Kirjoitanpa nyt "muutaman" lohdutuksen sanan väsyneeltä äidiltä väsyneille äideille (ja isille).
Meillä on kotiaurinkona nyt 1 v. duracell-tyllerö, joka on muuten aina ollut ns. helppo lapsi (ei paljon itkeskele, iloinen, sosiaalinen ja terve), mutta iltanukutus on viimeiset puoli vuotta, aina viime viikkoihin saakka, ollut perheen yhteinen inferno ja koetinkivi -se hetki, joka on osoittanut meille molemmille paitsi sen, miten käsittämättömän kärsivällinen voi ihmistaimen vanhempi olla, mutta myös sen, että tuolla kärsivällisyydellä on rajansakin.
Siis n. puolivuotiaasta aivan yksivuotispäivän kynnykselle olivat taaperon iltahetket armotonta tahtojen taistelua; Kaikki meni hyvin aina omassa sängyssä nautitun maidon loppumiseen saakka, mutta sen jälkeen alkoi tunnista neljään tuntiin kestävä keinojen, kikkojen, konstien ja koettelemusten maraton -jonka lopputulos saattoi olla joku seuraavista:
A) Lapsi nukahti ja nukkui koko yön (voi niitä harvoja onnen hetkiä!)
B) Lapsi nukahti ja heräsi puolen tunnin päästä entistä tarmokkaampaana -ja koko homma alkoi alusta
C) Lapsi nukahti ja heräili sitten läpi yön tunnin, kahden välein, ja joka kerran jonmpikumpi nukutti hänet uudestaan, 5-15 min. silittelyllä
D) Nukutusvuorossa olevaa vaihdettiin (yleensä tässä kohtaa mentiin jo kolmatta tuntia), ja edellinen meni keräämään voimia (ja hermoja) sohvalle, kun uusi nukuttaja kävi taistoon tuorein voimin.
E) kuolemanväsyneet, hermorauniovanhemmat unohtivat kaikki johdonmukaisuuteen ja kärsivällisyyteen kehottavat opit,ja ottivat lapsen viereensä perhepetiin.
Tästä viimeksi mainitusta taas seurasi aina se, että lapsi kyllä nukkui autuaana koko yön, mutta vanhemmat eivät, kun neiti ikiliikkuja harjoitteli ahkerasti unissaankin laajoja vaakatason liikeratoja. Jos isi tai äiti hetkeksi saikin unenpäästä kiinni, niin esim. napakka potku rinnuksille, tai mukavan kirpeä pissavaipan haju kasvojen edessä kyllä herättivät takaisin säälimättömään yöhön. Vanhempien uni oli ohutta perhepedissä siksikin, että aivan alkuvaiheessa neiti pääsi pari kertaa putoamaan sängystä lattialle, vaikka nukkui meidän välissämme -joten ainakin äidillä oli näiden jälkeen aina toinen silmä auki...
Kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot kokeiltiin; Iltasadusta unikoulun kautta sekä yli-, ali-, että sopivaan väsymyksen tilaan. Kaikki häiriö-, kipu-, puutetilat eliminoitiin; Korvat terveet, ei vatsanväänteitä, ei allergioita jne. (kun hampaita tuli, homma aina ajoittain paheni entisestään). Olimme läsnä, menimme pois, silitimme, lauloimme, olimme hiljaa, katsoimme silmiin, emme katsoneet silmiin, olimme ankaria ja päättäväisiä, mutta helliä ja rakastavia. Soitimme neuvolaan, luimme oppaat ja nettisivut, vaihdoimme maito-, D-vitamiini- ja iltapuuromerkkiä. Oli unilelua, unirättiä, äitin tuoksuista paitaa jne. jne. Ja kaikkea kokeiltiin luonnollisesti pidempään, ei samana iltana. Ei mitään vaikutusta, ei millään.
Mitään mullistavaa, uutta ja mieltä kuohuttavaa ei myöskään tuon puolen vuoden aikana tapahtunut (ei uusia hoitojärjestelyitä, ei muutoksia perheessä, ei vaihdoksia iltarutiineissa) -vain tietysti iso kasa uusia asioita, joita tyttö oppi kiihkeällä vauhdilla ja niitä sitten piti vielä illalla ja unissaankin läpi käydä.
