Minä jäin miettimään noita lukuisia ampumatapauksia nyt syksyllä. Monessa perheessä mies on ampunut kumppaninsa ja lapsensa. Viimeisin Lohjalla.
Eikö me osata keskustella asioista kun ongelma kohtaa perhettä. Pitääkö aina vihastuessaan katsella toista pyssyn piipun läpi?
Aika usein on syynä mustasukkaisuus. Miksi emme anna toisen lähteä suhteesta jos ei ala synkkaamaan. Ei kai ole tarkoitus vangita ketään epätyydyttävään parisuhteeseen. Mitä sellaisesta suhteesta saa.
Meitä ihmisiä on niin monenlaisia. Jotkut ovat enemmän sexuaalisia. Tarvitsevat sexiä joka päivä. Joillekin riittää kun kerran pari kuukaudessa pääsee lakanoihin. Jos on nuorena jouduttu / päästy avioon saattaapa käydä niin jotta havahtuu jossakin vaiheessa miettimään tätäkö elämä on??
Monet muutkin asiat voivat ajaa erilleen. Toinen voi olla kiinnostunut aivan eri asioista. Haluaisi kokeilla ja löytää uusia puolia kyvyistään. Jollekin riittää vain leppoisa oleilu.
Miksi emme juttele näistä asioista leppoisasti kotisofalla. Ei yksin oleminen niin kamalaa ole. Luulen että jokaiselle teksi erinomaisen hyvää olla välillä yksin kasvamassa. Osaa taas arvostaa onnistunutta parisuhdetta.
Eikö me osata keskustella asioista kun ongelma kohtaa perhettä. Pitääkö aina vihastuessaan katsella toista pyssyn piipun läpi?
Aika usein on syynä mustasukkaisuus. Miksi emme anna toisen lähteä suhteesta jos ei ala synkkaamaan. Ei kai ole tarkoitus vangita ketään epätyydyttävään parisuhteeseen. Mitä sellaisesta suhteesta saa.
Meitä ihmisiä on niin monenlaisia. Jotkut ovat enemmän sexuaalisia. Tarvitsevat sexiä joka päivä. Joillekin riittää kun kerran pari kuukaudessa pääsee lakanoihin. Jos on nuorena jouduttu / päästy avioon saattaapa käydä niin jotta havahtuu jossakin vaiheessa miettimään tätäkö elämä on??
Monet muutkin asiat voivat ajaa erilleen. Toinen voi olla kiinnostunut aivan eri asioista. Haluaisi kokeilla ja löytää uusia puolia kyvyistään. Jollekin riittää vain leppoisa oleilu.
Miksi emme juttele näistä asioista leppoisasti kotisofalla. Ei yksin oleminen niin kamalaa ole. Luulen että jokaiselle teksi erinomaisen hyvää olla välillä yksin kasvamassa. Osaa taas arvostaa onnistunutta parisuhdetta.
Vastaukset 34
Vanhimmat
Meillä seksi on taakse jäänyttä elämää. Vaimo on aina ollut vähemmän kiinnostunut siitä ja itselläni ei seiso enää. Hyvä niin.
Typeriä riidan aiheita on kyllä riittänyt. En ole aikonut riistää henkeä itseltäni enkä vaimoltani vaikka nytkin olemme puhumattomissa. Tuntuu kuin hän etsisi kaikesta mitä sanon syytä murjotukseen.
On ihmisiä, joilla ei ole hyvä olla ellei ole vähän paha olla. Vaimokultani taitaa olla näitä.
Minulla siis meillä mieheni kanssa on sama tilanne ollut päällä jo vuosia mutta kääntäen .
Eroakin olen ajatellut mutta tulisiko se sen selvemmäksi jos vaikka samanlaiseen törmäisin ei sitä tiedä sanotaanhan että on parempi tuttu paha kuin tuntematon helvetti.
