Toisella osapuolella lapsi / lapsia, toinen osapuoli lapseton:
Kun vain parisuhteen toisella osapuolella on lapsia, pidetään lähtökohtana, että suhde toimii ns. lasten ehdoilla ja lapseton osapuoli iloisesti hyväksyy tilanteen. Lapsettoman osapuolen odotetaan sitoutuvan sekä parisuhteeseen että kumppanin lapsiin, kun taas lapsia omaava osapuoli on sitoutunut ensisijaisesti lapsiinsa ja lasten asettamissa rajoissa parisuhteeseen. Ei kuulosta kovin tasapuoliselta, sanoisin...
Jotta tämänkaltainen parisuhde voi toimia, pitää lapsettomalla osapuolella olla mielestäni vahva oma elämä parisuhteen ulkopuolella. Hän tarvitsee jotain omaa, jotain sellaista, mitä ei tarvitse jakaa kumppanin saatikka tämän lasten kanssa. Ja ne puheet, että tämä lapseton osapuoli rakastaisi kumppaninsa lapsia kuin omiaan, ovat sen sortin höpönlöpöä, että en ymmärrä, kuka sellaista viitsii uskotella saatikka uskoa. Ihmiset sitoutuvat omiin lapsiinsa, piste.
Selvää on, että lapsettoman osapuolen tulee joustaa ja ymmärtää, mitä sitoutuminen lapsiin tarkoittaa. Mutta lapsia omaavan osapuolen tulisi myös muistaa, mitä on sitoutuminen parisuhteeseen. Jos lapseton osapuoli on vain apu yksin- tai yhteishuoltajan arjessa, ja tämän tarpeet ja toiveet aina alistetaan lasten tarpeille tai toiveille, ei kyseessä ole mikään normaali, tasa-arvoinen parisuhde. Mikäli lapsetonta osapuolta ei pystytä kohtelemaan kunnioittavasti, arvostavasti ja tasapuolisesti, on kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta parasta, että lapsia omaava osapuoli etsii itselleen sellaisen kumppanin, jolla on myös lapsia.
Mielipiteitä!
Kun vain parisuhteen toisella osapuolella on lapsia, pidetään lähtökohtana, että suhde toimii ns. lasten ehdoilla ja lapseton osapuoli iloisesti hyväksyy tilanteen. Lapsettoman osapuolen odotetaan sitoutuvan sekä parisuhteeseen että kumppanin lapsiin, kun taas lapsia omaava osapuoli on sitoutunut ensisijaisesti lapsiinsa ja lasten asettamissa rajoissa parisuhteeseen. Ei kuulosta kovin tasapuoliselta, sanoisin...
Jotta tämänkaltainen parisuhde voi toimia, pitää lapsettomalla osapuolella olla mielestäni vahva oma elämä parisuhteen ulkopuolella. Hän tarvitsee jotain omaa, jotain sellaista, mitä ei tarvitse jakaa kumppanin saatikka tämän lasten kanssa. Ja ne puheet, että tämä lapseton osapuoli rakastaisi kumppaninsa lapsia kuin omiaan, ovat sen sortin höpönlöpöä, että en ymmärrä, kuka sellaista viitsii uskotella saatikka uskoa. Ihmiset sitoutuvat omiin lapsiinsa, piste.
Selvää on, että lapsettoman osapuolen tulee joustaa ja ymmärtää, mitä sitoutuminen lapsiin tarkoittaa. Mutta lapsia omaavan osapuolen tulisi myös muistaa, mitä on sitoutuminen parisuhteeseen. Jos lapseton osapuoli on vain apu yksin- tai yhteishuoltajan arjessa, ja tämän tarpeet ja toiveet aina alistetaan lasten tarpeille tai toiveille, ei kyseessä ole mikään normaali, tasa-arvoinen parisuhde. Mikäli lapsetonta osapuolta ei pystytä kohtelemaan kunnioittavasti, arvostavasti ja tasapuolisesti, on kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta parasta, että lapsia omaava osapuoli etsii itselleen sellaisen kumppanin, jolla on myös lapsia.
