Istuin tekemässä läksyjä.
Äkkiä sinä nousit ja tulit vierelleni.
Menimme läheiselle pellolle heitin keppiä ja
muistelin niitä aikoja kun olit pentu ja me
leikimme täällä.
Sitten heräsin todellisuuteeen johon en halunnut
herätä , sillä kun juosit minua kohti keppi
mukanasi niin yht`äkkiä askeleesi hidastuivat ja
sinä lyyhistyit maahan Hetken katsoit minua
silmin anovin,silmin kaipaavin jos sen katseen
pukisi sanoiksi se kuulostaisi tältä:"Auta,en
halua mennä ,älä jätä minua,minä pelkään yksin!"
Sitten painoit pääsi ikuiseen uneen ja pääsit
pois tuskistasi...Purskahdin itkuun ,Itkin
hetken ,itkin kaksi kunnes kyyneleeni
ehtyivät.kannoin sinut takapihalleni.Hautasimme
sinut alle vanha vaahteran.
Nyt siitä kulunut vuosia ja silti vaikka
vieressäni istuu toinen koira kostuu silmäni
väkisin.Mikään ei vie suruani!
Kohtalontovereita tai kommentteja?
Äkkiä sinä nousit ja tulit vierelleni.
Menimme läheiselle pellolle heitin keppiä ja
muistelin niitä aikoja kun olit pentu ja me
leikimme täällä.
Sitten heräsin todellisuuteeen johon en halunnut
herätä , sillä kun juosit minua kohti keppi
mukanasi niin yht`äkkiä askeleesi hidastuivat ja
sinä lyyhistyit maahan Hetken katsoit minua
silmin anovin,silmin kaipaavin jos sen katseen
pukisi sanoiksi se kuulostaisi tältä:"Auta,en
halua mennä ,älä jätä minua,minä pelkään yksin!"
Sitten painoit pääsi ikuiseen uneen ja pääsit
pois tuskistasi...Purskahdin itkuun ,Itkin
hetken ,itkin kaksi kunnes kyyneleeni
ehtyivät.kannoin sinut takapihalleni.Hautasimme
sinut alle vanha vaahteran.
Nyt siitä kulunut vuosia ja silti vaikka
vieressäni istuu toinen koira kostuu silmäni
väkisin.Mikään ei vie suruani!
Kohtalontovereita tai kommentteja?
Vastaukset 10
Vanhimmat
...tuntuu yhtä pahalta eikä sille voi mitään.
Vointeja!
Näkemys: sehän oli (vain) eläin.
On mahdollista, ettet pidä siitä, mutta se on
kiistämätön totuus.
Onko eroa koiralla ja ihmisellä?
Molempia ajatella voi Sydämmellä!
Ihminen itse kun oon arempi,
niin koira seurakseni parempi!
Vaik` on mulla Vaimo ja lapset,
koira kuuntelee vastukset.
Koira aidosti surun huomaa,
löytää et vois parempaa kuomaa!
Koira tunteensa aidosti näyttää,
ei ole tarkoitus suo hyväksi käyttää.
Mitä sitä ihmistäkään suremaan, joka päivä syntyy
ja kuolee tuhansia ihmisiä. Mitäpä yksi ihminen
on tässä maailmankaikkeudessa. Siinä sinulle
toinen kiistämätön totuus. Ehkä et pidä siitä...
tai ehkäpä sinä et sure ketään etkä mitään?
Mä voi vain kuvitella miltä susta tuntuu.Mutta mä
toivoisin ,että mun koira ei kuoli koskaan se on
mulle niin rakas
T:koiranomistaja
Mitäpä tuohon voisi sanoa... Ikävä ei hellitä
minullakaan, itsekin muistelen kostein silmin
vanhaa koiraani vaikka mukanani on nuori, ihana
ja aktiivinen kaveri, todellinen täystuhopakkaus.
Kyllähän sitä vanhaa kamua voi muistella, yleensä
teen sen yksin ja lohduttaudun nuoremman koirani
kanssa. Vanhalla on nyt hyvä olla, ikävä on vielä
vuoden jälkeen. Ei suru sinua jätä mutta opit
kyllä tulemaan toimeen sen kanssa. Kaikkea hyvää
sinulle. Ps. Ystäviä kuuluukin muistella, niin
ihmisiä kuin eläimiäkin.
perustelua vain eläin. Mitenkä niin vain eläin?
Miksi me olisimme eläinten yläpuolella? Me jotka
olemme tyhmimmistä tyhmimpiä eläviä otuksia ja
jotka tuhoamme omaa elinympäristöämme!! Minä näen
aina eläimet viattomina.
