Tuijotus
Tämä tapahtui viime viikolla. Katselin ympärilleni luokassa ja huomasin pojan, joka tuijotti minua eikä kääntänyt katsettaan pois hetkeksikään. Kysyn kavereiltani, onko minussa jotain tavallisesta poikkeavaa, olenko vahingossa piirrellyt naamani punaisella tussilla viivoja tai jotain muuta vastaavaa. En kuulemma ollut piirrellyt epähuomiossa naamani, en punaisella enkä mustalla tussillakaan.
En ollut mielestäni nähnyt poikaa koskaan ennen. Varmistin asian kavereiltani. Ei, eivät hekään olleet nähneet häntä. En siis varmaan minäkään. Joko hän oli ilmestynyt tyhjästä tai sitten en ollut vaan huomannut häntä aiemmin. Vaikka en useimpia ihmisiä mitenkään noteeraa, kuitenkin tiedostan heidän olemassaolonsa. Sitä paitsi pitää muistaa, mitä kaverit sanoivat. Kyllä, poika oli ilmestynyt tyhjästä.
Seuraavan kerran huomasin pojan tuijottavan minua ruokalassa. Olin kuin en huomaisikaan. Ehkä hän tuijottaa kaikkia, ajattelin. Sellaisiakin ihmisiä on. Kysyin asiaa kavereiltani. Sanoivat, että ei tuo taida olla sitä ihmistyyppiä. Jos he ovat sitä mieltä, asian täytyy olla niin. Se poika meni istumaan viereiseen pöytään ja tuijotti ihan koko ajan. En voinut syödä mitään kun minua tarkkailtiin ja harmittelin sitä, että nyt minulle tulee iltapäivällä nälkä. Kaverit nyökkäilivät, ihan varmana tulee nälkä.
Ruotsin tunnin jälkeen poika tuli vastaan käytävällä. Minä ohitin hänen niin kaukaa kuin mahdollista ja laskin lattiaruutujen välejä niistä kiinnostuneen näköisenä. Olin silloin yksin, kaikki kaverit olivat vielä jollain muulla tunnilla. Olin viisi minuuttia äärimmäisen ahdistunut ennen kuin pääsin kysymään kavereiltani, mitä teen. He sanoivat, että voisin maksaa velkani ja lainata kynsiviilaa. Tosi hauskaa, kavereilla on sitten uskomattoman hyvä huumorintaju. Unohdin ongelmani.
Poika ei kuitenkaan lopettanut tuijottamistaan. Minä ahdistuin entistä enemmän ja aloin miettiä sitä mahdollisuutta, että minua epäiltäisiin jostain rikoksesta ja tuo poika olisi lähetetty pitämään minua silmällä. Ehkä poika oikeasti oli lyhyt keski-ikäinen mies valeasussa. Kehiteltyäni ajatusta päässäni, olin vakuuttunut siitä, että näin oli. Mistähän minua epäiltiin? Varmaankin jostain todella paljon taitoa ja tietoa vaativasta rikoksesta, mahdollisesti talousrikoksesta. Minulla on todella paljon taitoa ja tietoa, varsinkin talousrikoksista. Lainasin vähän aikaa sitten kirjastosta kirjan nimeltä Talousrikokset. Ehkä kirjastontäti ilmoitti poliisille. Olenkin aina epäillyt, että kirjastontädit juonittelevat. Kerran löysin yhden kirjan välistä lapun, jossa oli numeroita. Varmaankin salakirjoitusta.
Soitin kavereilleni kertoakseni epäilyistäni. Kaverit sanoivat, että voin olla oikeassa. Yksi kavereistani kertoi, että kerran hän oli lainannut kirjastosta kirjan, jonka yhdellä sivulla oli lukenut ”katso s.47” kun kaverini oli selannut sivulle 47 siellä oli lukenut ”katso s.95”. Kummallista. Sekin oli varmaan jotain kirjastontätien juonia.
Kerroin epäilyistäni äidille, joka on yhtä viisas kuin kaikki kaverini yhteensä. Eli todella viisas. Äiti sanoi höpsis ja näin romutti koko teoriani. Soitin uudestaan kaikille kavereilleni ja he sanoivat, että äitiä kannattaa uskoa, niin hekin tekevät. Olin todella masentunut ja ahdistunut koko illan. Aamulla kävellessäni kouluun laahasin jalkojani niin, että kengänpohjat kuluivat ihan luonnottomista paikoista.
En kestänyt enää. Minun oli kysyttävä pojalta, miksi hän tuijottaa minua. Kaverit sanoivat, että vaikeudet kannattaa kohdata silmästä silmään. Tein siis niin.
Poika sanoi, että hän oli oikeasti sokea ja että hänen silmänsä olivat lasista ja että hän oli ilmestynyt tyhjästä. Ei hän ole voinut tuijottaa minua, kun ei edes näe.
Olinpa taas tyhmä. Tuohan on ihan hyvä selitys. Kaveritkin sanoivat niin.
Tämä tapahtui viime viikolla. Katselin ympärilleni luokassa ja huomasin pojan, joka tuijotti minua eikä kääntänyt katsettaan pois hetkeksikään. Kysyn kavereiltani, onko minussa jotain tavallisesta poikkeavaa, olenko vahingossa piirrellyt naamani punaisella tussilla viivoja tai jotain muuta vastaavaa. En kuulemma ollut piirrellyt epähuomiossa naamani, en punaisella enkä mustalla tussillakaan.