Meillä ei ole taloudellisia huolia ja lastenkin kanssa onnistuttiin hyvin ovat työssään viihtyviä osaavia ihmisiä ,mistään muusta ei ole puutetta kuin halaamisesta ja lähellä olosta .
Ei ole ihme jos vanhana erotaan mykkä koulu on läheisen alistamista ....mutta rajansa silläkin.
Näin vanhemmiten tapaan enimmäksen parisuhteita, joissa ollaan yhdessä, mutta kulman takana toinen tai toinen valittaa: "... kun se ei ole sitä tai tätä... Jos sanot, että puhu sen toisen osapuolen kanssa, alkaa valitus: "..kun se ei kuitenkaan .. ja eihän sitä nyt voi vaikka seksistä suoraan puhua..... Syitä on, vaikkei ole edes yritetty.
Voisiko olla, että vanheneminen on parisuhteessa niin vaikeaa, ettei siitä voi puhua? Kun mies ei enää ole se uroo, joka joskus ja kun nainen ei ole se seksikäs Marilyn kuin silloin (jos koskaan), mutta kuitenkin aikoinaan halukas? Muutokset vanhenemisessa (kuten kaikki tiedämme) eivät rajoitu ulkonäköön tai sängyssä jaksamiseen. Mieli ja mielihalut muuttuvat, persoonallisuus on jotakin muuta kuin kolmekymmentä vuotta sitten.
Parisuhde kuten mutkin suhteet vaatii työtä ja sitä ikävää viitsimistä päivästä päivään. Eläkeikä on eräs kulminaatio ja vaikea paikka monelle: edessä voi olla tuntematon tutun kuoressa.
En toisaalta ihmettele vanhempien parien järkyttäviä juttuja, olen näitä ikäviä parisuhteita nähnyt ja ollut vieraana kiusallisissa tilanteissa. Ihmettelen, että eivät suorastaan ole jatkuvasti toistensa kurkussa, niin vaikealta kaikki näyttää. Kun keskenään ei voi puhua, otetaan satunnainen vieras uhriksi ja ikäänkuin välittäjäksi. Miksi eivät sitten eroa? Se vaatii rohkeutta ja kykyä elää yksin.
Eräskin pitkän ja onnettoman parisuhteen naisosapuoli sanoi, että hän säälii kaikkia yksinasujia, kun kotona ei ole ketään odottamassa. Häntä odottaa kotona pahoinpitelevä ja luonnehäiriöinen puoliso. Onhan se jo suurenmoista verrattuna yksineläjän elämään.
Puhumattomuudesta ei voi yksin syytellä miestä, myös naiset ovat puhumattomia, kun aihe on arka, vaikkapa naisen seksuaalinen kylmyys syistä riippumatta. Usein puhumme naisen ja miehen välisestä ystävyydestä. Valitettavasti uskon, kuten laulaja Reetu (Frederik), että terveen heteromiehen ja naisen välinen suhde ei koskaan ole pelkkä ystävyyssuhde, siinä on aina myös seksuaalsita väritettä, mentiin asiaan tai ei. Kun tämä kipinä sammuu parisuhteessa, lyhtyjen pimennys myös muita osin on yleensä tosiasia. Kun vain sietää jotakin ihmistä, siinä ovat puhumiset aika vähissä.
yksin asumisesta pelotellaan,vaikka totuus on toinen.
Enempi pitäs pelotella jos on väkivaltanen parisuhde.
tiedän,mistä kerron,on kokemusta.
Kun olin siinä parisuhteessa,minua jopa kadehdittiin,eivät tienneet totuutta,en uskaltanut kertoa vaan lopulta lähdin salaa.
Nyt minua säälitellää,vaikka ei tarvitse,on vapaus olla oma itsensä,eikä kukaan uhkaile.
