mutta voi sanoa ettei se mennyt turhaan koska lapsi on irtipääsyssä koko helvetistä. Tosiaan voi ihan hyvällä syyllä sanoa opetelleensa lähes ulkoa lastensuojelulain ja siinä sivussa rikoslain, siinä sivussa on tullut "toimittua" yksityisetsivänä, psykologina ja jopa poliisina... näin huumorilla sanottuna, vaikka leipätyökseni teen tavallista toimistotyötä.

Tuntimäärä, joka on tullut istuttua tässä koneen äärellä laatimassa vaatimuksia, anomuksia, vetoomuksia, yhteenvetoja, kanteluita, tutkintapyyntöjä jne. on uskomaton. Esim. kun rikosoikeudenkäyntejä varten laadin vahingonkorvausvaatimusta ja ynnäilin ajettuja kilometrejä sekä töistä poissaoloja, en uskonut niitä todellisiksi (vaikka osa niistä vielä puuttuikin, kun en muistanut tarkkoja päivämääriä). Sitä vaan menee niinkuin sumussa, hätä lapsesta ja toisaalta viha kaikesta tapahtuneesta ovat melkoisen kantavia voimia silloin heikolla hetkellä. Näin jälkeen päin sen tajuaa kuinka viimeisillä voimillaan sitä räpisteli eteenpäin, enkä varmasti ole ainut saman kokenut. Eiköhän tällä palstalla lähes jokainen toimi jaksamisensa äärirajoille asti lapsensa hyvinvoinnin eteen.

Vaikka nyt on olo huojenut kun tiedän että lastensuojeluhelvetti on lapseni kohdalla ohi, niin tietty huoli painaa kuitenkin. Lapsen kokemukset ovat olleet niin kauheita, että ei voi kuin toivoa ettei hänen psyykensä myöhemmin petä. Täytyy vaan toivoa tuon lopultakin hyvin käyntiin päässeen terapian auttavan eteenpäin. Luonnollisesti me läheiset olemme tukena ja hän voi meidän apuun luottaa, mutta kokemustensa vuoksi hän on erittäin ennakkoluuloinen vieraita aikuisia kohtaan. Itse olen tällä hetkellä hyvin väsynyt, vaikka nukun yöt kuin tukki niin tuntuu ettei mikään tuntimäärä riitä. Ehkä tämä menee ohi. Toivottavasti tämä vuodatus ei satuta eikä aiheuta pahaa mieltä kenellekään joka vielä taistelee lapsensa "vapautumisen" puolesta, se ei ole tarkoitus. Olen vaan toisaalta niin onnellinen, mutta toisaalta niin väsynyt että menen vaan eteenpäin kuin Zombie. Takki on nyt tyhjä.

laitan tämän sinulle.
Meillä on perusteilla yhdistys huosta- ja huostan kokeneille vanhemmille. Vertaistukea tarjolla [email protected]