Milläs keskustelet..

Juuri eilen illalla miehen kanssa KESKUSTELTIIN!!!
Sitä ei ollakaan tehty miesmuistiin. Puhuttu vain
pakolliset ja purtu hammasta, eli hakattu
kumpikin päätä seinään tahollamme. Mulle tuli
jotenki mitta täyteen, vetelin muutaman kaljan ja
kysyyn mieheltä pari kysymystä. Haluaako eron ja
onko pettäny mua? Vastasi molempiin kieltävästi.
Ensi aikamoisen karjumisen kautta ruvettiin
pikkuhiljaa oivaltamaan molemmat, että ollaan
suos ja syvällä, oltu aika kauan. keskustelu alko
pikkuhiljaa edetä oikeeseen suuntaan. Oli niin
hemmetin hienoo, huomata että rupes löytään sitä
miestä mihinkä rakastu yli 10 vuotta sitte. Vielä
eilen mietin että mihinkä muutan lasten kans,
kuinka selviän jne. ja tänään taas jaksaa
ajatella sitä yhteistä elämää. Tunne on valtava!
Mutta kauan se kesti! Mun miestä pitää aina
ravistella rankimman kautta ennenku se tajuaa.
aina me mennään yhtä syvän ojan kautta siihen
parempaan jatkoon. paljo ollaan toisillemme
paskaa syötetty ja paljo on nielty, mut eikö se
tästä taas. Kun on lapsia, niin sitä jotenki
haluaa enemmän yrittää. Eihän se puhuminen, eikä
lapset eikä mikää aina auta vaan ero tulee.
Joissaki tapauksis se on pareeki, mut on varmaan
sellasiaki avioliittoja joita vois pelastaa. Mut
se ei oo helppoo, se itsensä paljastaminen,
avautuminen. Mä tein sen taas, ties kuinka
monennen kerran ja joka kerta se on vaikeempaa,
mut yritetään. Rakastaminen on niin hemmetin
pelottavaa, koska siinä laittaa ittensä peliin,
täysillä. Yrittäkää hyvät ihmiset puhua
toisillenne. Antakaa välillä tulla se kaikki paha
ja potutus ja kiukku pihalle, puhumalla,
rehellisesti. Sanokaa miltä tuntuu. Mun mies
havahtui siihen koska mä sanoin ääneen sen etten
mä tierä rakastanko mä sitä enää. Mut kyl mä
rakastan. Hyvä suhde vaatii paljo töitä,
molemmilta. Täälä eletään vain kerran. Ei kannata
tuhlata sitä pahaan oloon, jonka voi selvittää.