Kysymys miehille

Olen tilanteessa, jossa suuresti rakastamani mies
yht´äkkiä kertoi, ettei rakasta minua enää, mutta
pitää kuitenkin minua yhä tärkeänä ihmisenä ja
haluaa tapailla minua. Tätä ennen olimme
seurustelleet 2 ja puoli vuotta, josta asuneet
yhdessä kaksi ja puolitoista vuotta samassa
työpaikassa. Siis vähemmästäkin sitä kaipaa omaa
aikaa ja hieman tilaa suhteeseen, voin kyllä
ymmärtää tämän erittäin hyvin - itsekin kaipaan
vähän itsenäisyyttä ja olenkin muuttamassa
toiseen kaupunkiin opiskelemaan.

Pelkoni aihe onkin, että olemme ehtineet pilata
ihanan, toimivan suhteen liialla sitoutumisella
peruuttamattomasti. Kerro minulle, mies (ja
vaikka nainenkin) miten pääsemme tästä raskaasta
kriisistä ylitse, miten saan hänet rakastumaan
itseeni uudelleen, vai onko se mahdotonta.

En usko mitään muita ongelmia koskaan olleenkaan,
kuin että ryntäsimme yhteiselämään liian kovalla
vauhdilla, varsinkin kun olimme vain 19-vuotiaita
kaiken alkaessa. Tahdon ja tahdon antaa tilaa
kasvaa myös yksin, mutten tahtoisi sen vuoksi
menettää miestä, jonka kanssa olen ollut
onnellisempi kuin koskaan. Olenko menettänyt
hänet jo?
13788
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 13

Vanhimmat

Vaikea sanoa menettämisestä, mutta ainakin siltä
kuulostaa, että olette viettäneet liikaa aikaa
yhdessä. Vapaa-aika ja työ molemmat saman ihmisen
kanssa, ei mikään ihme, että ahdistaa.

Lähde nyt vaan sinne toiseen kaupunkiin.
Koittakaa pitää yhteyttä mutta ei mitään
paineita "yhteenpaluusta".

Pientä houkutetta vois tietenkin jättää, kyllähän
sen tietää mikä miehen saa jäämään.... ;-)

onnea.

Äänestä

.. juttu.

Äijällä on jo joku toinen, mutta sen lisäksi se
haluaa paneskella sinuakin. Mikäli lähdet
leikkiin mukaan niin sitten on vaan hyväksyttävä
se tosiasia, että jätkällä käy todella hyvä
flaksi, kun on pari tai ehkä useampiakin
vakiopanoja.

Kateeks käy melkeen.

Äänestä
  • helvetin mukavaa kun on joku saamerin jurpo
    äänessä. Uskotko, kele, että joku ihminen voisi
    joskus kirjoittaa tänne ihan tosissaan, on paha
    mieli, kaipaisi vähän tukea jostain, niin eikö oo
    joku saakelin tunteeton m*Kku! täällä
    heittelemässä fantasioitaan ilmaan, kiitos vaan,
    kasva aikuiseksi, typerys.

    Ei ole toista "panoa", kysyin ja uskoin
    rehelliseen vastaukseen, jotkut meistä ovat
    tarpeeksi kypsiä ihmisiä viitsiäkseen olla
    ääliöitä.

    Äänestä

  • ippa kirjoitti:

    helvetin mukavaa kun on joku saamerin jurpo

    tuosta edellisestä viestistä ja olihan se suoraa
    puhetta, mutta älä nyt loukkaannu kun sanon
    sinulle, että näinkin voi joskus olla ja ihan
    tosielämässä ja se voi tulla omalle kohdalle
    vaikkei ikinä olisi uskonut ja toinen silmät
    kirkkaina väittää ettei ole ketään muuta.

    Nyt sinulla on pahapaikka, mutta selviät siitä ja
    tulet huomaamaan ettei elämäsi ole yhden ihmisen
    varassa vaikket nyt sitä ehkä uskokaan.

    Äänestä

  • ippa kirjoitti:

    helvetin mukavaa kun on joku saamerin jurpo
    äänessä. Uskotko, kele, että joku ihminen voisi
    joskus kirjoittaa tänne ihan tosissaan, on paha
    mieli, kaipaisi vähän tukea jostain, niin eikö oo
    joku saakelin tunteeton m*Kku! täällä
    heittelemässä fantasioitaan ilmaan, kiitos vaan,
    kasva aikuiseksi, typerys.

