Lapsettomuutemme johtuu miehestä, jolla ei ole yhtään siittiötä. En ole löytänyt nettikeskusteluista yhtään kohtalotoveria. Onko teitä?
Kohtalotovereita?
toivoton -77
4508
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
ja itse haluaisit lapsen? silloin kannattaa jutella miehesi kanssa erinlaisista vaihtoehdoista, joita on
esimerkiksi: keinohedelmöitys, adoptio, tai onko ystäväpiirissäsi joku hyvä ystävä joka on mies ja voisi antaa spermaansa sinulle? tai voitte myös jutella lääkärin kanssa näistä asioista.
Minun miehelläni on sama ongelma ja itse toivoisin todella paljon lasta ja olemme miettineet pyytää mieheni ja minun hyvää ystävää antamaan spermaansa minulle. saas nähdä kuinka käy. :)
Oletteko olleet lapsettomuushoidoissa? Onko mieheltäsi yritetty saada siittiöitä neulalla? Sanovat että yksikin riittää...
Suosittelen tutustumaan esim. kaksplus sivuston foorumiin, kohtalotovereita löytyy enemmän kuin uskotkaan.
Kaikki testit on tehty, on sata varmaa ettei siittiöitä ole; kromosomi puuttuu siltäkohti. Olisimme halunneet omia , biologisia lapsia. Miehelle varsinkin on vaikea ajatella lahjasiittiötä, vauvan adoptio alkaa miehen iän takia olla myöhistä. Olemme umpikujassa. Itse olisin "parhaassa lapsentekoiässä". Kaipaisin toisten kokemuksia kuinka lahja sukusolujen saajat ovat sopetuneet ajatukseen, ettei lapsella ole molempien geenejä. Varsinkin miesnäkökulmasta. Jospa mieskin sopeutuisi ajatukseen...
meillä ongelmaa varmaan vähän molemmissa ja päädyttiin käyttämään sitten lahjoitettuja siittiöitä. Aluksi kova pala mutta ajatukseen tottui, mielestämme se oli kuitenkin parempi vaihtoehto kuin lapsettomuus. Tosin adoptio heti toisena hyvänä vaihtoehtona mielessä koko ajan. Jos itse kasvattaa lasta, niin jaksan kyllä uskoa, että se tuntuu aivan omalta. Uskon, että adoptiolapsikin tuntuisi omalta. Varmaan veisi jonkun aikaa, mutta kuitenkin. Meillä ei sukusolujen käyttö ollut sinällää siis ongelma. Asiasta voi käydä juttelemassa esim. psykologin kanssa, jos siltä tuntuu. Kannattaa kysellä rohkeasti hoitohenkilöstöltäkin henkisen puolen tuesta, jos eivät sitä osaa tarjota!