Eihän naisen arvoa yksinään eli itsenään vieläkään oikeasti tunnusteta, koska se tarkoittaisi siirtymistä todelliseen tasa-arvoon. Sitä pelkäävät kaikki miehet, sillä taloudellinen valta on Suomessa täysin miehillä. Koska taloudellinen valta on ainoa valta, jota arvostetaan, siitä seuraa, että miessukupuoli on arvostetumpi. Kilkuttimet ovat painavaa tavaraa. Myös monet naiset uskovat näin kulissien takana.
Edelleen: avioliitto miehen kanssa on naiselle yleisesti jotenkin kohottava. Lisäpisteitä saa, jos miehen status on korkea. Päinvastoin emme ajattele eli että naisen korkea status on miehelle lisäarvo - vai kuinka? Esimerkiksi käy Tarja Halonen. Entä, jos Halonen olisi nainut sekatyömies Möttösen? Missään tapauksessa tätä ei julkisesti myönnetä. Esiin vedetään samainen presidentti, ne muutamat naiset, jotka ovat yhtiöissään huipulla ja joitakin kansanedustajia ja ministereitä, mutta edelleen avioliitto myy hyvin kulissina "tässä ovat kunnolliset kansalaiset". Eikä ihmeempää ole muuallakaan.
Yksin asuva ja itsekseen pärjäävä nainen on kummajainen, vaarallinen. Siksi on turvallista sanoa, että se ei ole kelvannut kenellekään, siinä on jotakin vikaa, ainakin se on ylpiä tai liian itsevarma tai pihtari tai lesbo, missään tapauksessa se ei voi olla onnellinen. Vikaa täytyy olla. Vian etsinnän ja mollaamisen tekee pääsääntöisesti toinen nainen, harvemmin mies.
Oletko kuullut, että sinkkunainen olisi tavoiteltava meidän iässä, minä en. Sen sijaan poikamies on tavoiteltava l. hyvä naimakauppa lähes aina. Tosin nykyisin yksin asuva mies, jolla ei ole aktiiveja heterosuhteita, saa helposti homon leiman. Jos hänellä on rahaa ja hyvä status, se voi olla lisäarvo. Lesbous sen sijaan leimaa aina naisen negatiivisesti. Siitä on hyvä esimerkki Lapin Sanomien tapauksessa, vaika kyseinen henkilö ei elänyt sinkkutaloudessa.
Loppujen lopuksi kyse ei ole niinkään miesten arvostuksesta vaan siitä, että me naiset emme anna arvoa toisillemme. Jollei aviorouva pelkuruuttaan arvostelisi yksinasuvaa naista vaan katkaisisi ilkeilyiltä kärjen, yksin asuvat naiset saattaisivat pian olla hyvinkin kahdehdittuja ja aivan syystä. Säälittelijät pelkäävät itse asiassa sitä, että heidän elämässään pitäisi joskus tehdä repäisy ja tulla toimeen omillaan. Se onkin oma taitolajinsa.
Viestisi on mukavan pohdiskeleva. Usein meitä pelottaa hyppy tuntemattomaan. Totuus kuitenkin on jotta muutos on mahdollisuus ehkäpä parempaan.
Olen kyllä nähnyt elämäni varrella onnistuneita parisuhteita. Niissä annetaan tilaa toiselle ja kasvetaan harmoonisen vanhuuteen yhdessä toisiaan tukien.
Nainen ja mies ovat niin perin erilaisia. Molemmat tarvitsevat omat omituiset harrasteet. Mies "autotallipuuhat", metsästyksen, kavereiden illat, urheilun ja mitä vielä. Nainen rättien hiplauksen, kauneussalongit, tyttöjen illat. Kuitenkin en voisi elää ilman noita ihastuttavia miehiä ja heidän iloa tuottavaa olemustaan
Äitini ja isäni pitivat pitkiä mykkäkouluja. Aluksi aviossa matkin tietenkin tätä opittua tapaa. Olen oppinut siitä pois. Hyvä keskustelu vaikka kipakkakin puhdistaa ilmapiiriä. Usein vanhemmen parin tunnistaa ulkona juhlissa siitä kun ollaan hiljaa eikä varsinkaan pussata.
