Olen pelihullu. Totesin näin toivuttuani hetkeksi järjestelmällisen häviämisen kierteestä ja kyettyäni juomaan taas viskilasista ilman vapinaa. Punainen matto allani vei kaiken huomioni, sitten terävä maku suussani. Tuijotin lattiaan kuulematta kasinon humisevaa ja rapisevaa taustaverhoa. Kilautin sormuksen lasiin ja katsahdin ylös kattoon. kaikki häviäjät tekevät niin. En ymmärrä, mutta kaikki taalansa talon holveihin vievät tekevät niin, kun on kirpaissut oikein kunnolla. Vasta hävittyään pelaajat tajuavat mitä he ovat menettäneet. On mielihyvää tuottava tunne, kun ymmärrät, että mikään se mikä juuri äsken oli mahdollista, ei enää sitä ole. Se on Jumalainen tunne. Siinä voi istua kuin saarnastuolissa ja sanoa kylmän viileästi seurakunnalle, että tässä on speksit, eläkää niillä. Olin aivan tyhjä.
Croupier oli aivan ilmeetön. Olen tuntenut hänet hyvin kauan, ja hän minut. Olen yrittänyt olla ilmeetön ja tunteeton hyödyttääkseni itseäni, mutta olen liikaa tunneihminen. Hän ei ole. Hän jakaa kortteja kaltaisilleni. Hän jakaa meille elämää ja ottaa sen sitten pois. Pyyhkii pöydän tyhjäksi ilmeettömästi.
Katselin hänen käsiään. Ne odottivat päätöksiä. Ne kulkivat pitkin verkaa salamannopeasti, pysähtyivät, odottivat, vilahtelivat. Ne olivat kiinni kaikessa siinä mitä tuleman piti. Ne olivat rakastamani naisen kädet. Hän oli kuin veistos Milanosta, Brueghellin urut Bredan pienestä ja unisesta kylästä, abstraktio Picasson silmien takana. Hän seisoi edessäni kohtalon fortunana ja odotti syvänruskeissa silmissään märkä kimallus, kuin toivo lammen pinnalla, heijastus tuonpuoleisesta pelastuksesta. Olemme puhuneet hänestä usein. Olemme ajatelleet, että hän ei ole ihminen, vaan näköharha. Hänessä ei ole mitään inhimillistä; vaikka hän seisoo keskellä raadollisinta inhimillisyyttä, ja tuomitsee inhimillisyyden kohtaloon, jonka he ovat itse valinneet. Me keräännymme hänen luokseen ja antaudumme hänelle. Ja hän meidät ottaa. Tiedän hänen nimensä, hänen kuppikokonsa, häneen hameensa halkion pituuden, hänen korkojensa korkeuden. Minä tiedän hänen hiustensa tuoksun, hänen hajuvetensä merkin. Kaikki tietävät saman. Mutta silmien ilmettä ei kukaan tiedä. On kuin hän ei olisi täällä ja tässä peliluolassa näiden valojen alla oman pöytänsä takana. On kuin hänen kätensä eivät olisi ihmisen kädet, sielu ihmisen sielu.
Talo voittaa. Hän kerää kortit eleettömästi, näkee, miten murtunut mies lysähtää kasaan ja viivytellen poistuu paikaltaan. Hänen on tiedettävä, että näillä ihmisillä on jossain elämä, lapsia, vaimo, velkaa, ulosottoja. Että jossain näiden seinien ulkopuolella on olemassa maailma joka hengittää, kuiskaa korvaan: rakastan sinua. Missä autot ajavat riskillä aamuruuhkassa. Millaista on etsiä omiaan kymmenistä vilisevistä toppahaalareista lastentarhan pihalla. Tuon naisen on tiedettävä millaista se on, kun kömpii aamuyöllä sänkyyn lämpimän vaimonsa viereen ja tietää millaisen aamun aamu tuo tullessaan. Hänen on tiedettävä kaikki tämä. Mutta eleelläkään hän ei osoita minkäänlaista myötätuntoa ketään kohtaan. Hän antaa kaikille sen minkä he olivat tulleet hakemaan: voitto tai tappio. Häntä ei ole heilauttanut sekään, että kaiken menettänyt mies löydettiin aamulla autotallistaan Espoossa pakokaasu takissaan. Hän oli puhdistanut miehen sielun ja vapauttanut hänet taakoistaan. Jäljelle jäi kolme lasta ja vaimo. Tiedetään, että vaimo oli ottanut selvää jakajan henkilöllisyydestä ja ottanut tähän yhteyttä. Kukaan ei tiedä miten se vaikutti häneen, sillä hän oli kuin jäätä. Hän teki työnsä. Hän oli croupier, ei mikään avioliittoneuvoja, yrityskonsultti, finanssiguru tai hymyilevän henkilökohtainen personal traineri. Hän jakoi ihmisille heidän korttinsa.
