sunnuntaihesari

flaukka kirjoitti:

Sunnuntaihesari

/11/12/2021





Kadulta pääsi suoraan autioon ajoramppiin.
Käännyin kaulukset pystyssä hämärään ja yritin kiiruhtaa, samalla kun tolkutin päässäni mantraa: sammuta kynttilä lähteissäsi... sammuta kynttilä lähteissäsi.

Rampissa kaikui yhä kaukainen jyskytys, vaijereiden vinkuna ja jysähdys. En käsittänyt mikä tuo ääni oli, mutta se oli jatkunut iäti.
Tuuli oli saanut kiitoradan nousta toisen kerroksen tasalle, sisäpihalle, riehumaan kaaosmaista ympyräänsä kiidättäessään kuivia roskia mukanaan. Ilmassa kiersi villi pyörre sanomalehdenpaloja, kokonaisia aukeamia vanhaa uutista. Kaivoin jo avaimia taskusta, ja puristin niitä kuin korvaamattomia nyrkissäni ja vedin pitkät viimeiset savut, kun näin sen.

Se kyykki betoniaidan ja seinän muodostamassa kulmassa ja repi ilmaan kasapäin sanomalehtiä. Se nyhti niitä suuresta kassista tai satulalaukusta ja heitteli taakseen ja sivuilleen kuin raivopäisenä. Erotin heti että se oli apina, suuri hoikka apina, jonka alastomat ja karvaiset polvet törröttivät sen kyljistä, kun sen takamus melkein hipoi maata. Olennolla oli yllään repeytynyt, tuskin kasassa kestävä nahkatakki, ja sen raivo kassissa oli eläimellistä. Sen pää heilui ja se päästeli ulinaa ja kirkaisuja. Jäin sen taakse tuijottamaan, ensin hämilläni, sitten hieman peloissani. Olin vahva ja iso mies, mutta apinalla oli hampaat, ja kaikista pahin: se oli eläin.

Karjaisin ja heitin sitä savukkeella. Natsa räjähti maahan miljooniksi oransseiksi kipinöiksi, jotka aloittivat vimmatun pyörimisen ja tanssin tuulessa. Apina lopetti lehtikassin riuhtomisen, käänsi päänsä minuun ja minä kavahdin: se suoraan silmiin. Sillä oli tavallista häijympi ilme, mustat silmät kuin kiillotetut kivet ja tummanharmaa iho. Sen pitkät raajat jäivät roikkumaan kuin eläimellä kämmenselät vasten asvalttia sormet kohti kattoa, kun se mittasi minua kuin vastustajaansa.

Otin avaimet esiin ja polkaisin katua niin että läjähti, mutta otus ei ollut moksiskaan. Se nousi hitaasti kyyryyn, kuin lähtökuoppiinsa, ja minä astelin ovelle valmiina avaamaan sen. Ole nopea, ajattelin.
Apina kohottautui koko mittaansa ja näytti yllättävän isolta kasvaessaan hetki hetkeltä suuremmaksi. Se otti askeleen kohti minua. Avain oli jo lukkopesässä. Ovi raksahti auki. Olin sisällä yhdessä sekunnissa ja löin oven kiinni suoraan sen nenän edestä. Jäimme tuijottamaan toisiamme lasin lävitse, ja näin edessäni uteliaan katseen, ei niin aggressiivisen, vaan puhtaan uteliaan.

Katuvalot kimmelsivät sen lasisissa silmissä niin kuin ne kimmeltävät lasisten ihmistenkin silmissä. Mutta tässä yksilössä oli jotain muuta, ja sitä muuta minä kavahdin. Apina pyöritteli hitaasti päätään ja tutki minua, vaatteitani, kädessä roikkuvia avaimia, kasvojani. Se ei koskenut lasiin, lasiin jonka se saisi helposti rikottua, mutta ei typeryyttään osannut, vaan tyytyi tuijottamaan minua ulkopuolelta, tuulesta.