Miksi emme voisi puhua kaikista asioista mehän olemme kuitenkin 60-luvun nuoria. Rauhaa ja rakkautta, hippiliikettä kannattaneita.
Ihailen niitä puolisoita jotka ovat omaishoitajia kumppanilleen. Tunnen sekä naisia jotta miehiä. Se on rakkaudellinen teko.
Ellei sukunsa syöpä olisi vienyt miestäni, olisimme mekin vanha, yhdessä hyvin viihtyvä aviopari.
On suuri onni saada pitää toisensa vanhaksi asti.
Elämän koko kuvio on silloin tullut näkyviin.
Ihastumisen ja rakastumisen tarkoitushan lienee parin yhteen liittäminen.
Tunne muuttuu sitten vähitellen rakastamiseksi,
huolenpidoksi toinen toisistaan ja lapsista, itsestäänkin tietenkin.
Tottakai tunne on rauhoittunut ja vakiintunut vanhana,
mutta eihän se merkitse, että se olisi huono,
päinvastoin.
Nuo 20 - 30-vuotiaat haluavat aina uuden alun, voidakseen olla koko ajan ihastumisen ja rakastumisen tilassa.
Minusta se ei ole oikein.
Täytyisi suostua kasvamaan ja kehittymään.
Niin, miksi emme voisi puhua kaikenlaisesta ja kaikesta, sitä minäkin ihmettelen.
Aikanaan aviossa puhuimme mieheni kanssa mistä tahansa, myös aroista ja etenkin sukupuoliasioista. Ero ei tullut sen vuoksi, että suu olisi ollut lukossa. Ehkä siksi, ettei kummankaan suu ollut supussa oikeassa tilanteessa.
Tapaamieni miesten mielestä naiset jauhavat asioita loputtomasti. Jatkavat edelleen vaikka miehen mielestä on jo päästy loppuun. Tätä ns. jäkätystä on kuulemma vaikea sietää. Nainen mielestään vain keskustelee, ei suinkaan jäkätä, hänen mielestään asiaa ei ole puitu loppuun. Miehet ovat monasti tunneasioissa nopeatempoisempia ja rationaalisempia, naiset pohtivat eri näkökulmia, ratkaisuja ja seurauksia.
Noh, eipä elämä vielä ole lopussa, ehkä onnistun kohtaamaan harmoonisen parisuhteen.
Suurten ikäluokkien hippiliike keskittyi Suomessa muutamaan suureen kaupunkiyhteisöön mielestäni. En usko, että se tavoitti maaseutua kuin pienessä määrin. Ajan eläneenä sanoisin,että me olimme hyvin kaukana niistä rauhan ja rakkauden aatteista, jollaisena hippiliike muualla esiintyi oli kyseessä sen hyvät tai pahat puolet. Lähinnä matkimme ajan kuvia, yritimme esiintyä intellektuelleina ja kovinkin kokeneina.
Kivaa kuitenkin oli. Lähinnä kiva käsitti bileet,kuteet ja kundit (pojilla giltsit) - niin ja seksuaalisen vapautumisen, hah. Oli, kellä oli. Kuplaa melkoisesti, huumeet olivat pienen piirin huvi, viinaa ja viiniä juotiin. Sukupuolielämässä olimme kokemattomia, nuoria sananmukaisesti - ja aika lailla viattomampia kuin nykynuoret. Ehkäisy teki vasta tuloaan. Ehkä tuo aika muutti jonkun rakastavammaksi, solidaariseksi ja rauhaa rakastavaksi silloin. Siitä on kuitenkin aikaa ja ajalla on tapana parturoida kaikki ideologiat. En silti pane pahakseni, jos entiset nuoret haluavat vanhojen aikain muistoksi vaeltaa "with some flowers in your hair..."