Mielipiteitä!
Vastaukset 17
Vanhimmat
Usein tarina loppuu juuri tuohon tarinan viimeisen lauseen mukaan kun homma ei mene jutun mukaisesti.
Itse olen sen kokenut.
kannaotto! Onneksi mieheni osaa suhtautua minuun juuri noin: kunnioittavasti, arvostavasti ja tasapuolisesti. Myös minä suhtaudun häneen samoin :)
"Mikäli lapsetonta osapuolta ei pystytä kohtelemaan kunnioittavasti, arvostavasti ja tasapuolisesti, on kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta parasta, että lapsia omaava osapuoli etsii itselleen sellaisen kumppanin, jolla on myös lapsia."
On täysin totta !!!
ja hänen lapsiaan ei pysty kohtelemaan kunnioittavasti ja arvostavasti, ja ottamaan lapsia huomioon ja kunnioittaa heitä, on parempi, että lapseton etsii itselleen sellaisen puolison jolla ei ole lapsia.
Täysin totta tämäkin. Lapseton ihminen on jälkeenjäänyt eikä osaa kohdata lapsia, kun itsellään ei ole.
en huolisi itsekään.
helvetisti sä tollasta päättelet. Ootko tosiaan noin vitun tyhmä
Pelottavaa lukea tuollaista tekstiä, kun nyt käytäntö alkaa näyttää, että noinhan se taitta mennä. Tai, siis , en ole vielä antanut periksi,mutta kyseinen suhde tuottaa paljon ongelmia. Loppujen lopuksi toinen jää omien lastensa kanssa aikalailla yksin, kun toinen (lapseton) ei enää viihdy siinä "sirkuksessa". Onko täll. suhde tosiaan mahdoton??? Kysyy, epätoivoinen???
tilanteesta ja parisuhteen laadusta. En itsekään "viihdy sirkuksessa", mutta kuten olen kirjoittanut, osaan asettaa omat rajani ja mieheni osaa kunnioittaa niitä. Piiaksi älä rupea, älä edes perherauhan tai parisuhteesi takia. Parempi olla yksin, kun jonkun ilmainen piika.
piikana oloa jos viettää aikaa lasten kanssa eikä suhtaudu niihin pelkkänä rasitteena. Sun ei pidä täällä lapsettomana ja itsekeskeisenä ihmisenä paljon antaa neuvoja !
ei voi oikeastaan kommentoidakaan omakohtaisesti muutoin kuin lapsettomat uusperheelliset henkilöt.
"Ja ne puheet, että tämä lapseton osapuoli rakastaisi kumppaninsa lapsia kuin omiaan, ovat sen sortin höpönlöpöä, että en ymmärrä, kuka sellaista viitsii uskotella saatikka uskoa. Ihmiset sitoutuvat omiin lapsiinsa, piste."
Olen itse samaa mieltä. Lapseen voi vuosien varrella kiintyä ja tuntea hyvin lämpimästi häntä kohtaan, mutta omaa lastaan rakastaa AIVAN eri tavalla. Rakkautta lapseen ja rakkautta puolisoon ei myöskään voi mitenkään verrata. Molemmat ovat (siis todellisessa rakkaussuhteessa) erittäin vahvoja tunteita, mutta puolisoa kohtaan tuntee myös kiintymyksen yms. lisäksi eroottista rakkautta, tätä ei ole normaalissa vanhempi-lapsi-suhteessa siis.
Ymmärrän myös hyvin, jos puolisonsa lapsia ei opi millään tavoin rakastamaan, se on melkein yhtä tuuripeliä, kuin mikä tahansa "vieraan ihmisen" rakastaminen. Pieni erotus puolsion lapsiin ja muihin viereaisiin lapsiin on se, että he ovat myös oman rakkaan puolison lihaa ja verta, mutta myös jonkun kolmannen osapuolen, hyvinkin "hankalan" ihmisen lihaa ja verta.