    Ei ole toista "panoa", kysyin ja uskoin
    rehelliseen vastaukseen, jotkut meistä ovat
    tarpeeksi kypsiä ihmisiä viitsiäkseen olla
    ääliöitä.

    Petät itseäsi, jos et ota huomioon
    mahdollisuutta, että hänellä on joku toinen.
    Yritä myös ymmärtää, että ei kukaan (90 %
    miehistä) kerro silmät kirkkaina, jos hänellä on
    joku toinen nainen. Hyvin usein, kun jomman
    kumman osapuolen kiinnostus lopahtaa, niin
    hänellä on toinen mies/nainen (kiistaton
    tosiasia). Ei kuitenkaan kannata ruveta
    syyttelemään miestä, jos sinulla ei ole
    todisteita.

    Tilanne voi olla myös sellainen, että miehesi
    pitää sinusta ja tietää, että varsinkin sinä olet
    häneen hyvin kiintynyt. Tällöin hän ei halua
    loukata sinua, vaikka olisikin kiinnostunut
    jostakusta toisesta enemmän. Miehesi tilanne voi
    olla vaikeampi, koska hän tuntee tiettyä
    velvollisuuden tuntoa sinua kohtaan, koska olette
    asuneet yhdessä yms. Voi tietenkin olla, että
    olen väärässä, koska en tunne tilannetta
    tarkemmin.

    Sinuna puhuisin asiasta hyvässä hengessä. Kun
    aloitat keskustelun, et saa kiihtyä, suuttua tai
    syyttää häntä mistään. Kysy rauhallisesti ja
    ystävällisesti, että miksi tilanne kohdallanne on
    muuttunut. Älä sorru siihen että alat käyttäytyä
    hysteerisesti tms. koska silloin voit olla varma,
    että miehesi ei jatka keskustelua. Onnea!

    Äänestä

se pahasti kuulostaa siltä, että sinun on aika
ruveta tekemään surutyötä suhteen päätymisen yli
pääsemiseksi.

Lyhyen kertomuksesi perusteella miehesi joko ei
ole enää kiinnostunut jatkamaan suhdetta, mutta
haluaa yrittää olla sinulle kiltti tai sitten
hänellä on joku toinen ja yrittää pitää sinut
varalla.

Nopein (ja ainoa?) tapa saada toinen rakastumaan
itseensä on saada hänet kuvittelemaan, että olet
löytänyt jonkun toisen. Silloin hän ei enää pidä
sinua itsestäänselvyytenä ja pysähtynee
miettimään haluaako hän todella sinut.

Onnea matkaan, kävi miten tahansa.

Äänestä

Just noin. Siitä on kyllä kaksi vuotta aikaa ja
kaduttaa vieläkin kun jätin tytön. Meillä oli
yhdessä tosi mukavaa ja hauskaa. Seksikin sujui
ja kaikki oli muutenkin kohdallaan. Vietimme
kaikki mahdollisen vapaaaikamme yhdessä perheiden
parissa ja baarissa olimme aina kahdestaan!

Ehkäpä se on sitä jotain "nuoruuden tyhmyyttä",
ja paikalleen/sitoutumisen pelkoa joka ajoi
tiemme erilleen.

Nykyään en ole oikeastaan onnellinen vaikka
sinkkuna olenkin. Toivottavasti joku nuori ja
mukava nainen vielä minun sydämmeni sulattaa :).

Äänestä
  • Olen juuri eronnut avomiehestäni, kihlatustani
    kahden yhteisen vuoden jälkeen. mekin tapasimme
    nuorina, minä olin 19 ja hän 21. menimme n.
    kolmen kk:n seurustelun jälkeen kihloihin ja olin
    onnellisempi kuin koskaan. rakastin (ja rakastan
    edelleen) miestä yli kaiken.

    hän kuitenkin petti minua toisen naisen kanssa.
    sain tietää siitä, ja ajattelimme kuitenkin vielä
    yrittää, kunnes alkoi kuulua tarinoita tutuilta
    kuinka se ei olekaan ollut ainut kerta...

