Käydessäni eräässä tanssipaikassa huomasin erään kauniin naisen tulevan sisään kaverinsa kanssa. Ainoa ero hänessä oli muihin se että hän istui rullatuolissa. Kyseinen nainen oli illan mittaan itsekseen ja ei näyttänyt että kukaan olisi tullut edes lähelle häntä. Jo tunnin päästä alkuillasta nainen päätti lähteä kotiin ilmeisesti juuri yksinäisyyden vuoksi.
Jälkeenpäin jäi harmittamaan etten juuri minä mennyt edes moikkaamaan. Normaalisti en ujostele uusiin ihmisiin tutustumista, mutta tällä kertaa en tiennyt miten suhtautua tilanteeseen. Siksi kysynkin täällä nyt kaikilta pastalla olevilta vammaisilta neuvoa. Miten pitäisi suhtautua tutustuessa vammaisiin?
Aluksi haluaisin sanoa että itse olen arka kun näen jonkun liikuntarajoitteisen. Tilanne on vain jotenkin erilainen. Tunnetteko te, jotka olette esimerkiksi rullatuolissa, arkuutta uusiin tutustuessa, jos mietitte heidän suhtautumistanne tilanteeseen? Vai oletteko tottuneet siihen? Vai olenko ainoa joka aristan kyseisiä tilanteita?
Jos juttelette jonkun kanssa, niin onko epäkohteliasta keskustella vammasta? Vai haluaako vammaiset, että heidät hyväksyttäisiin kuten kaikki muutkin ja vain ollaan kuin ei vammaa olisikaan? Ja jos esimerkiksi auttaa jossain tilanteessa, niin onko se epäkohteliasta jos kyseinen henkilö haluaa pärjätä itse?
Kyselen mielenkiinnosta ja haluaisin että joku vastailisi näihin. Se auttaisi minun käsitystäni ja voisin ehkä jatkossa olla järkevämpi eri tilanteissa.
Jälkeenpäin jäi harmittamaan etten juuri minä mennyt edes moikkaamaan. Normaalisti en ujostele uusiin ihmisiin tutustumista, mutta tällä kertaa en tiennyt miten suhtautua tilanteeseen. Siksi kysynkin täällä nyt kaikilta pastalla olevilta vammaisilta neuvoa. Miten pitäisi suhtautua tutustuessa vammaisiin?
Aluksi haluaisin sanoa että itse olen arka kun näen jonkun liikuntarajoitteisen. Tilanne on vain jotenkin erilainen. Tunnetteko te, jotka olette esimerkiksi rullatuolissa, arkuutta uusiin tutustuessa, jos mietitte heidän suhtautumistanne tilanteeseen? Vai oletteko tottuneet siihen? Vai olenko ainoa joka aristan kyseisiä tilanteita?
Jos juttelette jonkun kanssa, niin onko epäkohteliasta keskustella vammasta? Vai haluaako vammaiset, että heidät hyväksyttäisiin kuten kaikki muutkin ja vain ollaan kuin ei vammaa olisikaan? Ja jos esimerkiksi auttaa jossain tilanteessa, niin onko se epäkohteliasta jos kyseinen henkilö haluaa pärjätä itse?
Kyselen mielenkiinnosta ja haluaisin että joku vastailisi näihin. Se auttaisi minun käsitystäni ja voisin ehkä jatkossa olla järkevämpi eri tilanteissa.
Vastaukset 9
Vanhimmat
minä ainakin haluan, että hyväksyttäs ihan kuin terveet ihmiset, ja kerron kyllä vammasta, jos kysytään, itellä uusiin ihmisiin tutustuminen on kyllä vaikeaa, kun olen luonteeltani ujo.
