saako masentunut

Suosittelisin ensin käymään syväterapiassa hoitamassa pohjia, koska ne muuten kumpuaa ylös väärillä ajoilla. Eihän nuo parannu aina, mutta jos on käsittelemättömiä niin ne pitää ensin hoitaa pois. Nuo hoidot maksavat, mutta niin myös se lapsi.
Raskaus ja lapsentulo voi nostaa masennusta pintaan, kykenetkö toimimaan masennuksessa? Miten isä, onko hän valmis hoitamaan lapsen yksin jos sinä et kykenisi? Lapsenteko on monesti itsekästä, ja ymmärrän kuumeesi, mutta joskus pitää uhrata ensin ja odotella.

p.s laitappa EPA öljytasapainosi kuntoon eli jos et jo syö, ala syömään vakituisesti runsaasti EPAa sisältäviä kapseleita. Tällä on todettu isoissa tutkimuksissa olleen paljon apua masennuksen hoidon yhteydessä.

Masentunut äiti ei ole lapsen parhaaksi. Masennus ei ainakaan parane lapsen hankkimisen myötä, sen verran paljon raskaampaa on äidin elämä lapsettoman elämään verrattuna.

Masentunut äiti voi aiheuttaa lapelle paljon vahinkoa joten mielestäni äidin on parannuttava ensin.

että on hyvä hoitaa masennus ennen raskautta. Itse en jaksanut iloita lapsesta ja hoitaminen tuntui raskaalta. Tosin äidinrakkaus syttyi sitten hieman myöhemmin ja hyvin on mennyt ja lapsi onnellinen ja iloinen.

Lapsen kannalta on kaikista tärkeintä,että äiti/vanhemmat jaksavat ja voivat hyvin.

Totta kai jokaisella on oikeus olla äiti jne. Mutta hoida masennuksen perussyy pois niin jaksat hoitaa lastasi ja voit itsekin nauttia hänestä.

Psyykkiset prosessit ovat aina pitkiä, itse olen käynyt läpi 3 vuoden tiiviin terapian ilman lääkkeitä ja nyt koen että pystyn paremmin käsittlemään asioitta, etten ahdistu niin herkästi.

Olen myös syönyt epa:aa jota suositellaan myös niille joilla on masenusta,ennaltaehkäisyyn.
Toki joskus pelotta,että masennut taas, mutta se on sitten sen aja murhe ja tärkeintä on se,että apua on tarjolla...

Vakava masennus oli teininä, silloin tuli kyllä kunnolla tutustuttua itseen ja selvisi kyllä masennuksen syytkin. Silloin masennus hallitsi elämää, nykyään en sanoisi niin. Silloin tällöin päiviä, jolloin masentaa. Tulee nopeasti mutta myös menee. Oon ruvennut miettimään, että onko kyseessä enää edes masennus vaan osa omaa persoona. Niin en sitten tiedä, onko se masennusta vai vaan mun tapa reagoida ongelmiin ( olla jokusen tunnin hyvin masentunut ja sitten taas elämä jatkuu). Koska täysin erilainen olo nykyään, kun silloin teininä jolloin masennustila jatkui ja jatkui... Juttelemassa käyn pari kertaa kuussa, eipä taida sitä terapiaksi sitten voida oikein kutsua. Hassuintahan on, että itse on jo ratkaissut, mistä oma pahoinvointi on johtunut. Mutta vaatii aikaa ja työtä pikku hiljaa oppia ajattelemaan asioita uudella tavalla. Tietää miten pitäisi ajatella mutta teorian soveltaminen käytäntöön vie aikaa.
Mies kovasti valaa uskoa, että vauvanhoito meiltä onnistuu. Itse on kahden vaiheilla. Toisaalta olen luottavainen mutta joskus taas pelko ottaa vallan. No päätettiin miten tahansa niin onneksi tukiverkosto löytyy :)

Raskausajan stressi ja masennus vaikuttaa lapseen, samoin vaikuttaa äidin raskaudenjälkeinen masennus. Kannattaa siis hoitaa masennus kuntoon. Se kun voi helposti pahentua raskauden jälkeen.

http://www.terveysportti.fi/terveysportti/Dlehti2.tunnista?a=Y&t=H&fname=D91646.htm

Kokeile ravitsemusterapiaakin: http://www.biovita.fi/suomi/terveyssivut/naisten_masennus.html

Suurinosa nykyihmisten masennuksesta ei ole masennusta. Niihin tyrkätään heti lääkkeet kyllä, ettei tarvitsisi nähdä vaivaa, ja paha olo on jatkunut pitkään, mutta... Suurinosa johtuu siitä, ettei osata kohdata epäonnistumisia ja kestää negatiivisia tunteita, kun uskotaan, kun jopaikassa vaan hoetaan menestyksestä ja arjen ihanuudesta jne. Tosiasia on se, että ihmisen elämä on vaikeaa, ja joskus vaikeudet kestävät pitkäänkin. Niistä ei selviä itsesäälillä, vaan taistelemalla, ja ikäviäkin tunteita voi käyttää voimavarana. Liian usein ei osata, oman elämän hallinta on hukassa, ja ihminen harhailee, pyörii vain itsekkyydessä jne.