Kertomuksesi oli hyvin koskettava. Eläydyin siihen
niin tunteella että aloin itkemään. Näin miten
kaikki tapahtui ja tunsin surusi, mutta en voinut
olla ajattelematta että koirasi kuoli kauniilla
tavalla. Se pyysi sinulta viimeistä hetkeä ja sai
sen. Ehkä se kuoli kesken leikin, jota se
rakasti. Se kuoli mieluisan ja rakkaan puuhan
keskellä, rakkaan ihmisen vierellä ja sai vielä
kerran kokea sen kaiken ihanuuden, ennen kuin
jatkoi matkaansa. Ehkä se oli sydämeltään villi ja
vapaa ja halusi myös siten lähteä, luonnon
keskellä. Eli minusta tuntuu että koirasi kuoli
kaiken sen ympäröimänä mikä oli sille mieluista,
rakkauden ympäröimänä.
Lohduttaudu sillä, vaikka tiedän että kipeetä se
tekee kuitenkin ja muistat sen katseen ikuisesti.
Sillä oli hyvä kuolema, armollinen kuolema. Sen ei
tarvinnut kokea sellaista armollista kuolemaa,
missä ihminen vapauttaa armosta sen hengen
eläinlääkärin pistoksen myötä. Sen, eikä sinun
tarvinnut kokea sitä: Kyyneleitä, itkua, kipua ja
pistos. Se on kanssa aika järkyttävää. En tiedä
oliko koirasi sairas ja olitko varautunut
tälläiseen (tosin vanhasta koirasta aina
murehtii...), Mutta ajattele ettei koirasi
tarvinnut nähdä sinun itkevän ja aistinut
tuskaasi. Jos näin olisi käynyt, olisi sekin
voinut alkaa pelätä. Mutta onhan se järkyttävää
kun yhtäkkiä tapahtuu tälläista, ilman että on
varautunut. Ehkä on parempi ettei ole
varautunut,ehkä ei, sillä hyvästit haluaa aina
jättää. Mutta ajattele sinä teidän yhteistä
hetkeänne hyvästeinä, ja kyllä se varmaan kuuli ne
vielä silloinkin kun menit sen luokse.
Elämä voi olla yhtä helvettiä, jos kokoajan on
varautunut toisen kuolemaan. Jatkuvaa pelkoa ja
asioiden käsittelyä, mutta ei siihen koskaan totu,
ajatukseen läheisen kuolemasta. Eli onko parempi
ettei tiedä vai onko sittenkin kaikki helpompi
jälkeenpäin käsitellä kun on aloittanut surutyön
jo hyvissä ajoin? Totuttautunut
ajatukseen...tuskan tuntee kyllä siltikin. Onko
hyvä näyttää toiselle että murehtii tämän pois
menoa? Pystyykö sitä peittämään ja käyttäytymään
toista kohtaan normaalisti? Toisaalta haluaisi
tehdä toiselle mahdollisimman laadukkaan
loppuelämän, mutta eikö normaalielämä kuitenkin
olisi parasta ettei miettittäisi kuolemaa?
Vaistooko koira jos rupeat yhtäkkiä sitä kauheasti
hyysäämään? Jos rupeat, tee se luonnollisesti ja
loppuun saakka. Parasta olisi jo elämästä tehdään
mahdollisimman laadukasta jo heti alusta alkaen ja
arvostetaan pieniäkin asioita.
Niin kuin huomasit, aloin tässä tulkitsemaan
enemmänkin syvällisiä pohdintojani. Toivottavasti
lohdutin yhtään ja pyydän anteeksi että tempauduin
mietteisiini näin voimakkaasti. Joskus vain on
pakko kirjoittaa kaikki se mitä päässä
liikkuu...eikä loppua näy...
Pohdin näin kovasti ehkä siksi että tämä aihe
liikutti minua, ja että kaikki tajuaisivat kuinka
rakas eläinkin voi olla. Ihmisläheisenikin ovat
kovasti viimeaikoina sairastelleet, mutta
huolenani on myös rakas koirani. Siksi ehkä
halusin kirjoittaa, kahdesta syystä: Olen vuosien
varrella menettänyt monta lemmikkiä ja jokaista
niitä rakastin kovasti. Jokaista olen itkenyt,
linnunpoikastakin. Koirien tarinat ovat
traagisimmat; kaksi jäi junan alle ja kaksi
lopetettiin minulta salaa. Jälkimmäisiä huutelin
päivästä toiseen ja toivoin että ne palaisivat
kotiin. Äiti ja isä eivät sanoneet mitään, elivät
vain valheessaan ja väittivät koirien karanneen.