    mieheni väitti itku silmässä ettei ole tehnyt
    niin. en voi kuitenkaan enää uskoa tai luottaa
    häneen. sattuu niin p****leesti.

    sanon vain sen, että ei kannata uskoa kaikkea,
    jos on pienikin syy epäillä.. minä olin naiivi ja
    sinisilmäinen, minua oli helppo kusta silmään. ei
    ole enää. kiitos hänen, en uskalla luottaa enää
    keneenkään. ja silti rakastan ja kaipaan häntä
    koko ajan.

    minä tarjosin hänelle itseni ja kaikkeni.
    puhuimme perheestä, avioliitosta,
    omakotitalosta... eipä se hänelle kelvannut..
    sitoutumisen pelkoa..? harmittaa vain, että
    kahdesta vuodesta ei jäänyt kovin hyvää muistoa
    jäljelle miehen pettämisen takia, olen alkanut jo
    miettiä onko mikään, mitä hän on minulle sanonut
    totta...

    voi kun tämä joskus helpottaisi.....

    Äänestä

  • e-80 kirjoitti:

    Olen juuri eronnut avomiehestäni, kihlatustani

    Ei voi muuta kuin olla samaa mieltä siinä
    kaipauksessa ja niin no... Ehkä etäisesti
    haluaisin entisen omankultani takaisin, mutta se
    ei ole enää järkvää... Toivottavasti löytäisin
    uuden iohastuksen kohteen pian enkä enää
    viettäisi ns. rankkaan elämää (viina, baari jne),
    koska siinä hajoittaa itsensä ja rahaa menee
    tolkuttomasti...

    Äänestä

  • Heppu kirjoitti:

    ..tytöt pitää lippu korkealla kaikesta
    huolimatta. Kuulostatte ihanilta ihmisiltä, joten
    eiköhän se kunnon mieskin eteen vielä kävele.
    Harmi vaan, että tämä elämä on tällaista ja
    ihmiset nykään sellaisia kun ovat.

    Äänestä

kaikki miehet eivät petä...
Suhde tukehtuu jos kaikki aika vietetään yhdessä,
unohdetaan vanhat harrastukset, vanha sosiaalinen
verkosto -eletään tiukassa symbioosissa. Ihminen
tarvitsee rakkaansa lisäksi muutakin sosiaalista
rajapintaa, ystäviä, keskustelukumppaneita...
Itse kävin aika rajun kasvukriisin lävitse kun
neljän rakastuneen vuoden jälkeen huomasin, että
ainoa asia mitä minulla oli jäljellä oli työ ja
perhe, ei ystäviä, harrastuksia, "henkireikiä"
Silloin oli monenlaiset asiat mielessä...

ELi hiukan tilaa toiselle, tukea ja rakkautta...
en mä muuta osaa sanoa. Ja jos kaikki pisteessä
ettei enää jaksa yhdessä... silloin pitää antaa
mennä, tehdä surutyö, itsensä löytäminen kaikessa
rauhassa... ja alkaa vasta pikkuhiljaa
rakentamaan uusia ystävyyksiä...

Äänestä
  • Monet kommentit ovat saaneet minut epäilemään
    mielenterveyttäni. Olen kauhukuvitelmat päässäni
    nähnyt tämän miehen harrastamassa irtosuhteita
    suurin piirtein kaikkien kanssa koirasta
    kassaneitiin, vaikka tiedän oikein hyvin ettei se
    kuulu häneen luonteeseensa. Olisi kai sellainen
    tullut esille jo tavalla tai toisella näiden
    vuosien aikana? Vaikea uskoa, että mies, joka ei
    ole koskaan pahoittanut mieltäni olisikin kauhea
    häntäheikki...

    Olen totta puhuen itsekin suorastaan
    myllerryksissä. Mitä pidemmälle eron päivästä
    edetään sitä enemmän olen joutunut kysymään
    itseltäni, että KUKA MINÄ OLEN OIKEIN OLLUT?
    Tuntuu, että elämäniloisesta, menevästä
    kaunottaresta (siis minusta...hehhe..) tuli
    viimeisen vuoden aikana papiljottikojootti
    rivitaloon.