Kaikkia ihmisiä ei vain voi rakastaa. Toivottavasti jokaisella ihmisellä, niin lapsella kuin aikuisellakin, on joku, joka rakastaa!
Tsemppiä sinulle, koitetaan jaksaa miehen pentuja. Ollaan samassa tilanteesa.
Niin, itse olen kasvanut uusioperheessä. Ja voin käsi sydämellä sanoa, että isäpuoltani olen rakastanut kuin isääni. Samoin, hän on rakastanut ja rakastaa meitä edelleen, kuin omia lapsiaan. Niitäkin hänellä on. Olemme aina olleet samanarvoisia ja samalla tavalla hän huolta kantaa meistä kuin omistaankin. Joskus tuntuu, että meistä enemmänkin, koska olemme olleet hänen elämässään pidempään, kuin hänen omat lapsensa.
Sitä, miten hän kokee rakkauden meidän ja omien lastensa välillä, ei oikeastaan kuulu minulle. Se on hänen asiansa. Mutta se, miten hän on kohdellut meitä kaikkia, on se tärkein asia. Emme ole koskaan koneet olevamme ariarvoisia. Erilaisia kylläkin, mutta niinhän jokainen on oma persoonansa. Ja se ero pitää osata ottaa huomioon.
Määrittelisikö aloittaja mitä hän itse pitää "normaalina" parisuhteena? Itse en osaisi määritellä muuten kuin kahden ihmisen välisenä kiintymyssuhteena, johon pitäisi aina kuulua molemminpuolinen kunnioitus ja kumppaneiden välinen tasa-arvo, miten sen kukakin sitten käsittääkään. Mutta tämän määritelmän jälkeen parisuhteiden kirjo on edelleen valtaisa. Tämän keskustelun näkökulmasta tärkeää on, että on olemassa lapsettomia parisuhteita, ydinperheiden parisuhteita ja sitten meidän uusperheellisten parisuhteita. Näissä kolmessa on eronsa siinä, mitä ne parisuhteelta vaativat ja mitä sille antavat. Kaikista ei ole kaikkeen.
Minun mielestäni lasten edun kuuluu olla etusijalla aina kun parisuhteen osapuolilla on lapsia. Olivat lapset sitten yhteisiä tai eivät. Tämä voidaan uusioperheessä nähdä kuvailemallasi kapealla ja suhdetta rajoittavalla tavalla, mutta niin ei tarvitse olla. Ei lasten onni ole pois aikuisilta. Päinvastoin, ilman aikuisten onnea ei lapsillekaan voida tarjota rakastavaa kotia!
Aikuisten tulee pitää huoli toisistaan ja parisuhteestaan, jotta voivat yhdessä huolehtia lapsista. Aikuisten kuuluu sitoutua toisiinsa, mutta ilman muuta myös lapsiin (siis myös lapsettoman osapuolen)! Rakkauden tunteita ei kenties tule, mutta kunnioitus ja hyväksyntä on välttämätöntä. Lapset saattavat tuntua vievän liikaa aikaa ja huomiota, muistuttavat exästä jne. Ei todellakaan ole aina helppoa siis kyetä edes pitämään noista "riiviöistä". Mutta nytttemmin olen huomannut että samalla tavalla sitä synnyttämäni "riiviötkin" saa välillä minut räjähdyspisteeseen. Niissä on vielä se paha etteivät lähde välillä pois kuten miehen lapset äidilleen, vaan ovat jaloissa aina ;)
Nämä on vaikeita asioita kaikille osapuolille. Yksi parhaista konsteista (ellei ainoa) saada uusioperheessä parisuhde toimimaan niin että koko perhe on tyytyväinen eikä kukaan tunne itseään vähemmän rakastetuksi, on aika. Ensinnäkin eronneen on varattava oma aikansa siihen, että saa eronsa käytyä läpi mielessään ja arjen pyörimään uudessa tilanteessa. Näin kuvioon on helpompi ottaa uusi kumppani, joka ei sitten joudu piian/elättäjän/lastenhoitajan tms. asemaan, koska lapsellinen osapuoli on ratkaissut kaikki nuo käytännön asiat ja selvisi lapsineen jo ennnen lapsetontakin.