Kukaan ei ajatellut että hän olisi ihminen. Kenellekään ei juolahtanut mieleen, että hän saattaisi nauraa, itkeä. Että hän saattaisi pitää ruuasta, viinistä tai teatterista, elokuvista - ja tai - elämästä. Kukaan ei koskaan uskaltanut lähestyä häntä. Kukaan ei ollut niin rohkea. Ja jos olikin, niin oli niin humalassa, että seuraavat ajatukset olivat vessa ja oksentaminen. Hän jäi aina yksin. Hän jakoi kortteja ihmisille. Ihmiset tuijottivat häntä. Hän ei tuijottanut ketään, ei edes vilkaissut. Hän jakoi kortteja.
Pöytä sulkeutui. Nainen ei katsonut ketään silmiin, vaan suoritti nopean poistumisen pöydästä ja toivotti kaikille mukavaa illanjatkoa. Hänellä oli täydellinen vartalo. Tuijotin sitä kuin luodolle jätetty hylkeenpoikanen sisin uikuttaen tuskin kuuluvasti. Hän käveli kuin lisääntymisen kutsuhuuto kaikkeuden läpitunkevaan ahtauteen. Hänen lantionsa keinui. Hänen sääriensä musta silkki kimalsi. Hän avasi kiiltävän mustat hiuksensa ja sisäoven ja oli poissa. Ovessa oli kyltti, jossa luki ja jyrkin ja kylmin kirjaimin:
Private
Toivotan kaikille hyvää JOULUA ja paljon lahjoja. Mun kone lähtee ihan koht ”vilkuttaa”
Älkää tapelko vaan rakastakaa toisianne ”vinks”
Croupier oli aivan ilmeetön. Olen tuntenut hänet hyvin kauan, ja hän minut. Olen yrittänyt olla ilmeetön ja tunteeton hyödyttääkseni itseäni, mutta olen liikaa tunneihminen. Hän ei ole. Hän jakaa kortteja kaltaisilleni. Hän jakaa meille elämää ja ottaa sen sitten pois. Pyyhkii pöydän tyhjäksi ilmeettömästi.
Katselin hänen käsiään. Ne odottivat päätöksiä. Ne kulkivat pitkin verkaa salamannopeasti, pysähtyivät, odottivat, vilahtelivat. Ne olivat kiinni kaikessa siinä mitä tuleman piti. Ne olivat rakastamani naisen kädet. Hän oli kuin veistos Milanosta, Brueghellin urut Bredan pienestä ja unisesta kylästä, abstraktio Picasson silmien takana. Hän seisoi edessäni kohtalon fortunana ja odotti syvänruskeissa silmissään märkä kimallus, kuin toivo lammen pinnalla, heijastus tuonpuoleisesta pelastuksesta. Olemme puhuneet hänestä usein. Olemme ajatelleet, että hän ei ole ihminen, vaan näköharha. Hänessä ei ole mitään inhimillistä; vaikka hän seisoo keskellä raadollisinta inhimillisyyttä, ja tuomitsee inhimillisyyden kohtaloon, jonka he ovat itse valinneet. Me keräännymme hänen luokseen ja antaudumme hänelle. Ja hän meidät ottaa. Tiedän hänen nimensä, hänen kuppikokonsa, häneen hameensa halkion pituuden, hänen korkojensa korkeuden. Minä tiedän hänen hiustensa tuoksun, hänen hajuvetensä merkin. Kaikki tietävät saman. Mutta silmien ilmettä ei kukaan tiedä. On kuin hän ei olisi täällä ja tässä peliluolassa näiden valojen alla oman pöytänsä takana. On kuin hänen kätensä eivät olisi ihmisen kädet, sielu ihmisen sielu.