Lopulta siis päätin, että tämä nyt on vain asia, joka kuuluu lapsemme temperamenttiin, enkä minä tai kukaan muukaan mahda sille mitään. Oli siis vain kestettävä. Onnekseni lapsella on isä, joka paitsi osallistui näihin maratoneihin, myös jaksoi tukea ja lohduttaa minua, joka näiden levottomien öiden jälkeen aina jatkoin päivää kaksin lapsen kanssa, kun mies meni metsästämään ruokaa perheelle. :)
Sitten yhtäkkiä, varoittamatta, pari kolme viikkoa sitten neiti päätti itse, että nyt saa riittää. Siirsi omaa päikkärirytmiään niin, että toiset unet otettiinkin jo aikaisemmin ja ne lyhenivät vajaaseen puoleen tuntiin (tätä olimme luonnollisesti yrittäneet itsekin -huonolla menestyksellä). Ja katso: nyt on menty jo ilta toisensa perään jopa 10 min. hyväntuulisella nukutuksella ihanaan uneen, joka kestää parhaimmillaan aamukuuteen. Tämän jälkeen tyttö pääsee puoliunessa äidin ja isän viereen nukkumaan vielä kolmisen tuntia rauhaisaa unta päälle. (ja tuo perhepedin aamuyön uni tosellakin on yhtä varoittamatta muuttunut levolliseksi niin, että välillä olen herännyt ihan vaan tarkistamaan, hengittääkö tyttö enää ollenkaan, kun nukkuu niin kauniisti ja hiljaa).
Noh, jottei tässä nyt ihan päästäisi skumppapulloja korkkaamaan, niin toki tähän "uuteen aikaan" on mahtunut muutama hiukan pidempikin nukutussessio, sekä levottomiakin öitä, mutta siis pääsääntöisesti näyttää siltä, että isi ja äiti saavat nyt ainakin hetken huokaista ja ottaa kiinni kuukausien univelkaa.
Tällä kertomuksella haluan valaa toivoa teihin kaikkiin muihin kukkujiin; Vaikka siellä yön pimeinä tunteina ei varmasti siltä tunnukaan, niin hyvällä säkällä valoa on luvassa tunnelin päässä -jossain vaiheessa. Kunnes sitten nuo palleroiset keksivät jälleen jonkun ihan uuden rytmityksen ja taas kaivellaan vara-akkuja vanhemmille...
Kyllä tämä on sitten ihanaa tämä taaperon vanhemmuus!!
Meillä on kotiaurinkona nyt 1 v. duracell-tyllerö, joka on muuten aina ollut ns. helppo lapsi (ei paljon itkeskele, iloinen, sosiaalinen ja terve), mutta iltanukutus on viimeiset puoli vuotta, aina viime viikkoihin saakka, ollut perheen yhteinen inferno ja koetinkivi -se hetki, joka on osoittanut meille molemmille paitsi sen, miten käsittämättömän kärsivällinen voi ihmistaimen vanhempi olla, mutta myös sen, että tuolla kärsivällisyydellä on rajansakin.
Siis n. puolivuotiaasta aivan yksivuotispäivän kynnykselle olivat taaperon iltahetket armotonta tahtojen taistelua; Kaikki meni hyvin aina omassa sängyssä nautitun maidon loppumiseen saakka, mutta sen jälkeen alkoi tunnista neljään tuntiin kestävä keinojen, kikkojen, konstien ja koettelemusten maraton -jonka lopputulos saattoi olla joku seuraavista:
A) Lapsi nukahti ja nukkui koko yön (voi niitä harvoja onnen hetkiä!)
B) Lapsi nukahti ja heräsi puolen tunnin päästä entistä tarmokkaampaana -ja koko homma alkoi alusta
C) Lapsi nukahti ja heräili sitten läpi yön tunnin, kahden välein, ja joka kerran jonmpikumpi nukutti hänet uudestaan, 5-15 min. silittelyllä
D) Nukutusvuorossa olevaa vaihdettiin (yleensä tässä kohtaa mentiin jo kolmatta tuntia), ja edellinen meni keräämään voimia (ja hermoja) sohvalle, kun uusi nukuttaja kävi taistoon tuorein voimin.
E) kuolemanväsyneet, hermorauniovanhemmat unohtivat kaikki johdonmukaisuuteen ja kärsivällisyyteen kehottavat opit,ja ottivat lapsen viereensä perhepetiin.
