Luokan kaunein tyttö istui edessäni. Joka hetki toivoin, että hän kääntyisi jälleen puoleeni ja kysyisi jotain, sanoisi ihan mitä tahansa, vaikka vain hymyilisi. En muista ruotsintunneista juuri mitään, sillä osatessani kielen - mitä en koskaan kenellekään kertonut - saatoin vain katsella hänen kauniita vaaleita hiuksiaan, kuinka ne laskeutuivat pitkin selkää ohuelle paidalle, kiertäen kaukana ylhäällä kauniin korvan, josta roikkui hänelle ostamani korvakoru.
Muistan, kuinka olimme vanhempieni kanssa Maltalla, ja miten seisoin kuumalla kadulla koruliikkeen edessä ja tuijotin tuota ristiä. Se oli pienessä läpinäkyvässä korurasiassa ohuella neulalla kiinni. Tiesin heti että se oli hänen korunsa. Pyysin äitiäni ostamaan sen. Ja sain kuulla jälleen miten minulle ei sovi hopea. Ota jotain kultaista, vaikka tämä aivan sama risti, mutta kultaisena, hän puheli ja taivutteli. Lopulta äiti osti ne molemmat, koska kerroin hopeisen tulevan lahjaksi ystävälleni. Äidin korvat kääntyivät hieman enemmän ja hänen katseensa terävöityi; se oli aivan sama asia kuin olisi esitetty kysymys. Kerroin uudesta ystävästäni, ja hän kuulosti oikein tyytyväiseltä. Minulla ei ollut kovin paljon ystäviä. Ja jokainen uusi ystävä oli suuri sydämen asia. Eihän tarvita kuin yksi ystävä ja kaikki oli silloin jo paljon paremmin. Äiti jatkoi omien ostoksien tekemistä ja minä katselin merelle toivoen olevani jo kotona. Puristin kädessäni molempia korurasioita, sillä en halunnut laittaa niitä kassiin, vaan pitää tiukasti otteessani.
Suunnittelin hänelle erilaisia kampauksia. Letitin ensin molemmille päänpuoliskoille ohuet letit, sitten kiersin ne myötä- ja vastapäivään loppujen hiuksien ympärille kuin ponnariksi. Jätin solmut tekemättä ja koko luomukseni hajosi käsiin. Voihan nenä. Tämän viimeisen kampaukseni jälkeen maikka oli sitä mieltä, että kampaamoala tulee vasta ammattikoulussa ajankohtaiseksi, ei peruskoulussa.
Luin noin minuutti sitten Facebookista, että Laura on kampaaja ja yrittäjä. Olin jotenkin järkyttynyt. Hänellä oli kolme lasta ja hän oli yksinhuoltaja samassa kaupungissa missä kävin peruskoulun viimeisen luokan, mistä muutin pois heti 9. jälkeen. Oli muutettava, sillä kaikki muut perheenjäseneni muuttivat.
Muistan ne perjantain bileet, joissa juotiin Lonkeroa ja valkkaria ja kaljaa. Missä kundit rikkoivat melkein kaiken ja kusivat astianpesukoneeseen. Kaiken sekasorron keskellä Laura ja minä unohdimme maailman ja kietouduimme alastomuuden korvatulppiin. Sukelsimme Maltanristeinemme peiton alle ja löysimme toinen toisemme lukittujen ovien takana. Hymyilin.
Katselin Lauran kasvoja, miten kauniit ne yhä olivat, vaikka vuodet… niin. Itse en näyttänyt omassani sen teinimmältä, vaan jotenkin jäykistyneeltä. Hymykin oli surkea väkimallinirvistys, virnu, joka kertoi vain ja ainoastaan siitä, että kyseinen henkilö ei pidä sinusta. Ja pahinta kaikessa oli se, että se oli totta.