    Ei suoraan sanottuna ihme jos rupesi hiukka
    ahistamaan toista puolta. Nimenomaan sitä minusta
    EI pitänyt tulla! Olen ollut vihainen, katkera ja
    manaillut itseäni - ihan kuin olisin heittänyt
    hukkaan kokonaisen vuoden kalliista elämästäni.
    12 kuukautta aikaa, jolloin minulla olisi ollut
    mahdollisuus tehdä itsestäni jotain, nähdä
    maailmaa, tavata ystäviä - kankkulan kaivoon! Ja
    minkä vuoksi? Istuin neljän seinän sisällä, kävin
    töissä ja olin kuin lamaantunut.

    Kiroilisin raskaasti jos kehtaisin.

    Jos nyt voisin korjata virheet ja näyttää
    hänelle, että hei! minä en ole oikeasti
    tälläinen, olen vain ollut jotenkin ihmeellisesti
    katatonisessa tilassa - onneton.

    Minä olen yhä se ihminen johon rakastuit kauan
    aikaa sitten, enkä ole aivan lopullisesti
    taantunut vaimo-ihmiseksi.
    Hän on yhä sen ihminen jonka kanssa tahdon olla
    ja mennä, mutta... vau...aivan uusilla
    pelisäännöillä... Ihan kuin olisin herännyt
    koomasta. Onko tämä ihan ihmeellistä?

    Voinko enää korjata suhdettamme, voiko sitä enää
    nostaa uudelle tasolle? Outoa. En tiedä. Voivatko
    ihmiset kasvaa yksilöinä yhdessä ollessaan?
    Vastatkaa.

    Äänestä

  • ippa kirjoitti:

    Monet kommentit ovat saaneet minut epäilemään

    Kysyit voivatko ihmiset kasvaa yksilöinä yhdessä
    ollessaan?
    Voivat, mutta se vaatii molemmilta sitä, että
    antaa toisen kasvaa.

    Niinhän siinä useasti käy, että kotileikin
    huumassa jää kaverit ym. kunnes herää koomasta
    kuten asian ilmaisit. Havahtuu huomaamaan, että
    muutakin elämää on kuin se yhteinen pesä ja suhde.

    Älä ihmeessä ajattele, että 12 kuukautta olisi
    mennyt hukkaan, opithan siitä paljon ja teillä
    oli paljon hyviä hetkiä.

    Pointti tässä sinun tarinassasi on se, että mies
    sanoi ettei hän rakasta enää sinua etkä voi
    millään pakottaa häntä siihen etkä ole mitään
    pilannut tekemisilläsi tai tekemättä
    jättämilläsi. Tosirakkaus kestää paljon
    pahempiakin koettelemuksia kuin teillä on ollut.
    Yksinkertaisesti ette vain olleet toistenne
    ihmiset, siinä se on, mies vain tajusi sen ennen
    sinua!

    Äänestä

Kommentoi aloitusta

ippa kirjoitti:

Olen tilanteessa, jossa suuresti rakastamani mies
yht´äkkiä kertoi, ettei rakasta minua enää, mutta
pitää kuitenkin minua yhä tärkeänä ihmisenä ja
haluaa tapailla minua. Tätä ennen olimme
seurustelleet 2 ja puoli vuotta, josta asuneet
yhdessä kaksi ja puolitoista vuotta samassa
työpaikassa. Siis vähemmästäkin sitä kaipaa omaa
aikaa ja hieman tilaa suhteeseen, voin kyllä
ymmärtää tämän erittäin hyvin - itsekin kaipaan
vähän itsenäisyyttä ja olenkin muuttamassa
toiseen kaupunkiin opiskelemaan.

Pelkoni aihe onkin, että olemme ehtineet pilata
ihanan, toimivan suhteen liialla sitoutumisella
peruuttamattomasti. Kerro minulle, mies (ja
vaikka nainenkin) miten pääsemme tästä raskaasta
kriisistä ylitse, miten saan hänet rakastumaan
itseeni uudelleen, vai onko se mahdotonta.

En usko mitään muita ongelmia koskaan olleenkaan,
kuin että ryntäsimme yhteiselämään liian kovalla
vauhdilla, varsinkin kun olimme vain 19-vuotiaita
kaiken alkaessa. Tahdon ja tahdon antaa tilaa
kasvaa myös yksin, mutten tahtoisi sen vuoksi
menettää miestä, jonka kanssa olen ollut
onnellisempi kuin koskaan. Olenko menettänyt
hänet jo?

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu