Ovatko,...

elossa kuin omat lapset, lapsenlapset.
Selvästi kanssakäyminen parin nuorimman kanssa helpompaa. Eivät vielä aviossa.
Vanhimmalla jo oma lapsenlapsi. Seuraavallakin lapset teini-ikäisiä, paljon harrastuksia.
Samanikäisiä on vanhin lapsenlapsi, ja nuorin omani.

heitä kaikkia rakastan. Erilaisia he kaikki ovat, mutta siihen heillä on oikeutensa. Kaikki asuvat kaukana, niin että en heitä näe usein, mutta rakkaita ovat kaikki. Ovathan he sukua.

saman arvoisina, en luultavasti rakastaisi ja kunnioittaisi heistä ketään. Minulla on joitain sukulaisia, joiden kanssa en erityisemmin välittäisi olla tekemisissä ja joitain, joita aivan erityisesti rakastan ja kunnioitan. Se, että yksi läheinen sukulainen on osoittautunut vuosien varrella epärehelliseksi ja katalaksi, tekee minut surulliseksi. Yhdestä ennen rakkaasta ihmisestä on tullut lähes yhdentekevä lähimmäinen, jolle tyydyn toivomaan hyvää ja johon en oma-aloitteisesti enää pitkiin aikoihin ole ottanut yhteyttä.

Ystävät voi valita, sukulaisia ei.

Isän puolelta suku on kuollut pois, äidin puolelta löytyy pikkuserkkuja joita ole koskaan edes tavannut. Sisarpuoli on elossa, asuu ulkomailla, soitellaan viikoittain, meillä on ihan hyvät välit.
Miehelläni on yksi sisko, he ovat hädin tuskin puheväleissä. En usko, että sukua voi rakastaa ja kunnioittaa tasapuolisesti, sukuun syntyy, eikä sitä voi valita.

Lasten kanssa olemme läheisiä, rakastan heitä kaikkia totta kai. Hyvin erilasia ihmisiä ovat.
Nuorimmainen asuu lähellä ja siitä syystä olemme enemmän kanssakäymisessä. Keskimmäisellä on ollut viime vuosina paljon vaikeuksia ja olen pyrkinyt tukemaan. Vanhin taas on ollut päihteiden sekakäyttäjä parikymppisestä. Hänen auttaminen ja tukeminen on välillä vienyt voimat täysin.
Nyt hän on ollut 18 kk täysin raitis ja opiskelee uutta ammattia. Välillä tuntuu täysin käsittämättömältä keskustella hänen kanssaan tavallisen ihmisen tavallisista asioista, siihen ei ole pystynyt vuosikymmeneen. Olen kiitollinen siitä joka päivä ja toivon hänen jaksavan. Eivät ihmiset aina ole mitä heidän toivoisi olevan eikä elämä aina menee niin kuin kuvittelisi.

Onhan tuota sukua-joo. Noin 20 serkkua vielä elossa,jos eivät ole kuolleet,ympäri maailmaa. Vuosiin en ole tavannut heitä.Heidän lapsistaan en ole edes kuullut. Serkuistani vain yhden kanssa olen tekemisissä. Häntä ja hänen perhettään voisin tituleerata jopa ystävänäni.
Elossa on yksi sisar. Hänen kanssaan tapaamme silloin tällöin. Veljiäni on elossa kolme. Minua nuorempia. Heidän kanssaan emme ole edes puheväleissä. Syyt ovat moninaiset ja mutkikkaat. Kuitenkin aivan turhamaiset.Viimeksi näimme Äitimme haudalla,kaksi vuotta sitten. Eipähän sielläkään oikein juttua tuntunut piisaavan.
Omia poikia on kaksi. Vanhemmalla on kaksi tytärtä. !6 sekä 13 vuotiaat neitokaiset. Asuvat Keski-Suomessa,aika kaukana meistä. Pikku hiljaa ovat kasvaneet ulos meidän elämästämme.
Nuoremmalla on kaksi tyttöä sekä poika. Asuvat aika lähellä meitä. Heidän elämänsä on nivoutunut kiinteäksi osaksi meidän elämäämme. Siihen on monia,kipeitäkin,syitä,joita en käy tässä ruotimaan. Joskus olen pohtinut suhtautumistani,puoluettomuuttani ja rakkauttani näihin lapsiin. Pakko on myöntää että niitä lapsia hoivaa,ohjaa ja auttaa,jotka ovat lähellä. Tuntuu jopa siltä että saan heidän hyväksyntänsä,joskus lujaankin,puuttumiseeni heidän elämäänsä. Heidän elämänsä sekä tarpeensa tuntee ja näkee konkreettisesti. Kuitenkin sitä rakastaa ja kaipaa kaikkia "pesueensa jäseniä.Näin se elämä kuitenkin meillä menee.

Kaikki sukulaiset ovat mielestäni ja mielessäni erittäin tasa-arvoisia keskenään, koska en tapaa heistä ainuttakaan. En arvosta yli muiden ketään, koska pukinsorkka löytyy jokaiselta, myös minulta.