..Olitpa kiva kun otit asian puheeks.. Itse hämmennyn jos minua ei pidetä samanlaisena tyyppinä kun "terveitäkin", siinä vaan pahoittaa mielensä jos "terveet" mollottaa ku spitaalista eikä tohdi edes juttusille.. Mä kyl olen kova puhumaan ja hirveen nauravainen ja iloinen, eli luonteeni peittää liikuntavammani, miehet tulee juttuun kun nauttii iloisesta ja avoimesta luonteestani, tosi poikkeuksiakin löytyy jotka kyylää vaan kävelyäni arvosteleva joskus myös pilkkainen ilme kasvoillansa..
Ajattele asiaa niin että käyttäännyt toisia kohtaa kuten tahtoisit muiden itseäsi kohtaan käyttäytyvän..ei jos istuisit pyörätuolis ja tuijotettais eikä rupateltais, miltä tuntuis, ei kivalta..
..voi, mistä saisin ihmisille enemmän suvaitsevaisuutta ja avoimuutta kohdata erilaisuus..
Pidetää toisiamme just samanarvoisena ja tasavertaisena pyörätuolin tai liikuntarajoitteisuuden kanssakin..
Tätä toivoo Annie
Joo oisit menny praataileen rohkeasti... Ei me purra ainakaan paljoa.. ; ) Mä annan sulle yhden hyvän, takuuvarman neuvon, Unohda koko pyörätuoli, katso ihmistä silmiin ja suhtaudu ihan samaan tapaan kuin kehen tahansa vammattomaan... Heitä juttua normaaliin tapaan.. Harvan vammaisen top 10 aihe on ravintolassa vammaisuus! Vaan baariin tullaan pitämään hauskaa.. Mä itse vielä vastaan jos joku kysyy et miksi istun pyörätuolissa, mutta jos se nauha jää päälle ja sairaskertomuksista tulee illan ainoa aihe, tää kysyjä voi olla varma että lähöt tulee viimeistään reilu puolen tunnin kuluttua.. Mä itse liikun paljon ihmisten ilmoilla ja mua ei jännitä tai arista tavata uusia ihmisiä... Ja mä en tajua miksi suakaan jännittäisi.. Anna palaa vaan hyvä mies..=)...
Hei!
Parempi olla oma itsensä eikä näyttele olevansa vammainen tai erikoinen.Olen pyrkinyt siihen että hymy ja ystävällinen puhe auttaa usein pahat tilanteet jos on toisella osapuolella hankaluuksia aloittaa keskustelu..
Mene ja juttele vammaisten kanssa olemme samanalaisia sisältä päin kuin muutkin.. :)
Itse liikuskelen tän jakkaran kans jonkin verran ulkoilmoilla. Ihmisten kategoriointi ei ole hyväksi, mutta luokittelenpa joutessani muutaman ihmislajikkeen.
1. Jeesustelijat
Varmaan jokainen kirkkoherranvirasto ja Jehovan Todistajain valtakunnansali sai kirjeellä Jumalalta tiedon että olin vammautunut. Voi sitä käännyttelijöiden ja "elämä voittaa"-ihmisten määrää minkä kohtasin. Aluksi hupaisaa kuvitella että ihmiset "välittää", mutta loppujen lopuksi aika rasittavaa inttää tuulimyllyjen kanssa.
2. Baarihemmot
Tuntemattomat sällit ja tytsyt varsinkin leppoisassa humalatilassa suhtautuvat minuun - vammaiseen - erittäin leppoisasti. Juttu luistaa ja jossain vaiheessa yleensä lähes kaikki kysyvät mitä on tapahtunut? Tokihan näillekin vastailen ja kerron tarinani, mutta jos samanillan aikana joutuu saman tarinan kertomaan pari miljardia kertaa, alkaa puuduttamaan.
3. Kaverit
Ne jotka minut jo tuntevat - tai joiden kanssa olen tekemisissä selvinpäin ja tylsässä arjessa - eivät enää juurikaan kiinnitä huomiota jakkaraani.