Vilkaisin ympärilleni ja näin avokonttorin ahertajia. Yksi nojaa seisaallaan toisen työpöytään ja pitelee vapaata kättään kuin hyppysissä olisi jotain ihmeellistä. Hänen luomensa ovat puoliksi kiinni ja katse niiden takana tavoittelee kattoa. Hän näyttää aivan hullulta joka kyselee tietä kuuhun. Juoruajat juoruavat. Kopiokonejono papereineen pyllistelee. Jotkut ovat sulkeutuneet itseensä täydellisesti: istuvat päätteensä ääressä napit korvillaan, ja kasvoilla vilkkuu oman työnsä tulos. He ovat niitä joita ei häiritä. He jäävät istumaan kun muut menevät syömään, kahville, kokouksiin. Jos tällaiset eivät itse katatoniastaan havahdu, niin he istuivat siinä kunnes ovat myöhästyneet lastentarhasta ja joutuvat maksamaan ylimääräistä.
Entä minä? Mikä minä olen?
Tuossahan tuo määrittely on Facebookin sivulla numero yksi: etusivullani. Minulla on etusivu. Olen luonut itsestäni julkisen kuvan ja esittelen itsestäni sen parhaimmat puolet. Olen kaunis, olen älykäs, olen menestynyt. Kaikesta tästä kertovat lukuisat ystäväni mitä mielikuvituksellisimmissa viroissa ja tehtävissä ympäri maailmaa. Sivustani saa helposti kuvan, että puhun vähintään kuutta kieltä, sillä seitsemällä brassailu olisi jo hieman liikaa. En ole naimisissa. Olen siis sinkku. Olen siis vapaa kinkku. Siten minun kuuluisi käpertyä jouluksi itseeni viltin alle ja katsella piirrettyjä, työntää pörisevä vibra vaginaan ja huokailla Marimekon kynttilöihin. Näin ajattelevat järkevät. Ne, jotka ajattelevat minun viettävän eroottisia orgioita rankan rakennusmiehen kanssa, joka on tekemässä keittiöremonttia, ovat väärässä. Tai en tiedä, ehkä ovat väärässä. En tiedä.
Olen erittäin huono valehtelemaan. Osaan värittää mutta valehdella en. Tämä on lähes vaiva, vamma tai jokin muu mielenterveydellinen ongelma, sillä rehellisyys ei ole elämän dynamiikassa kuin eleganssi hiekanjyvä, haitta, joskus jopa myrkyllisen vaarallinen. Totuuden vuoksi on murskattu ihmisiä, tuhottu lupaavia uria ja siivottu maton alle kaikki tästä muistuttava. Valheella on tulevaisuus. Valhe on tulevaisuus. Sillä se on jo täällä. Se istuu tässä tuolissa ja tuijottaa kuvaruudulta itseään.
Oikeastaan minä haluaisin olla Lauran kaltainen kampaaja, jolla on lapsia, ja joka on heivannut miehensä ulos pilaamasta juhlapyhiään. Huomasin olevani kiinnostunut Lauran elämästä. Yhäkö hän pitää antamaani korua? Ajatus oli aivan naurettava. Itselläni ei ollut mitään käsitystä siitä mihin omani oli tippunut. Muistaakseni en ollut nähnyt sitä lukion ensimmäisen jälkeen. Minultahan tippui vähän kaikki siihen aikaan. Isku, minkä eromme antoi, oli niin valtava, että lopetin syömisen. Siinä sitä sitten katseltiin törröttäviä luita muutama kuukausi, käveltiin pitkin seiniä ja oksenneltiin keltaista limaa. Silloin koru oli vielä tallessa. Makasin sairaalassa ja kaikki luulivat että olin uskovainen, kun puristin ristiä kädessäni ja korisin kuin Manaajassa.