Monesti masennus kertoo myös väärästä suunnasta: toimii itseään vastaan. Joko kasvatuksen takia, luulee, että näin kuuluu, yhteiskunnan tai oman rohkeuden puutteen takia. Silloin alkaa masentua, kun ei tee mitään, missä sydän laulaisi. Ei uskalla kokeilla, elää tylsähköä ja tyhjää elämää. Toistaa virheitään, kun ei uskalla muuttua, eikä myöntää omia puutteitaan tai hyväksyä niitä. Ajautuu ns. pahoille teille, koska se on helpompaa, kun taistella ja tehdä töitä. Ehkä kokee ettei rakasteta joten hakee sääliä.

Vielä on pinnallisuus. Elämän arvot ovat jääneet huonolle, niinkuin monella on. Jos elämänsä perustaa pinnallisten ja tyhjien arvojen varaan, siltä tuntuu myös elämä.

Ja sellaiset pienemmät traumat, loukkaukset yms. mitä ei olekaan selvittänyt itselleen. On vain antanut kohdella itseään väärin, eikä korjaa sitä. Jää uhriksi. Joskus isommatkin traumat, joista voisi toipua, koska ei olekaan sairastunut, mutta haluaa vaan jääräpäisesti kompensointia, ja jumittaa pahaan oloon paranemisen sijaan.

Kaikki näistä aiheuttaa masennuksen tunteen, ahdistusta, ja niitä on, yllättävää kyllä, vaikea havaita. Ihminen toimii tottumuksesta, ja on vaikeaa havaita oman itsesäälin, ja kurjuuden keskellä, että itse olisi tehtävä. On todella haastavaa nostaakin itsensä suosta, käsitellä kipeitä asioita ja myöntää kipeitä tosiasioita.

Lääkärit antavat lääkkeet, koska hoitavat vain oireita, mutta lääkeet eivät paranna itse asiaa. Vain asioitten selvittely parantaa. Se on vuosien työ, ja se on vain tehtävä. Haettava ja etsittävä apua, minkä itselleen kokee oikeaksi, ja päätettävä, että minä etsin aina kun jaksan, minä löydän vielä, sitoudun itseeni ja elämääni, eli tuntui miltä tuntui, minä kyllä nousen siitä, ja pidän itseni liikenteessä. Sitoudun etsimään apua jne. Silloin löytää. Mutta siihen menee aikaa ja asioitten käsittely voi olla tuskaista.

No, nämä ihmiset, jos jäävät sinne itseensä, eivätkä etsi, ovat myös itsekeskeisiä, synkisteleviä, ja ihan suoraan sanottuna, kannattaisi miettiä tarkkaan. Jos hankkii lapsen parantuakseen, on se vauvalle liian iso vastuu ja väärin. Jos hankkii lapsen, koska on päättänyt ja sitoutunut paranemaan, se on okei. Masennuksen kanssa ei voi elää ja olla hyvä äiti, koska sen tartuttaa lapseensa ja lapsi alkaa hoitamaan vanhempaansa... ja molemmat kokee pettymyksiä ja ei ratkaise omia ongelmiaan. Pitää päättää parantua ensin, korjata asiat ja ainakin lähteä sille tielle ennen lasta. Kukaan ei ole täydellinen, mutta lasta ei saa tehdä oman mustan sisälle ja sillä että ehkä paranee. Lapsella on oikeus terveisiin vanhempiin. Täydellinen ei tarvitse olla, mutta ei kyllä sairaskaan.

Mutta: tämä sorttisen masennuksen, joka siis ei oikeastaan ole masennus sairautena, voi korjata samalla, jos päättää, voi auttaa itseään koko loppuelämänsä ja traumoistaan jne. voi selvitä. Jokaisessa kuitenkin on vikansa. Suurin vaara kuitenkin on juuri se, että tekee lapsen, olettaa et se tuo rakkautta jne. mutta lapsi tuo myös kaaosta, vastuuta, rankkoja öitä, parisuhteen muuttumisen, rahan menoa, 24/7 sitoutumisen, itsetutkiskelua ja vastuuta, vastuuta, vastuuta, päätöksiä, hoitamista, itsestään antamista silloinkin, kun on itse väsynyt jne. Se ei sovi, jos on masentunut, eikä ole edes tiellä paranemiseen, eikä määritellyt itselleen minne suuntaan lähteä paranemaan.

Ja kyllä, tiedä tasan tarkalleen mistä puhun.

Sitten on se masennus, mikä mielestäni on ns. oikea masennus. Se on mielisairaus, mikä johtaa kuolemaan. Ei, siihen ei lasta pidä tehdä, koska se on jo niin julmaa lasta kohtaan, että huh, huh. Se masennus on ehdottoman vakava ja vaatii lääkehoitoa, jatkuvaa tarkkailua ja hoitoa, eikä yleensä parane, vaan päättyy itsemurhaan kaikista yrityksistä huolimatta. Silloin mieli vääristää kaiken ja synkistää kaiken, eikä ole mitään suuntaa. En tiedä voiko siitä todellakaan parantua.