Kukapa normaali nainen ei miestä kaipaisi. Tai mies naista. Nuorina lähestyimme toisiamme aika lailla ehdoitta, vanhempina ehtoja tuntuu olevan niin paljon, että ihminen unohtuu. En usko, että kukaan tuotteen kanssa halua rakentaa yhteyttä, vaikka tämä meno sellaiselta tuntuukin.
Toki ihailen omaishoitajia. En tiedä, miten sopeutuisin tilanteeseen, jolloin olisin puolisoni äiti. Suhde on ennenkaikkea tahdon asia, kahden tahdon.
Tuli mieleeni, kun kerroit noista "aina uusista aluista",
uusi rakastuminenhan nostaa vähäksi aikaa itsetuntoa,
olisiko tarve juuri se!
Kun itsetunto suomalaisilla on huono,
niin ehkä hakevat juuri sitä uusien "alkujen",
eli ihastumisten ja rakastumisten avulla.
Sitten on lapsia hylättynä siellä ja täällä, puussa ja maassa.
Vanhana sitten kurjaa, kun näkee niitten kohtaloita.
Ahneella on tietynlainen loppu.
Ennätyksemme lienee tunnin luokkaa.
Ainakin melkein.
Ajoittuu 70-luvun lopulle kun p:se oli auki kuin tuuran putki talovelkojen vuoksi.
Elämäni sulostuttaja on äkkipikainen ja minä en puolestani viitsi katsoa mykkää muijaa.
Muutama vuosittainen erilläänolo viikko ei ole terapiaa vaan yksinkertaisesti mieliteon tyydytystä.
Minä en naisporukan tekstiilisulkeisiin Keski-Eurooppaan lähde!!!
Olen kylläkin kuullut mykkäilystä mutta en ainakaan tiedä tuttavapiirissämmekään ketään siihen kykenevää pariskuntaa.
Onkohan kaakkoinen vitsaus, puhuminen?
Oikein nauratti tuo Laiska-Lassen huomio; kaakosta olen, vaikkakin savolainen. Monta kertaa olen yrittänyt olla tuppisuuna kun on jokin asia puoliskossa ruvennut riipimään. Vaan eipä ole onnistunut kauaa, enemmän kuin tunti ehkä kuitenkin lie ennätykseni. Useimmiten koko mykkäkoulu-yritystäni ei ole edes huomattu. Grrrrhhhh!!! Ihan hyvä niin ;-)
Isäni ja äitini varsinkin vanhoilla päivillään keljuilivat toisilleen. Se oli meistä lapsista hauskaa, ja naurettiin sitä heidän kanssaan yhdessä. Eihän savolaiset ole tosissaan - se kuuluisa vastuu on kuulijalla - me lapset ymmärsimme kyllä että ei ne "oikeasti" naljailleet, kunpahan aikansa kuluksi.
Kiva olla savolainen. Pärjätään jopa pohojalaasen puoliskon kanssa. Ja se on paljon se!
pohjalainen,
ja parempaa miestä ei ole olemassakaan.
Kuten sanottu, vastuu on kuulijalla = tässä tapauksessa lukijalla. Jos oikein tikulla kaivaa tai suurennuslasilla peilaa, niin hymyssä suin kirjoitetusta tekstistäkin löytää vaikka mitä panettelua - mutta jätin vastuun teille. Joku jo heti ymmärsi, joku toinen ei.
Huraa, täysin karjalais-savolainen sukuni! Hymy ei ihan vähästä hyydy, kiitos geenien ja kotoa opitun suhtautumisen; ei pahaa pidä ekana luulla.
Voi meit karjala tyttöi ja poikii... meil' vaa on nii lystii!
Mutta kiva jos nautit siitä.