Vitut, kaikki katoaa ajan tuuliin, niin syömiset kuin syömättömyydet. Ainoa mikä kestää on valhe. Sen voi tiputtaa vaikka mihin, unohtaa vaikka minne, ja se tulee takaisin kuin lintu ja lentää suusta sisään teoiksi ja sanoiksi kielellesi ja käsiisi. Miten minä rakastankaan tuota varpusta, tuota viiriäistä tai undulaattia. Suuhun ei mahdu kovin iso lintu, siitä kaikki tämä pienuus.
Jos jonkin Kampin Gorgon suusta tulee ulos merimetso tai kattohaikara, niin sen huomaa hyvin äkkiä. Siksi on tärkeää – harvinaisen tärkeää – että en valehtelisi Lauralle mitään. Olin ajatellut kirjoittaa hänelle lämpimän vastineen. Sillä hän oli löytänyt minut. Ja se joka etsii toista, on vakavissaan. Tätä ei pidä ohittaa, siirtää loputtomiin tiedostoihin koneen pohjalle, vaan vastata niin kuin vastaisit silloin jos tätä välillämme kulunutta aikaa ei olisi ollut olemassakaan. Alkaisimme siitä mihin jäimme.
Jähmetyin ensimmäisen kirjaimen kohdalla.
Mitä minä sanoin silloin, miten puhuin? En muistanut itsestäni mitään. Asuimme siellä hieman yli vuoden. Eihän siinä nyt paljon ehtinyt tapahtua. Muistan asunnon: rivari ja päätyasunto. Naapurissa oli kovaääninen koira, saksanpaimenkoira, jota pelkäsin. Isää ei näkynyt ollenkaan. Äiti istui puhelimessa. Minulla oli pillimehu. Roiskin pillillä mehua matolle ja tunsin syyllisyyttä. Ajattelin ja kuuntelin musiikkia, Lauraa. Käytin suihkua ensimmäistä kertaa masturbaatiovälineenä. En pitänyt pojista. Muistan vain yhden pojan josta pidin, hänellä oli kauniit kädet ja lempeä katse. Hän näki minut. Muut näkivät törröttävän esiasteiset rintani ja portaissa perseeni. Aika vittumoista sakkia - ja vielä melkein jokaista luokan tyttöä tyhmempiä. Harrastin judoa, sen muistan hyvin. Lopetin judon heti kun rakastuin Lauraan. Hän oli parempi kellistämään rentoja vartaloita. Hän oli itsepuolustuksen vastakohta. Hän oli samalla hauska kuin oli rento. Hän makasi säädyttömästi sälekaihtimien viivoittamana auringossa ja veteli tupakkaa. Hän oli Marilyn ja minä olin lattialla käyskentelevä kissamainen Garbo, joka piti loputtomia monologejaan hienostuneina esitelminä itsestään eksyneelle ihmiskunnalle.
Tästäkö minä Laura sinulle kertoisin? Tästäkö aloittaisin?
Muistan, kuinka olimme vanhempieni kanssa Maltalla, ja miten seisoin kuumalla kadulla koruliikkeen edessä ja tuijotin tuota ristiä. Se oli pienessä läpinäkyvässä korurasiassa ohuella neulalla kiinni. Tiesin heti että se oli hänen korunsa. Pyysin äitiäni ostamaan sen. Ja sain kuulla jälleen miten minulle ei sovi hopea. Ota jotain kultaista, vaikka tämä aivan sama risti, mutta kultaisena, hän puheli ja taivutteli. Lopulta äiti osti ne molemmat, koska kerroin hopeisen tulevan lahjaksi ystävälleni. Äidin korvat kääntyivät hieman enemmän ja hänen katseensa terävöityi; se oli aivan sama asia kuin olisi esitetty kysymys. Kerroin uudesta ystävästäni, ja hän kuulosti oikein tyytyväiseltä. Minulla ei ollut kovin paljon ystäviä. Ja jokainen uusi ystävä oli suuri sydämen asia. Eihän tarvita kuin yksi ystävä ja kaikki oli silloin jo paljon paremmin. Äiti jatkoi omien ostoksien tekemistä ja minä katselin merelle toivoen olevani jo kotona. Puristin kädessäni molempia korurasioita, sillä en halunnut laittaa niitä kassiin, vaan pitää tiukasti otteessani.