Nyt vanhempana melkein joka päivä muistelen niitä
ja samalla myös painiskelen nykyisten ongelmieni
kanssa. Nykyään minulla on taas kaksi koiraa,
joista toinen on jo melkein ylittänyt rodulleen
yleisen ikärajan. Kaikki ne mitä olen tässä
kirjoittanut ovat jokapäiväisiä mietintöjäni
joiden kanssa painiskelen. Olen herkkä ja sen
kyllä huomaa. Pelkään kuolemaa, enkä siksi tiedä
nyt miten olla. En tiedä mitä ajatella ja välillä
toivon etten ajattelisi ollenkaan, mutta en voi
sille mitään että öisinkin herään tarkistamaan
hengittääkö vanhukseni vielä. Itken usein jo
etukäteen ja poden huonoa omaatuntoa kun en ole
pystynyt tarjoamaan sille enemmän. Haluaisin
ainakin nyt antaa enemmän, mutta jostain syystä en
pysty siihen. Pelkäänkö että se tuo enemmän
mieleeni sen poismenon, jota toisaalta ei pitäisi
ennalta murehtia? Järkkyisikö elämäni siten
liikaa? Olen jopa huomannut että olen vähän
ottanut jopa etäisyyttä siihen, enkä pidä
siitäkään! Kuitenkin kaiken tämän keskellä
murehdin, että jos en kerkiäkään hyvästelemään
sitä, tai jos se luuli etten välitä siitä ja
kuolee kurjuuteen tuntien olonsa hylätyksi.
Ajattelen että kiroan itseäni jos joskus onkin
liian myöhäistä; ei hyvästejä, ei sanoja
rakkaudesta sitä kohtaan....Kun kuitenkin rakastan
sitä!! Haluaisin osoittaa sen vielä enemmän sille,
mutta en pysty! En kohtele sitä huonosti, hyvyys
tulee luonnostaan koska olemme sieluntovereita ja
monen vuoden ystävyys on takanapäin.
(Eläimiinsekaantuja en ole, vaikka tämmösiä
puhunkin). Haluaisin jokapäiväisen lisäksi
osoittaa sille lisää helliä tunteita, mutta sen
sijaan että antaisin mitään extraa, etäännyn vain
kauemmaksi siitä. Suojelenkohan itseäni? Pitäisi
varmaan itseni sijasta keskittyä siihen toiseen ja
tuoda edes vähän parempaa laatua sen ja meidän
muiden elämään. Iloa rintaan! Jos pyrinkin
täydelliseen elämänmuutokseen ja pyrin joka
päivästä tekemään eilistä paremman ja se voisi
jatkua koirani poislähdettyä ja siten saisi toinen
koirani myös nauttia paremmasta elämästä! Ja minä
nauttisin myös...omaan hautaan saakka! Sillain
sitä saatais elämä hymyileen, mut ei se aina ole
niin helppoa...Toisesta välittäminen on joskus
yllättävänkin vaikeaa kun on aina olemassa
menetyksen uhka. Että tälläisten asioiden kanssa
itse painiskelen...Toivottavasti ymmärsit etkä
pidä mua ihan pimeenä!
Kun sanoin et pitäis itteni sijasta keskittyä
siihen toiseen, niin tarkoitin tätä vanhaa
koiraa...yhtä hyvin myös toinen koirani sen kyllä
ansaitsee, meinaan saada yhtä paljon huomioo, kun
ovat ne tähänkin asti tasavertasesti hellyyttä
saaneet. Ehkä hieman kuitenkin vanhempi on
joissakin asioissa etusijalla, sillä se oli
meillä ensin ja on vanhempana toisen pomo ja eikös
lauman johtajuuteen kuulu että pomo on aina
kaikessa ensimmäinen. Ollaan pyritty tätä
noudattaan ihan kaikessa ja ihan niiden ittensä
vuoksi, sillä olen kuullut että ne tarvii oman
paikkansa ja arvoasteikkonsa elääkseen yhdessä ja
tasapainoisesti rauhassa. Kai se on niille
itsetuntokysymyskin; meidän iso vanha rouva kyllä
selvästikkin loukkaantuu jos nuori ja pienempi saa
eka esim. ruoan.
Olen itsekin ajatellut samoja asioita. Ymmärrän
sinunkin tunteesi.
...ei sitä koskaan voi unohtaa mutta uskon että
sen kanssa voi joskus oppia elämään!!!!!