No voi herranjestas. Eri ihmisillä kulkee ajatus aivan eri reittejä. Ja tiedoksi vaan, että kyllä minun "nautinnot" on ihan muualla kuin suomi24-palstoilla.
Rakkaasta pohjalaisesta puoliskostani minun ei tarvitse olla huolissani eikä loukkaantua hänen puolestaan, vaikka kuka sitä suoraan nimellä haukkuisi. Tiedän nimittäin tasan tarkkaan mikä mikä hän on ja mikä itse olen, ulkopuolisten mahdollinen nokittelu valuu kuin vesi hanhen selästä. Neljäkymmentä vuotta on kohta täynnä, ja ollaan onnellisesti taiteiltu ja sopeuduttu keskinäiseen eloon vaikka erilaisia ollaankin. Ja niin pitää ollakin, eiköhän kahdella samanlaisella luonteella varustetulla ihmisellä liene tylsää...?
Joskus sopivasta työpaikasta kotinurkillaan vinkkasin; ei ottanut tuulta. Eli taitaa olla pohjimmiltaan enemmän täkäläinen (mikäs heimo se nyt olikaan?) kuin minä. Vai lie muuttunut matkan varrella? On täällä ainakin lupsakkaa, ei ruveta ärhentelemään nettipalstoilla ventovieraille ihmisille sanankäänteistä jotka - siltä ainakin täältä katsoen tuntuu - on "eheroon taharoon" haluttu ymmärtää väärin.
Tsemppiä vaan ja hymyjä sinnepäin ;-)
kenenkään täysin vieraan kerskailijan kirjoitukseen ehdi pistämään, työssä käyvänä ihmisenä ja työtään harrastavana tyyppinä ei ole vielä tänne eksynyt.
Olemme tavallista varhaisemmin liikkeelle, sillä edessä on matka jouluksi Pohjanmaalle!
Kaikille siunausrikasta joulunaikaa!
elämään rakkaudettomassa parisuhteessa loppuikänsä. On vaan pidettävä kulissit koossa sukulaisten, tuttavien ja naapurien takia.
Ja sitten voi jonkin päivänä mitta täyttyä ja kaikki on loppu. On vaan ikävä, kun siinä joutuu usein molemmat osapuolet kalman kynsiin.
Voi, meitä puhumattomia suomalaisia, raukkoja, jotka emme uskalla elää, vaan yritämme täyttää normit. Jotta olisi niin hienon näköistä ja ulkopuolisten odotusten mukaista. Voi, voi.
eriaikaan, miehelle järjestetään hautajaiset isommat ja kun mamma kuolee niin pienesti läheisten läsnäollessa.
Siihen se onneksi loppuu.
nuo perhetragediat,
jotka alkavat olla "maan tapa",
aivan päivittäisiä?
Epäilen, että asioita on vaikea enää sovitella soffalla keskustelemalla kun suhde on mennyt riittävän solmuun. Silloin kun keskustelu ns. kalahtaa ja koetaan syytöksenä, se on lähes mahdotonta.
Ensimmäinen liittoni , kahdeksan vuotta kestänyt, oli juuri tuollainen missä pyssynpiipun takaa tuli palautetta, ei heti, mutta seuraavan kerran kuin mies oli juonut. Silloin hän ammuskeli ympäriinsä milloin mitäkin. Juominen ei ollut hänen mielestään ongelma, eikä aseiden kanssa hilluminen. Minulle kylläkin. Asiasta ei keskusteltu, miehestä kaikki oli kunnossa. Panin lopulta eron vireelle ja muutin lasten kanssa satojen kilometrien päähän, se oli ainut tapa jatkaa elämää.
