kun meillä lapset painii sen surun kanssa ettei vanhemmista mitään kuulu. ei tulla tapaamisiin, ei soitella, ei vastata puhelimeen.
ja täällä taivastellaan surupuserossa lapsetonta joulua.
tasan ei käy tässäkään onnenlahjat!!
mistä sitten johtuu, että niille vanhemmille, jotka haluaisivat lapsiaan tavat sattuu sijarit, jotka sen estää?
ja meille sattuu juuri ne vanhemmat jotka ei lapsiaan halua tavata?
joulua vaan kaikille!
ja täällä taivastellaan surupuserossa lapsetonta joulua.
tasan ei käy tässäkään onnenlahjat!!
mistä sitten johtuu, että niille vanhemmille, jotka haluaisivat lapsiaan tavat sattuu sijarit, jotka sen estää?
ja meille sattuu juuri ne vanhemmat jotka ei lapsiaan halua tavata?
joulua vaan kaikille!
Vastaukset 26
Vanhimmat
minäkin ihmetellyt.
Eipä ole tarvinnut tapaamisrajoituksia laittaa, kun tapaamiset niin harvassa, et ennemminkin sai rukoilla, vanhempia tapaamaan lapsiaan.
Joulun aikaan yksi äiti katosi aina maan alle, ei edes korttia laittanut.
Toiset vanhemmat yrittivät aluksi ottaa lapset, mutta joulut olivat lapsille katastrofaaliset, niin luopuivat, eivätkä sitten edes soittaneet.
Alussa lasten jotkut kummit edes muistivat heitä, mutta sitten hekin katosivat, kuin maa olisi nieölaissut, ilman mitään selittelyä, tai erityistä syytä.
Yksien isovanhemmat lupasivat ottaa jouluksi, mutta kun joulu lähestyi ja ruvettiin kyselemään, niin ilmoittivat aivan suoraan, ettei ole aikomustakaan pilata omaa rauhallista joulua, ottamalla lapsia riesakseen, et silleen.
pystynyt karkoittamaan lasten läheiset ympäriltäsi.
Lapseni lastenkodissa jokaikinen vanhempi tapaa lapsiaan säännöllisesti. Suurin osa vieläpä joka viikonloppu.
Miten olet saanut lasten läheiset ulos elämästäsi? Sitähän sinä itse halusit? Eihän muualla näin mene.
Meidän ekojen sijoitettujen äiti, eikä kukaan muukaan käynyt lastenkodissa lapsia tapaamassa, paitsi minä.
Ei ole tarvinnut mitenkään karkottaa.
Sen kerran, kun ovat käyneet on heitä pidetty kuin piispaa pappilassa, että tulisivat uudestaan, tai olisivat hakeneet lapsia lomille kotiin, mutta kun ei.
Älä sinä minua vanhempien välinpitämättömyydestä syytä. Tai heidän tärkeysjärjestyksestään, miä on kaikkea muuta kuin lapset.
Tosin ihan pieni puolustus lienee se, että matkaa meille vanhempien asuinpaikkakunnalta on yli 100 km, joten ei ihan pikapuoliin voi piipahdella.
Siltikään se ei ole mikään puolustus, kun bussillakin matkan taittaa alle 1,5 tunnissa ja sossu korvaa matkat, et taitaa vain olla siitä halusta kiinni.
Haloo hei,kaikki biologiset vanhemmat ei ole samanlaisia kun sun kohdalles sattuneet....sori vaan ottaa aivoon kun tuntuu että sä pidät kaikkia samanlaisina...
yleistin, kun puhuin ihan vain meidän tapauksista ja niistäkin vielä yksilöidysti, koska ei edes meidän lapsilla ole samanlaiset vanhemmat, joten tiedän, et jokainen tapaus on omanlaisensa.
Ainut yhteinen nimittäjä meidän bioilla on ollut päihdeongelmat.
siitä mikä on huostan syy ja onko se syy todellinen vai sosiaali-ihmisten päässä.
Jos vanhemmat ovat todella huonossa kunnossa eivätkä oikeasti pysty lapsistaan huolta pitämään niin on varmaan suurempi todennäköisyys ettei sellainen vanhempi ole kiinnostunut/kykenevä pitämään lapseensa yhteyttä aktiivisesti huostan aikanakaan.
Jos taas kyseessä on ns. hoidollinen huostaanotto tai muuten vaan on asiat menneet väärin ja lapsi on huostattu ihan hyviltä vanhemmilta niin sellaiset vanhemmat varmaan kynsin ja hampain yrittävät lastaan mahdollisimman usein tavata (elleivät sitten ole tuskassaan lamaantuneita).
et miten just niille vanhemmille on sitte sattunut sellaset sijarit, jotka estelee tapaamisia.
tapaamisissa mahdollisuus pohtia tuota. Avautuisiko mieleltään sairaille sijaisvanhemmille tapaamisilla kiusaamisen mahdollisuus sellaisia lapsia ja vanhempia kohtaan, jotka haluaisivat yhteyttä pitää. Kaikki sijaisvanhemmat kun eivät mitään lutusia ole.