Suunnittelin hänelle erilaisia kampauksia. Letitin ensin molemmille päänpuoliskoille ohuet letit, sitten kiersin ne myötä- ja vastapäivään loppujen hiuksien ympärille kuin ponnariksi. Jätin solmut tekemättä ja koko luomukseni hajosi käsiin. Voihan nenä. Tämän viimeisen kampaukseni jälkeen maikka oli sitä mieltä, että kampaamoala tulee vasta ammattikoulussa ajankohtaiseksi, ei peruskoulussa.
Luin noin minuutti sitten Facebookista, että Laura on kampaaja ja yrittäjä. Olin jotenkin järkyttynyt. Hänellä oli kolme lasta ja hän oli yksinhuoltaja samassa kaupungissa missä kävin peruskoulun viimeisen luokan, mistä muutin pois heti 9. jälkeen. Oli muutettava, sillä kaikki muut perheenjäseneni muuttivat.
Muistan ne perjantain bileet, joissa juotiin Lonkeroa ja valkkaria ja kaljaa. Missä kundit rikkoivat melkein kaiken ja kusivat astianpesukoneeseen. Kaiken sekasorron keskellä Laura ja minä unohdimme maailman ja kietouduimme alastomuuden korvatulppiin. Sukelsimme Maltanristeinemme peiton alle ja löysimme toinen toisemme lukittujen ovien takana. Hymyilin.
Katselin Lauran kasvoja, miten kauniit ne yhä olivat, vaikka vuodet… niin. Itse en näyttänyt omassani sen teinimmältä, vaan jotenkin jäykistyneeltä. Hymykin oli surkea väkimallinirvistys, virnu, joka kertoi vain ja ainoastaan siitä, että kyseinen henkilö ei pidä sinusta. Ja pahinta kaikessa oli se, että se oli totta.
Vilkaisin ympärilleni ja näin avokonttorin ahertajia. Yksi nojaa seisaallaan toisen työpöytään ja pitelee vapaata kättään kuin hyppysissä olisi jotain ihmeellistä. Hänen luomensa ovat puoliksi kiinni ja katse niiden takana tavoittelee kattoa. Hän näyttää aivan hullulta joka kyselee tietä kuuhun. Juoruajat juoruavat. Kopiokonejono papereineen pyllistelee. Jotkut ovat sulkeutuneet itseensä täydellisesti: istuvat päätteensä ääressä napit korvillaan, ja kasvoilla vilkkuu oman työnsä tulos. He ovat niitä joita ei häiritä. He jäävät istumaan kun muut menevät syömään, kahville, kokouksiin. Jos tällaiset eivät itse katatoniastaan havahdu, niin he istuivat siinä kunnes ovat myöhästyneet lastentarhasta ja joutuvat maksamaan ylimääräistä.
Entä minä? Mikä minä olen?
Tuossahan tuo määrittely on Facebookin sivulla numero yksi: etusivullani. Minulla on etusivu. Olen luonut itsestäni julkisen kuvan ja esittelen itsestäni sen parhaimmat puolet. Olen kaunis, olen älykäs, olen menestynyt. Kaikesta tästä kertovat lukuisat ystäväni mitä mielikuvituksellisimmissa viroissa ja tehtävissä ympäri maailmaa. Sivustani saa helposti kuvan, että puhun vähintään kuutta kieltä, sillä seitsemällä brassailu olisi jo hieman liikaa. En ole naimisissa. Olen siis sinkku. Olen siis vapaa kinkku. Siten minun kuuluisi käpertyä jouluksi itseeni viltin alle ja katsella piirrettyjä, työntää pörisevä vibra vaginaan ja huokailla Marimekon kynttilöihin. Näin ajattelevat järkevät. Ne, jotka ajattelevat minun viettävän eroottisia orgioita rankan rakennusmiehen kanssa, joka on tekemässä keittiöremonttia, ovat väärässä. Tai en tiedä, ehkä ovat väärässä. En tiedä.