Tästä viimeksi mainitusta taas seurasi aina se, että lapsi kyllä nukkui autuaana koko yön, mutta vanhemmat eivät, kun neiti ikiliikkuja harjoitteli ahkerasti unissaankin laajoja vaakatason liikeratoja. Jos isi tai äiti hetkeksi saikin unenpäästä kiinni, niin esim. napakka potku rinnuksille, tai mukavan kirpeä pissavaipan haju kasvojen edessä kyllä herättivät takaisin säälimättömään yöhön. Vanhempien uni oli ohutta perhepedissä siksikin, että aivan alkuvaiheessa neiti pääsi pari kertaa putoamaan sängystä lattialle, vaikka nukkui meidän välissämme -joten ainakin äidillä oli näiden jälkeen aina toinen silmä auki...
Kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot kokeiltiin; Iltasadusta unikoulun kautta sekä yli-, ali-, että sopivaan väsymyksen tilaan. Kaikki häiriö-, kipu-, puutetilat eliminoitiin; Korvat terveet, ei vatsanväänteitä, ei allergioita jne. (kun hampaita tuli, homma aina ajoittain paheni entisestään). Olimme läsnä, menimme pois, silitimme, lauloimme, olimme hiljaa, katsoimme silmiin, emme katsoneet silmiin, olimme ankaria ja päättäväisiä, mutta helliä ja rakastavia. Soitimme neuvolaan, luimme oppaat ja nettisivut, vaihdoimme maito-, D-vitamiini- ja iltapuuromerkkiä. Oli unilelua, unirättiä, äitin tuoksuista paitaa jne. jne. Ja kaikkea kokeiltiin luonnollisesti pidempään, ei samana iltana. Ei mitään vaikutusta, ei millään.
Mitään mullistavaa, uutta ja mieltä kuohuttavaa ei myöskään tuon puolen vuoden aikana tapahtunut (ei uusia hoitojärjestelyitä, ei muutoksia perheessä, ei vaihdoksia iltarutiineissa) -vain tietysti iso kasa uusia asioita, joita tyttö oppi kiihkeällä vauhdilla ja niitä sitten piti vielä illalla ja unissaankin läpi käydä.
Lopulta siis päätin, että tämä nyt on vain asia, joka kuuluu lapsemme temperamenttiin, enkä minä tai kukaan muukaan mahda sille mitään. Oli siis vain kestettävä. Onnekseni lapsella on isä, joka paitsi osallistui näihin maratoneihin, myös jaksoi tukea ja lohduttaa minua, joka näiden levottomien öiden jälkeen aina jatkoin päivää kaksin lapsen kanssa, kun mies meni metsästämään ruokaa perheelle. :)
Sitten yhtäkkiä, varoittamatta, pari kolme viikkoa sitten neiti päätti itse, että nyt saa riittää. Siirsi omaa päikkärirytmiään niin, että toiset unet otettiinkin jo aikaisemmin ja ne lyhenivät vajaaseen puoleen tuntiin (tätä olimme luonnollisesti yrittäneet itsekin -huonolla menestyksellä). Ja katso: nyt on menty jo ilta toisensa perään jopa 10 min. hyväntuulisella nukutuksella ihanaan uneen, joka kestää parhaimmillaan aamukuuteen. Tämän jälkeen tyttö pääsee puoliunessa äidin ja isän viereen nukkumaan vielä kolmisen tuntia rauhaisaa unta päälle. (ja tuo perhepedin aamuyön uni tosellakin on yhtä varoittamatta muuttunut levolliseksi niin, että välillä olen herännyt ihan vaan tarkistamaan, hengittääkö tyttö enää ollenkaan, kun nukkuu niin kauniisti ja hiljaa).
Noh, jottei tässä nyt ihan päästäisi skumppapulloja korkkaamaan, niin toki tähän "uuteen aikaan" on mahtunut muutama hiukan pidempikin nukutussessio, sekä levottomiakin öitä, mutta siis pääsääntöisesti näyttää siltä, että isi ja äiti saavat nyt ainakin hetken huokaista ja ottaa kiinni kuukausien univelkaa.