En ollut mielestäni nähnyt poikaa koskaan ennen. Varmistin asian kavereiltani. Ei, eivät hekään olleet nähneet häntä. En siis varmaan minäkään. Joko hän oli ilmestynyt tyhjästä tai sitten en ollut vaan huomannut häntä aiemmin. Vaikka en useimpia ihmisiä mitenkään noteeraa, kuitenkin tiedostan heidän olemassaolonsa. Sitä paitsi pitää muistaa, mitä kaverit sanoivat. Kyllä, poika oli ilmestynyt tyhjästä.
Seuraavan kerran huomasin pojan tuijottavan minua ruokalassa. Olin kuin en huomaisikaan. Ehkä hän tuijottaa kaikkia, ajattelin. Sellaisiakin ihmisiä on. Kysyin asiaa kavereiltani. Sanoivat, että ei tuo taida olla sitä ihmistyyppiä. Jos he ovat sitä mieltä, asian täytyy olla niin. Se poika meni istumaan viereiseen pöytään ja tuijotti ihan koko ajan. En voinut syödä mitään kun minua tarkkailtiin ja harmittelin sitä, että nyt minulle tulee iltapäivällä nälkä. Kaverit nyökkäilivät, ihan varmana tulee nälkä.
Ruotsin tunnin jälkeen poika tuli vastaan käytävällä. Minä ohitin hänen niin kaukaa kuin mahdollista ja laskin lattiaruutujen välejä niistä kiinnostuneen näköisenä. Olin silloin yksin, kaikki kaverit olivat vielä jollain muulla tunnilla. Olin viisi minuuttia äärimmäisen ahdistunut ennen kuin pääsin kysymään kavereiltani, mitä teen. He sanoivat, että voisin maksaa velkani ja lainata kynsiviilaa. Tosi hauskaa, kavereilla on sitten uskomattoman hyvä huumorintaju. Unohdin ongelmani.
Poika ei kuitenkaan lopettanut tuijottamistaan. Minä ahdistuin entistä enemmän ja aloin miettiä sitä mahdollisuutta, että minua epäiltäisiin jostain rikoksesta ja tuo poika olisi lähetetty pitämään minua silmällä. Ehkä poika oikeasti oli lyhyt keski-ikäinen mies valeasussa. Kehiteltyäni ajatusta päässäni, olin vakuuttunut siitä, että näin oli. Mistähän minua epäiltiin? Varmaankin jostain todella paljon taitoa ja tietoa vaativasta rikoksesta, mahdollisesti talousrikoksesta. Minulla on todella paljon taitoa ja tietoa, varsinkin talousrikoksista. Lainasin vähän aikaa sitten kirjastosta kirjan nimeltä Talousrikokset. Ehkä kirjastontäti ilmoitti poliisille. Olenkin aina epäillyt, että kirjastontädit juonittelevat. Kerran löysin yhden kirjan välistä lapun, jossa oli numeroita. Varmaankin salakirjoitusta.
Soitin kavereilleni kertoakseni epäilyistäni. Kaverit sanoivat, että voin olla oikeassa. Yksi kavereistani kertoi, että kerran hän oli lainannut kirjastosta kirjan, jonka yhdellä sivulla oli lukenut ”katso s.47” kun kaverini oli selannut sivulle 47 siellä oli lukenut ”katso s.95”. Kummallista. Sekin oli varmaan jotain kirjastontätien juonia.
Kerroin epäilyistäni äidille, joka on yhtä viisas kuin kaikki kaverini yhteensä. Eli todella viisas. Äiti sanoi höpsis ja näin romutti koko teoriani. Soitin uudestaan kaikille kavereilleni ja he sanoivat, että äitiä kannattaa uskoa, niin hekin tekevät. Olin todella masentunut ja ahdistunut koko illan. Aamulla kävellessäni kouluun laahasin jalkojani niin, että kengänpohjat kuluivat ihan luonnottomista paikoista.
En kestänyt enää. Minun oli kysyttävä pojalta, miksi hän tuijottaa minua. Kaverit sanoivat, että vaikeudet kannattaa kohdata silmästä silmään. Tein siis niin.
Poika sanoi, että hän oli oikeasti sokea ja että hänen silmänsä olivat lasista ja että hän oli ilmestynyt tyhjästä. Ei hän ole voinut tuijottaa minua, kun ei edes näe.
Olinpa taas tyhmä. Tuohan on ihan hyvä selitys. Kaveritkin sanoivat niin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sinä teit taas hirveän kivan tekstin, josta minä tulin iloiseksi!
Pidän ihan valtavan paljon tästä sinun lempeän ironisesta tyylistäsi. Tämäkin herätti minussa jälleen hyvän mielen, vaikka luulin sen hautautuneen väliaikaisesti saavuttamattoman syvään.
Nyt en laiskuuttani jaksa rakentavasti kommentoida, mutta kiitos paljon tästä.
Kiitos paljon.
Omaksi piristykseksi alunperin kirjoitettu. Elämä potki päähän ja kirjoittaminen on terapiaa. Hyvä jos piristi jotakuta muutakin kuin itseäni.
Varmaa laatua. Salahauska. Kadehdittavan jouheva ja mielenkiintoinen. Hyödynnät sitä samaa itsesi näköistä tyyliä kuin usein aiemminkin.
Sai minut hymyilemään.