Toinen liitto kesti 34 neljä vuotta ja päättyi mieheni kuolemaan. Vuosiin mahtui monenlaista, iloja ja suruja, hyviä ja huonoja aikoja . Meidän välillä oli alusta lähtien vahva yhteenkuuluvaisuuden tunne, se kantoi vaikeuksien yli. Meillä oli tiettyjä asioita mistä keskusteltiin, tiettyjä mistä vaiettiin ja lakaistiin maton alle. Pahin oli mieheni ajoittain holtiton rahankäyttö. Siitä ei voinut sanoa sanakaan, silloin hän lähti, ovet paukkuen.
Enää en kaipaa sitä miehen tuomaa statusta, mikä on toisten silmässä. Onnellinen pitkä parisuhde on hieno asia, mutta harvinaisuus. Tuttavapiirissä on riittävästi, mykkäkoulua pitäviä ja tappelevia pareja. Minusta on ihanaa olla vapaa, kukaan ei komentele ja pompota, voin tulla ja mennä miten haluan, harrastaa sitä mikä minusta on mieluista.Voin valita ystäväni itse, syödä mitä haluan ja pukeutua oman maun mukaan. Pankkitilikin ammottaa tyhjyyttä vain jos itse olen sen tyhjentänyt .
Mykkäkoulu on parempi kuin käskyttäminen.
Karmeeta kuunnella päivästä toiseen, vuodesta toiseen eukon komentelua.
Korvatulpat on pakko pitää, muuten ei tule mitään, menee hermo!!
Ei tule sanottua pahasti, kun ei sano mitään. :)
Asiaperusteisiin yhteisen näkemyksen hakeminen on aivan eri asia kuin henkilöön kohdistuva arvostelu.
Vanhempieni kiistat muuttuivat riitelyksi siinä vaiheessa kun he ryhtyivät herjaamaan toisiaan.
Lopuksi saivat sukulaisetkin kuulla kunniansa.
Tähän mennessä parisuhteessamme tätä ei ole tapahtunut kertaakaan.
Kertakin jättäisi haavan ja jäisi muistiin.
Vaikeneminen ei ole harkitsevaa keskustelua vaan tilanteen väistämistä, kumppania loukkaavaa ja jättää jälkiselvittelyn tarpeen.
Se se vasta loukkaakin.
Ihmiset ovat yksilöitä kaikkialla.
Jos on ylpeä omasta heimostaan, pitäisi ottaa ehkä vähän laajempi näkökulma asioihin.
Kaikissa heimoissa on hyviä lähimmäisiä.
Ja myös niitä toisenlaisia.
Sanoo kokenut.
Olen jonkin verran ollut tekemisissä mm. espanjalaisten ja venäläisten kanssa.
Heistä hyvin monen meistä saama ensivaikutelma on TYHMÄHKÖ.
Ajattelemme hitaasti emmekä reagoi toisen osapuolen puheeseen.
Syvempi tutustuminen muuttaa käsitystä.
Minä en ehkä ole niitä hitaimpia mutta temperamanttisen ihmisen seurustelu hitaamman kanssa osaa olla tuskallista.
Rehellisyyttämme ( ? ) he pitävät joskus tyhmyytenä.
Kokemattoman otanta on suppea mutta ajallisesti edustava.
Ps. En ylpeile omalla heimollani mutta on joukko asioita joissa MIELESTÄNI olen hyvä.
Suomi on muuttunut valtavasti sodan jälkeen, kun on tullut tuota heimo"ylpeilyä".
Jos saisin toivoa, syntyisin uudelleen Lontoossa,
tai siis Lontooseen.
Se on ihana kaupunki ystävällisyydessään ja eri
kansojen keskinäisessä kanssakäymisessä.
Siellä myös mieheni on mieluimmin aina kanssani lomia viettänyt.
Kukaan ei hoe olevansa ylpeä itsestään.
huumorintajuisia ja ystävällisiä, ja se
kansainvälinen vilkas ja hauska meno!
Tavataan siellä!
Muutenkin Lontoon ilmapiiri on meistä poikkeava.
Esimerkkinä vaikkapa keskustelukulttuuri pubeissa.