Tällä kertomuksella haluan valaa toivoa teihin kaikkiin muihin kukkujiin; Vaikka siellä yön pimeinä tunteina ei varmasti siltä tunnukaan, niin hyvällä säkällä valoa on luvassa tunnelin päässä -jossain vaiheessa. Kunnes sitten nuo palleroiset keksivät jälleen jonkun ihan uuden rytmityksen ja taas kaivellaan vara-akkuja vanhemmille...
Kyllä tämä on sitten ihanaa tämä taaperon vanhemmuus!!
Vastaukset 4
Vanhimmat
niin siis minulla ei ole kokemusta puolenvuoden valvomisesta eikä lyhyemmästäkään. meillä lapset ovat nukkuneet 3kk eteenpäin koko yön, joten kiitos siitä.
Oli vain pakko vastata kun kirjoitit niin ihanasti ja rakastavasti. Usein olen kuullut että vanhemmat valittavat tyliin joka minua suututtaa "miks helve***sä toi pentu/kakara EI nuku?" heille tekisi mieli vastata että mitäs menit tekemään lapsen tai että sellaista se on! mutta sinulle vastaan että kuinka ihanaa onkaan kun jaksat vielä väsyneenäkin rakastaa ja puhua rakastavaan sävyyn lapsestasi ja miehestäsi!
Toivotaan että pukki toisi teidän perheeseen hyvät yöt ja levolliset unet!
Ja tietenkin hyvää ensivuotta toivotaan että levolliset yöt jatkuvat vielä pitkään.
Ap tosiaan kirjoitti kivasti, ja näinhän se on, että lapset jaksaa yllättää kehitysvaiheissaan sekä hyvässä että pahassa... Mutta jos sulla, niinku ei mullakaan, ole kokemusta valvomishe***tistä, niin et kyllä voi arvostella väsyneen vanhemman sanavalintoja. Jos oma muksu nyt sattuu olemaan semmonen helppo peruspumpula, niin ei tiedä mitään sellasten elämästä, joiden lapsi on jollain lailla vähän vaikeampi tapaus. Siinä yks "miks toi pentu ei nuku" on kuule vielä suht kevyttä kamaa. Ja mistäs sitä tietää kuinka uskomattoman vaikeeta joidenkin lasten kanssa vain on, ennen kuin sen lapsen "hankkii". Ole sinä onnellinen että oot saanu helpot lapset ja jaksat kaiken kestää. Lapsiaan voi rakastaa ihan yhtä paljon ja hyvän kodin tarjota, vaikka väsyneenä suusta tulis mitä vaan.
että jotkut väsyneenä päästävät suustaan "sammakoita" pointtini oli vain se kuinka ihaa oli lukea kun kirjoittaa noin ihanasti. Tarkoitukseni ei ollut että äiti joka on väsynyt ei jaksa rakastaa tai hoitaa hyvin. Tietenkin olen onnellinen että lapseni ovat "helppoja". Tiedän myös siitä helve**stä osan koska rakkaan ystäväni lapsi ei nuku, ja olen yrittänyt auttaa häntä parhaan kykyni mukaan (tukemalla, ottamalla lasta meille. Kuulin myös hänen suustaan että ei kuulemma jaksaisi ilman tukeani ja että mikään ei ole parempaa kun saada nukkua kunnolla hetken ja sen jälkeen nähdä oman rakkaan vauvan. Joten todellakin nostan hattua "vaikean lapsen" vanhemmille, enkä väheksy heidän tekstiään se vain on ikävä kuulla/lukea et miks toi helv***n pentu ei nuku juttuja.
Kiva kuulla, että muiltakin löytyy kotoa duracell-pupuja! Meiän pupulla on ikää "jo" 1v 3kk ja vasta reilun viikon ajan on nukahtanu ilman välillä aika hermoja raastavaa nukutusrumbaa. Meillä ei koskaan sentään neljää tuntia ole nukutettu, mutta melkein kaksi kuitenniin silloin tällöin ja heräilty yöllä monet kerrat jopa 5 min välein. Syntymästä saakka ollut samanlainen virtapakkaus, ei ole millään tahtonut rauhoittua nukkumaan. Huh huh!
Meillä ei iskästä ole apua ollut - ei ole hermo riittänyt - mutta hengissä ollaan selvitty ja onneksi on ollut niin ihana tyttö aina hereillä ollessaan. Edelleen heräillään 2-4krt yössä, mutta ei haittaa. Se on kuitenkin vähemmän kuin 20 krt.. =)