4. Minä ennen
En muista että edes olisin nähnyt vammaisia ennen kuin vammauduin. Kummallista.
5. Minä nyt
Vastailen jos kysytään. Mutta olen vastannut samaan kysymykseen eri ihmisille jo niin monta kertaa, että mieluummin sanon asiani parilla sanalla:"Sitä sattuu." Nykyään tuntuu että töllään toisia vammaisia paljon enemmän kuin pitäisi (en toki pahansuovasti, vaan siksi että samankaltaiset taapertajat pistää jostain kumman syystä silmään). Kummallista.
et sellasta.
Veit jalat suustani, Duck:
"4. Minä ennen
En muista että edes olisin nähnyt vammaisia ennen kuin vammauduin. Kummallista."
Tätäpä olen myös pohdiskellut, ja vastauksella on kaksi vaihtoehtoa:
- joko olin ennen niin naivi, etten nähnyt kuin itseni kaltaisia TAI
- vammaiset piileskelivät loukoissaan poissa "julkisuudesta" (kymmenkunta vuotta sitten).
En vain osaa päättää, kumpi on "oikea" vastaus. Apua?
Tästä päästään sitten aasinsiltana kymysykseen, missä ihmeessä kaikki 30 vammaiset ihmiset olelevat? (Ei ikärasismia, vaan realismia) Asun suurehkossa kaupungissa ja ehdottomasti suurin osa tapaamistani/näkemistäni vammaisista on yli 50.
Mielestäni meihin tulee suhtautua niin luontevasti kuin mahdollista. Itselläni on jonkin verran kokemusta tuijottelijoista, mutta epämiellyttäviä kommentteja en ole kuullut koko aikuisikänäni. Äskettäin muutamat 3-8-vuotiaat lapset kyselivät minulta kävelystäni tyyliin "Miks sä kävelet noin?" tai "Onks sulla jalka kipeä?", ja vastasin heille tähän tapaan: "Ihmiset kävelevät eri lailla." Vain silloin, kun yksi lapsista luuli vammaani sairaudeksi, olin hieman närkästynyt ja oikaisin hänen käsitystään.
Vammaisten kanssa kannattaa mennä rohkeasti juttelemaan, eikä vamman todellakaan pitäisi olla ensimmäinen tai tärkein puheenaihe. Jos se kuitenkin on itselle vieras asia, siitä voi esittää asiallisen kysymyksen.
lapsiin närkästy. He ovat luontevia, ennakkoluulottomia ja spontaaneja. Lapset ovat aitoja ja rehellisiä.
Heidän kysymyksensä ei tarkoita, että haluavat sinulle pahaa, vaan he haluvat lisätietoja.
He eivät ehkä ole nähneet aikaisemmin erilaista ihmistä. Kysyväthän lapset tummaihoisilta, että miksi olet maalannut itsesi tummaksi?
Jos närkästyy noin luonnolliselle kysymykselle niin kannattaa käydä surutyö loppuun.
Minultakin kysytään ihan jatkuvasti kaikenlaista ja vastaan ystävällisesti lapsille, että mistä tämä johtuu. Tiedon jälkeen he suhtautuvat asiaan oikein hienosti. Jos närkästyy, niin lapset saavat sellaisen kuvan, että vammaisena ei taidakaan olla kivaa.
On helpompaa elää kun hyväksyy itsensä sellaisena kuin on.
Oli hyvä kun vastasit lapsille, että ihmiset kävelevät eri tavalla. Hienosti sanottu!
Moi
Olen miespuolinen joten puhun vain omasta puolestani. Pääasia mielestäni on että osoittaa kiinnostusta itse ihmiseen ei ihmiseen jolla on vamma. Kaikkein ärsyttävintä on jos vamma nostetaan puheenaiheeksi jo ekan minuutin aikana. Näin tapahtuessa yleensä alan jo miettimään miten irtaudun tilanteesta mahdollisimman nopeasti ja siististi.