Talo voittaa. Hän kerää kortit eleettömästi, näkee, miten murtunut mies lysähtää kasaan ja viivytellen poistuu paikaltaan. Hänen on tiedettävä, että näillä ihmisillä on jossain elämä, lapsia, vaimo, velkaa, ulosottoja. Että jossain näiden seinien ulkopuolella on olemassa maailma joka hengittää, kuiskaa korvaan: rakastan sinua. Missä autot ajavat riskillä aamuruuhkassa. Millaista on etsiä omiaan kymmenistä vilisevistä toppahaalareista lastentarhan pihalla. Tuon naisen on tiedettävä millaista se on, kun kömpii aamuyöllä sänkyyn lämpimän vaimonsa viereen ja tietää millaisen aamun aamu tuo tullessaan. Hänen on tiedettävä kaikki tämä. Mutta eleelläkään hän ei osoita minkäänlaista myötätuntoa ketään kohtaan. Hän antaa kaikille sen minkä he olivat tulleet hakemaan: voitto tai tappio. Häntä ei ole heilauttanut sekään, että kaiken menettänyt mies löydettiin aamulla autotallistaan Espoossa pakokaasu takissaan. Hän oli puhdistanut miehen sielun ja vapauttanut hänet taakoistaan. Jäljelle jäi kolme lasta ja vaimo. Tiedetään, että vaimo oli ottanut selvää jakajan henkilöllisyydestä ja ottanut tähän yhteyttä. Kukaan ei tiedä miten se vaikutti häneen, sillä hän oli kuin jäätä. Hän teki työnsä. Hän oli croupier, ei mikään avioliittoneuvoja, yrityskonsultti, finanssiguru tai hymyilevän henkilökohtainen personal traineri. Hän jakoi ihmisille heidän korttinsa.
Kukaan ei ajatellut että hän olisi ihminen. Kenellekään ei juolahtanut mieleen, että hän saattaisi nauraa, itkeä. Että hän saattaisi pitää ruuasta, viinistä tai teatterista, elokuvista - ja tai - elämästä. Kukaan ei koskaan uskaltanut lähestyä häntä. Kukaan ei ollut niin rohkea. Ja jos olikin, niin oli niin humalassa, että seuraavat ajatukset olivat vessa ja oksentaminen. Hän jäi aina yksin. Hän jakoi kortteja ihmisille. Ihmiset tuijottivat häntä. Hän ei tuijottanut ketään, ei edes vilkaissut. Hän jakoi kortteja.
Pöytä sulkeutui. Nainen ei katsonut ketään silmiin, vaan suoritti nopean poistumisen pöydästä ja toivotti kaikille mukavaa illanjatkoa. Hänellä oli täydellinen vartalo. Tuijotin sitä kuin luodolle jätetty hylkeenpoikanen sisin uikuttaen tuskin kuuluvasti. Hän käveli kuin lisääntymisen kutsuhuuto kaikkeuden läpitunkevaan ahtauteen. Hänen lantionsa keinui. Hänen sääriensä musta silkki kimalsi. Hän avasi kiiltävän mustat hiuksensa ja sisäoven ja oli poissa. Ovessa oli kyltti, jossa luki ja jyrkin ja kylmin kirjaimin:
Private
Toivotan kaikille hyvää JOULUA ja paljon lahjoja. Mun kone lähtee ihan koht ”vilkuttaa”
Älkää tapelko vaan rakastakaa toisianne ”vinks”
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hänen puheessaan ei ole oikeastaan kiinnekohtia, se on jotenkin irti arkitodesta. Ei, ei se ole satuakaan, siinä on vain joku etäinen ote, kuin hän ei olisi läsnä. Kuulen mielelläni hänen ääntään, se soljuu kuin tumma virta jonka syvyyksistä silloin tällöin nousee kirkas helmiäiskupla pintaan. Ja sitten,- puheeseen tulee tauko, se tekee tilaa, hänen kätensä laskeutuu olkapäälleni, tuskin tunnen kosketusta, se on kuin lupaa kysymässä, olemassaoloani tiedustelemassa, kunnes vetäytyy äkisti pois. Kuin arka lintu olisi hetkeksi laskeutunut ja vaaran tajuttuaan lehahtanut turvaan.
Hän on hyvin lähellä, olen varma, että hän on siirtynyt, hengitämme nyt samaa ilmaa ja maistan siina hänen kuvitellun suudelmansa maun. Keinovalojen kellertämä hämärä on laskeutunut, rannan pensaiden alaoksilla näkyy mustarastaan tumma silhuetti lammen pintaa vasten, kuin peltinen houkutuskuva. Musiikki kantautuu vaimeana laiturille, enkä minä uskalla katsoa naista, joka tuijottaa lammelle. Tunnen valtavan määrän energiaa sitoutuneen meihin, lähellä liikkumatta uhkaavana seisovaan veteen, tähän tilanteeseen ja linnun mustaksi muuttuneeseen mykkään sivukuvaan. Olemme lamautuneita. Olen tukehtumaisillani ja riistän pakolla itseni kuvasta.