Sulla kun on itselläsi suuri sydän, et varmaan käsitä maailman pahuutta, sitä näkymätöntä. Yleensä paha noissa puetaan vastakkaiseksi ihmisille ulospäin. Joitakin ihmisiä pitää seurata vuosikausia että huomaa ja että itse uskoo mitä näkee ja kuulee. Ihmistä kun oppii lukemaan, voi mitä rikkautta on seurata hänen pyrkimyksiään.
Ketä kokee minkäkin estämisenä.
Jos vaikka vanhemmat haluavat tavata päivittäin tai milloin heille sopii, niin jos sijaisperheelle ei se käy, onko se estämistä.
Kun joka perheellä on kuitenkin ne menonsa, harrastuksensa, läksyjen tekoajat, ruokailut yms.
Pitääkö sijaisperheen laittaa vanhempien tapaamiset arkirutiinien edelle? Pitääkö perheen menot muuttaa jos biovanhempi haluaakin tavata lastaan?
Missä menee raja? Kuka joustaa, sijaisvanhemmat, biologiset vanhemmat vai lapsi?
Meilläkään ei kyllä tapaamiset ole ongelmat. Ne sujuvat niiden kanssa säännöllisesti ketkä siihen kykenevät ja muutamien kanssa ei ollenkaan, onneksi on muita sukulaisia.
Yhden lapsen mielestä tapaamiset vanhemman kanssa 3 tuntia joka kolmas viikonloppu on liikaa, vanhemmalle liian vähän (huom. lapsi ei ole koskaan elänyt vanhemman kanssa, eikä tällä ole kotia.)Ei tuo minustakaan paljon ole, mutta taustat huomioonottaen näin se vain nyt on.
tahansa. Sijaishuolto osaa olla ilkeää...
tuskaansa, murhettaan.
Moni vanhempi,
äiti, isä, voi
kestääkseen tilanteensa, elämänsä, pysyäkseen hengissä,
jaksaakseen ja pystyäkseen kantamaan oman lapsensa tuskan, ikävän, surun,
kääntää lapselleen selkänsä, oman elämänsä.
Kestääkseen oman, lapsensa surun, tuskan, ikävän, murheen.
Näyttämättä suruaan, murhetta, tuskaansa
kenellekään
menemällä eteenpäin, ilman elämäänsä, lastansa.
Ihan hyvä kysymys ja pistää kyllä ajattelemaan. Olisi kaikkein paras kun sijoituksissa pelaisi yhteistyö niin sijaisvanhempien, biologisten vanhempien kuin sukulaistenkin välillä.
Olen itse erään sijoitetun lapsen kummi ja kieltämättä välillä on turhauttavaa lähettää korttia tai kirjettä sinnepäin kun koskaan kuitenkaan sieltäpäin ei vastausta takaisin kuulu. Ymmärrän että varmasti on välillä kiireitä, mutta luulisi edes pienen kiitoksen saavan joskus tai tuoreet kuulumiset lapsesta. Puhelin numerotkin ovat vaihtuneet tiuhaan tahtiin ja tällä hetkellä numero on salainen.
Sinänsä en yhtään ihmettele jos jotkut tälläiseen väsyy ja lopettaa yhteydenpidon kokonaan.
Joillekkin vanhemmille voi olla myös niin kova pala koko huostaanotto ja tuntuu pahalle katsoa omaa lasta toisessa perheessä että katsoo jotenkin paremmaksi lopettaa yhteydenpidot kokonaan.
ja sossujen hirvittävyys niin raskaaksi, että en osannut muuta kuin itkeä kotona. Sitten muutin kauas maalle kolmeksi kuukaudeksi ja aloin pikkuhiljaa soittaa lapselleni, kun psyykeni antoi periksi. Niin rankasti oli sijaishuolto ja sossu minut saaneet sekaisin.
Nyt lapsi on taas kaikki viikonloput kotonaan, tapaa minua kerran viikolla ja saa olla lomat kanssani. Huosta purkautuu 1.11.2009.
on niin pahassa kriisissä, että pelkkä lapsen valokuvan katsominen saa hirvittävän itkunpuuskan aikaiseksin - tee siinä sitten yhtään mitään.
Menisit katsomaan lapsiasi, vai oletko niitä ihmisiä jotka eivät kehtaa itkeä lapsensa nähden. Sitä paitsi sinullekin tekisi hyvää nähdä, missä lapsesi on ja miten hänellä menee, ja kaikesta huolimatta vanhempana sinulla on velvollisuuskin näyttää lapsellesi, että luotat hänet jonkun muun hoitoon. Ja minä en ole sijari vaan bioäiti, lapseni ovat sopeutuneet sijariperheeseen hyvin, juuri sen takia että minä olen heille näyttänyt luottavani sijareihin.
raukkaa, et rupeet ihan jo kuvasta itkemään.
Omaa napaasi tuijottaessasi tuleeko pieneen mieleesikään, että sun pitäis oman lapsesi vuoksi vain olla vahva.
Sinä olet aikuinen. Pitääkö pienen lapsen kärsiä sen takia, kun et muka voi ikäväsi vuoksi tavata lastasi ollenkaan.