Sitten kun on päästy suhteeseen itseensä, on tärkeää kunnioittaa toisen aikaa puolin ja toisin. Vaatii usein kalenteria avuksi kun yhdessä mietitään, miten järjestää aikuisille omaa aikaa (yhdessä ja erikseen) ja sitten myös aikaa lapsille (yhdessä ja erikseen) ;) Jos lapset tapaavat sekä isää että äitiä, on lapsettomina aikoina hyvää aikaa hoitaa parisuhdetta. Myös se lapsellinen osapuolikin tarvitsee siis omaa aikaa kodin ulkopuolella, ei vain se lapseton.
Tiivistettynä: Uusioperhe on haastava työmaa, jossa voi onnistua ajan kanssa aseenaan roppakaupalla rakkautta ja pitkämielisyyttä!
Ps. Rakastin mieheni lapsia ennen kuin sain omia, ja rakastan heitä edelleen. Päivästä riippuu kuka milloinkin on listaykkösenä, ei geeneistä :D
Kyllä mun tuttavista moni on ilmoittanut ettei yh:ta ever... En siis oo aiemmin kirjottanut tohon.
Ootko ite niin vitun tyhmä ettet voi myöntää faktaa???
piti vastata tolle nimim. ... otsikolla mistä
itsenäinen ihminen, ei ehkä kannattaisikaan lähteä ihmisen, jolla on lapsia, kelkkaan. Kyllä lasten täytyy aina tulla ensimmäisenä, oli ne sitten omia tai ei. Lapset kärsivät jos saavat kokoajan tuntea toisen kylmäkiskoisuuden tai olevansa tiellä.
Parisuhde tulee rakentaa luottamukselle ja rehelisyydelle. Molemmille tulee antaa tilaa. Toisella vaan sattuu olemaan ne lapset jotka ovat elinikäinen sitoumus ja vaativat suhteen tältä osapuolelta tiettyjä juttuja, siitä ei pääse mihinkään.
Minulla on lapsia, "miehelläni" ei ole. Asumme yhdessä, lapseni, minä ja mieheni (emme ole naimisissa). Olemme asioista puhuneet jo heti alusta asti ja meillä on tasapainoinen, normaali arki. Hänellä on enemmän harrastuksia kuin minulla, en lapsilta ehtisi niin paljon. Patistan häntä soittamaan kaverilleen aina silloin tällöin ja käymään kahvilla. Hän tekee samoin. Minä vietän aikaa lasten kanssa enemmän, lähetän kouluun, vien hoitoon. Illat vietämme pääosin kaikki yhdessä. Me rakastamme toisiamme, ajattelemme toisistamme hyvää ja haluamme toisillemme hyvää. Teoin ja sanoin osoitamme toisillemme rakkautta. Minä sanon ja näytän lapsille että rakastan, hän että he ovat tärkeitä.
Ei kannata ottaa kaikkea niin vakavasti ja analysoida joka ikistä sanaa ja tekoa, murehtia ja vääntää. En mistään hinnasta ottaisi ketään muuta miestä kuin juuri omani vaikka hänellä ei lapsia olekaan. Ex-miehelläni on lapsia, meidän yhteiset, eikä hän ole läheskään niin vastuuntuntoinen kuin nykyinen mieheni, ja usein lapset ovat hänelle taakka. Mieheni sitä vastoin osaa ottaa ilon irti lasten kanssa touhuamisesta esim. ulkoilusta, pelaamisesta yms.