Meillä tabuja ovat politiikka, uskonto, raha-asiat, perheen sisäiset suhteet ym.
Ainakin kolmesta ensin mainitusta keskustellaan, politiikasta joskus hieman kiihtyen.
Niin paljon en ole ollut tekemisissä että olisin ollut tilanteessa jossa pubissa keskenään vieraat selvittelevät perheen sisäisiä, intiimejä asioita.
Ehkä englantilaiset eivät ole ylpeitä mutta täysin piittaamattomia toisten mielipiteistä he ovat.
Voittopuolisesti positiivinen ominaisuus mutta aiheuttaa joskus heille itselleen ulkomailla ylimääräisiä hankaluuksia.
Olen asunut muutamassa metropolissa, myös Lontoossa, ja tunnen olevan niissä kotonani.
Britannia on luokkayhteiskunta, missä se eroaa
muista suurkaupungeista.
Yleensä ihmiset ovat suvaitsevia ja mukautuvia
miljoonakaupungeissa.
On kuitenkin hyvä muistaa, että siellä vallitsevat omat sääntönsä, mitkä on hyvä opetella.
pidin avioliiton alkuaikoina jopa vuorokauden. Loukkaannuin tietyistä mieheni tekemisistä ja hän muutti käytöstään. Yleensä pystyimme puhumaan kaikista asioista, viimeinen vuosi oli paras. Opit ovat siirtyneet uuteen parisuhteeseen. Voimme keskustella aamuyöhön, jos olemme sillä tuulella.
Miettikää kahdesti mistä mykkäkoulu kannattaa aloittaa. Toinen kun on mennyt niin voi tulla itsesyytöksiä turhin perustein aloitetuista mykkäkouluista yms. Ei leskenä olo, jos vielä omatunto kolkuttaa ole niin auvoista.
Vasta kun toinen on lopullisesti poissa huomaa että puolisossa oli hyviäkin puolia.
Muistakaa antaa toiselle arvostusta ja tunnustusta hänen vielä eläessä.
Kysyn lähinnä siksi, kun ystäväperheeseen tuli tässä joulun alla surusanoma. Vaimo kuoli nopeasti etenevään sairauteen. Nyt uusi leski todella toivoton. On niin vaikea ymmärtää tapahtunutta ja todella vaikea lohduttaa surevaa.
Kuinka sinä pääsit surun yli?
Seurasin appivanhempiani ja kuinka hyväksi appiukko muuttuikaan kuoltuaan. Sen tähden minusta pitäisi antaa tunnustusta henkilön vielä eläessä eikä pitää hyviä puolia itsestään selvyyksinä.
Kysymykseesi kuinka selvitä surusta en osaa kertoa mitään viisasten kiveä. Äitini leskeksi jäätyään kävi seurakunnan järjestämässä lähimmäisen menettäneiden tapaamisissa ja koki sen hyväksi. Siellä kohtasi ihmisiä joita yhdisti yhteinen suru. Surun kohtaaminen on kuitenkin niin yksilöllinen asia ettei varmaan yhtä oikeaa neuvoa ole.
alkuaikoina pyrin jotenkin muuttamaan tulevaa aviomiestäni. Sitten oivalsin, että hän on hyvä juuri omana itsenään. Sanoin, että katsoin häntä vaaleanpunaisten silmälasien läpi. Annoin kannustusta ja tuin, on hyvä omatunto. On tosiaan niin, että jokainen hyvästijättö voi olla viimeinen ja on parempi, että on oltu sovussa. Meillä tämä hyvästijättö oli lähtöpusu autoni vieressä ja puhelu mieheni kuolemaa edeltävänä iltana. Kahden vuoden jälkeen aloin taas katsella ympärilleni. Sanoin työtovereilleni etteivät ottaisi asiaa esille, pystyin olemaan töissä. Mielestäni surevalta voi kysyä, miten voi auttaa.