Porraskäytävässä oli pimeää. Vilkaisin olkani ylitse ja näin oranssina hehkuvan seinäkatkaisijan. En tehnyt elettäkään sytyttääkseni valon, vaan jäin ihmettelemään apinan uteliaisuutta. Tunsin sen silmissä, että se yritti ajatella. Se mietti kuumeisesti jotain asiaa, mutta ei kyennyt eläimen aivoillaan sitä ratkaisemaan. Tukiessaan minua päästä varpaisiin, minä tein äkkiä täysin selittämättömän teon ja primitiivisen heilautuksen: näytin sille keskisormea ja kirosin, haukuin sen muutamalla sanalla jälkeenjääneeksi kummajaiseksi, ihmisen irvikuvaksi.

Apina katseli sormea ihmeissään. Tunne sillä oli todellakin ihmetys, sillä se ei aiheuttanut mitään modernimpaa reaktiota. Oli aivan sama asia kuin että ihmiselle kasvaisi yhtäkkiä yksi sormi lisää. Silloin ei ensimmäinen reaktio ole kauhu vaan ihmetys, hämmästys.

Olin kuin lukossa. En saanut sormeani alas, vaan annoin sen olla pystyssä ja apinan ihmetyksen kohteena. Se mittasi sitä ja katseli sitten omia sormiaan, puristeli niitä nyrkkiin ja ulos, nyrkkiin ja ulos. Lopulta apina kirkaisi niin että korvani olivat mennä lukkoon. Sen tyyni ilme muuttui kauhistuttavaksi raivoksi, kun sen keltaiset torahampaat ilmestyivät esiin ja sen kasvot vääristyivät äkkiä kuin mielipuolen sotamaalaukseksi. Raivo kuitenkin katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Sen huulet liikkuivat. Se näytti tapailevan sanoja. Se mutisi ääneen ja minä kuuntelin kuin lasta joka ensimmäisen kerran yrittää sanoa jotain, kuin ensimmäistä sanaansa, ensimmäistä äännähdystä, joka tarkoittaisi jonkin abstraktin asian käsittämistä ja viestittämistä eteenpäin.

Otus tuntui tekevän valtavasti töitä suoriutuakseen jonkin sisäisen pakon hänelle sanelemasta tehtävästä.

Apinan ympärillä pyörivät sanomalehdet pysäyttivät kaiken. Liike, koko ajatus, tuntui jysähtävän kuin seinään ja samalla se käsitti jotain. Minä todistin ikkunan edessä nuhjuisen, epäloogisen eläimen käsittävän jotain jota se ei missään nimessä olisi voinut käsittää. Luoja ja luomakunta, evoluutio, ei ollut ollut antanut sille tähän mahdollisuutta, mutta jokin oli muuttunut. Se kirskahti kimeällä, haparoivalla äänellä suoraan lasiin, ja suoraan lasista korviini:

fuck you?

Se esitti minulle kysymyksen. Se ei haistattanut minulle vittuja vaan kysyi ensimmäisinä sanoinaan etäiseltä lajikumppaniltaan miksi tämä oli käskenyt sen vetää käteen. Askel taaksepäin oli horjahdus. En saanut silmiäni irti sanoja mutisevasta apinasta, vaan peruutin huumaantuneena kohti valokatkaisijaa yrittäen yhdistellä lehtiä mielipuolisena repivää apinaa repimänsä lukijaksi.

Porraskäytävä oli täynnä saastaan ja lattiat olivat paikoin suuria lammikoita, poltettuja länttejä, joita joka paikkaan tunkeva haju katseli päivästä toiseen. Käteni osui seinään… lopulta valokatkaisijaan. Viimeinen mitä näin, oli vierelläni, sisällä rakennuksessa seisova suuri raadolta haiseva suu, joka oli täynnä apinan keltaisia torahampaita. En muista ehtineeni sytyttää valoja. Ei ollut sanojen aika.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä