Te itsenäiset YH:t, pelkäättekö koskaan että kasvatte liian vahvoiksi ja vaikeasti uuteen parisuhteeseen sopeutuviksi? Itse pelkäsin aikoinaan ja onnistuinkin monta kandidaattia lyömään ulos laudalta. Mutta minkäs tein vahvuudelleni? En tahtonut mitään feikatakaan, halusin kantaa vastuun yksin, vaikka taakkani raskas olikin. Mutta sitten tapasin ihmeellisen tyypin, joka ei mitenkään edes halunnut tulla elämääni, ei puuttunut mihinkään asioihini, eikä varsinkaan lapsia koskeviin juttuihin. Antoi mun vaan olla ja minä hänen, ihmeen neutraalisti mutta siltikin läsnäolevasti ja vuodesta toiseen tää vaan jatkuu. Kerrassaan käsittämätöntä.
Liian vahva?
I.H.
7329
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
En enää pelkää olevani liian vahva uuteen suhteeseen, vaan pelkään sitä, että en selviä
tämän heikkouden kanssa jonka sain lahjaksi,
valmistautuessani uuteen ihmissuhteeseen, josta
nyt sitten ei olosuhteiden epäonnekkaalla
myötävaikutuksella, näy tulevan valmista.
Nyt olen parka siipipuoli enkeli, joka kaipaisi
vahvan miehen kumppanikseen kulkemaan
elämän kivistä polkua, minä annoin tunteelle vallan tehdä työtään minussa ja jäin ansaan.
Olen kuullut, että jokaisen vahvuuden takana on "heikkous".
Niin on itsenikin laita. Minun on selvittävä yksin, koska pelkään sitoutua. Miksikö? Koska pelkään luopumisen hetkeä.
Tästä syystä olen pakottanut itseni vahvaksi. Mutta nämä "vahvuudet" eivät enää päde ollenkaan siinä tilanteessa, kun joudun sen tosiasian eteen, että on luovuttava. Silloin olen täysin hukassa.
Mutta enpä ole keksinyt, millä muulla tavalla saisin pidettyä tuon luopumisen pelon aisoissa.
Itken vieläkin tämän taakkani kanssa, vaikka jakajiakin jo löytyy. Muuten olisinkin jo musertunut sen alle.
kohdallani pahin on jo tapahtunut!
Olen seurustellut nyt 9 vuotta,
enkä koskaan ole päästänyt kaveria "lähelle".
En sopeudu enää toiseen ihmiseen vierelläni,
haluan olla ja asua omillani.
Seurustelumme kuitenkin jatkuu,
en edes itse ymmärrä, miten hän kestää minua.
Tai sitten hän on jo lakannut kaipaamasta
"perheidylliä" ja avioliittoa.
Hän on nelikymppinen, lapseton, kiltti,
viinaton, tupakoimaton, työssä käyvä jne.
Mutta taidan pelätä samaa kuin mette!
Kuitenkin joutuisi ehkä luopumaan
ja pitäisi taas kerran aloittaa alusta.
Voih! ;)
Kymmenen miestä ja yksi nainen roikkuivat köyden varassa jyrkänteellä. Köysi kesti vain 10 ihmisen painon. Yhden oli pudottauduttava. Nainen sanoi:
- Minä suostun. Naisena olen tottunut uhrautumaan muitten edestä. Tämän liikuttavan puheenvuoron jälkeen miehet alkoivat taputtaa.
hauskaa...
*väsyneenä kikattelee* :)
Vahva olen ollut ikäni en muuten olisi 16 vuotta kestänyt exäni kaltaisen miehen kanssa.
Nyt olen seurustellut kaksi vuotta toisen ikänsä vahvan kanssa, joka ei edes naimisiin ole mennyt missään vaiheessa, eikä hänellä ole lapsiakaan.
Hänen kanssaan seurustelin myös ennen naimisiin menoani useamman vuoden ajan. Voipa olla, että vahvuutemme erotti meidät silloin. Nyt tässä elämän vaiheessa se on yhteinen voimavaramme ja tunnemme sielunkumppanuutta. Silti en tunne mitään tarvetta muuttaa saman katon alle. Tällä tavoin säilyy tuoreus ja arjen sävyttää ihana onnellinen odotus toisen tapaamisesta.
Mulla on tuollainen sama käsittämätön onnen tunne. Lapsia koskeviin juttuihin ei minunkaan rakkaani puutu, eikä isäksi isän paikalle ole tunkemassa. Mulla on tunne, että hän on yksin minun ja tapaamisemme ovat yksityisyyttäni ja sen osaan hyvin ottaa, vaikka lapset ovatkin kotona kaiken aikaa. Lapset ovat jo niin isoja, jotta hyvin ymmärtävät ja ovat onnellisia, että mulla on rakas, joka pitää minut onnellisena ja hyväntyylisenä.