Mitä sitten jos sinua itkettää. Itkekää ikäväänne sitten lapsen kanssa yhdessä. Lapsellekin olisi hyväksi nähdä, että oma äiti välittää ja hänellä on niin ikävä, et ihan itkettää, sen sijaan, et nyt ajattelee, ettei äiti välitä, kun ei ota yhteyttä eikä tule käymään, on sii hylännyt.Aikuinen ihminen, että kehtaat surkutella omaa kohtaloasi. Lapsesi on kaikkeen täysin syytön ja silti hän ehkä kärsii koko touhusta eniten. Hänet on karkotettu omasta kodistaan.
Näin se pitäisi mennä, ei ole lapsen syy, ettei kotona syystä tai toisesta nyt asu (oli sitten aiheellienen tai aiheeton syy), mutta lastaan ei saa hylätä. Pitää ajatella lapsen kannalta, eikä itsekkäästi hylätä lastaan/lapsiaan. Pienelle ihmisen alulle on rankkaa jo pelkkä äidistä erottaminen ja entä kun äiti hylkää kokonaan, eikä välitä lapsestaan. Kaikesta huolimatta, vaikka olisi kuin vaikeaa, pitää lapsiaan tukea.
Itse vastustin jopa tätä kuukauden sopeuttamisaikaan aikoinaan, ihan oikeasti pelkäsin ettei lapset ymmärrä miksi ei äitiään näe ja kokevat sen hylkäyksenä. Onnekseni lapset ei ole tuoneet sellaista esiin.
Muutenkin pitäisi ymmärtää, että lapsien pitäisi nähdä että vanhemmat hyväksyy, että lapsi voi kokea onnen ja ilon tunteita myös sijaisperheessä. Ja ainakin minulla pahimmat pelot ja epäluulot helpottui kun näin, että lapsilla menee kaikesta huolimatta hyvin ja osaavat nauttia elämästä.
Aikuiset joutavat riitelemään ilman lapsia ja sijareilla ei ole mahdollisuutta ottaa lapsia huostaan, he vaan hoitavat heitä. Huostaanottoon liityvät riidat puidaan soskun ja oikeuden kanssa, ei lasten eikä sijareiden.
Hyvää joulua kaikille, lapsille, sijareille ja meille biovanhemmille, kaikesta huolimatta.
itse olen "BIOÄITI" lapseni asuu sijaisperheessä,jossa pitävät huolta kuin omastaan,tapaan lastani säännöllisesti,sossun määräysten mukaan,tosin sijaisperhe on sitä mieltä että tapaamisia saisi olla useamminkin......mutta kun he eivät sitä voi päättää.On hienoa että on ihmisiä jotka omasta vapaasta tahdostaan jaksavat hoitaa toisen lasta.Jaksamista sijaisperheille!!!!
Että meitäkin jotka ei aina haukuta sijareita, meilläkin on lapsilla ihan perhe, itse asiassa pitävät meidän lapsista yhtä hyvää huolta kuin omistaan. Tosin sijaisäiti on keronut, että kuinka on vläillä pelännyt kun lapset ovat unohtuneet kavereille tai sairastuneet, ja ei tiedä miten meille ilmottaisi, jos jotain oikeasti sattuu, kun kokee olevansa meille tilivelvollinen, tavallaanhan hän onkin.
miten me sijarit olemme ihan ahdistavan tietoisia siitä, että toisten lapset ovat meidän vastuullamme ja miten todella bioille voisi selitellä, jos jotain pahaa sattuisi.
Onneksi olen saanut jo nää aikuisiksi, joten voin siinä kohtaa huokasta.
periaatteessa meilläkin on kirjallisesti sovitut tapaamiset, mutta sossut ovat antaneet luvan järjestää ylimääräisiä tapaamisia, kuten nyt joulun aikaankin, eikä niistä tarvitse edes ilmoitella sen kummemmin.
Jos kerran yleensä tapaamiset sujuvat hyvin ja tulette suht toimeen sijaisvanhempien kanssa, miksei voisi lisäillä tapaamisia..?
Kai se sitten riippuu sossuista.
aikoinani todellakaan pystynyt, koska olin niin masentunut. Siinä ei pitäisi olla mitään ivaamista.
menee. Mutta vielä rankempaa on lapsilla jotka vanhemmat ja soskut hylänneet täysin laitokseen, niitäkin on, valitettavasti, ainakin psykiatrisella puolella. Meillä on onneksemme nyt suht hyvä tilanne, eli tapaamme lapsia säännöllisesti eivätkä sijaritkaan ole edes yrittäneet estää, vaikka alkuun oli kahnauksia, niistäkin olemme puhuneet ja kummatkin ymmärretään, että alku on aina hankalaa ja nyt menee hvyin.
Mutta kuitenkin ja lasten surusta huolimatta, Hyvää Joulua ja jospa ensi vuonna lapsenne/lastenne vanhemmat jo heräisivät todellisuuteen, että heillä on lapsia joita nyt joku muu hoitaa, mutta lapsilla on silti ja kaikesta huolimatta ikävä omia vanhempia.
Toivotan oikein hyvää joulua myös sinulle.
aikaiseksi.