Olen erittäin huono valehtelemaan. Osaan värittää mutta valehdella en. Tämä on lähes vaiva, vamma tai jokin muu mielenterveydellinen ongelma, sillä rehellisyys ei ole elämän dynamiikassa kuin eleganssi hiekanjyvä, haitta, joskus jopa myrkyllisen vaarallinen. Totuuden vuoksi on murskattu ihmisiä, tuhottu lupaavia uria ja siivottu maton alle kaikki tästä muistuttava. Valheella on tulevaisuus. Valhe on tulevaisuus. Sillä se on jo täällä. Se istuu tässä tuolissa ja tuijottaa kuvaruudulta itseään.
Oikeastaan minä haluaisin olla Lauran kaltainen kampaaja, jolla on lapsia, ja joka on heivannut miehensä ulos pilaamasta juhlapyhiään. Huomasin olevani kiinnostunut Lauran elämästä. Yhäkö hän pitää antamaani korua? Ajatus oli aivan naurettava. Itselläni ei ollut mitään käsitystä siitä mihin omani oli tippunut. Muistaakseni en ollut nähnyt sitä lukion ensimmäisen jälkeen. Minultahan tippui vähän kaikki siihen aikaan. Isku, minkä eromme antoi, oli niin valtava, että lopetin syömisen. Siinä sitä sitten katseltiin törröttäviä luita muutama kuukausi, käveltiin pitkin seiniä ja oksenneltiin keltaista limaa. Silloin koru oli vielä tallessa. Makasin sairaalassa ja kaikki luulivat että olin uskovainen, kun puristin ristiä kädessäni ja korisin kuin Manaajassa.
Vitut, kaikki katoaa ajan tuuliin, niin syömiset kuin syömättömyydet. Ainoa mikä kestää on valhe. Sen voi tiputtaa vaikka mihin, unohtaa vaikka minne, ja se tulee takaisin kuin lintu ja lentää suusta sisään teoiksi ja sanoiksi kielellesi ja käsiisi. Miten minä rakastankaan tuota varpusta, tuota viiriäistä tai undulaattia. Suuhun ei mahdu kovin iso lintu, siitä kaikki tämä pienuus.
Jos jonkin Kampin Gorgon suusta tulee ulos merimetso tai kattohaikara, niin sen huomaa hyvin äkkiä. Siksi on tärkeää – harvinaisen tärkeää – että en valehtelisi Lauralle mitään. Olin ajatellut kirjoittaa hänelle lämpimän vastineen. Sillä hän oli löytänyt minut. Ja se joka etsii toista, on vakavissaan. Tätä ei pidä ohittaa, siirtää loputtomiin tiedostoihin koneen pohjalle, vaan vastata niin kuin vastaisit silloin jos tätä välillämme kulunutta aikaa ei olisi ollut olemassakaan. Alkaisimme siitä mihin jäimme.
Jähmetyin ensimmäisen kirjaimen kohdalla.
Mitä minä sanoin silloin, miten puhuin? En muistanut itsestäni mitään. Asuimme siellä hieman yli vuoden. Eihän siinä nyt paljon ehtinyt tapahtua. Muistan asunnon: rivari ja päätyasunto. Naapurissa oli kovaääninen koira, saksanpaimenkoira, jota pelkäsin. Isää ei näkynyt ollenkaan. Äiti istui puhelimessa. Minulla oli pillimehu. Roiskin pillillä mehua matolle ja tunsin syyllisyyttä. Ajattelin ja kuuntelin musiikkia, Lauraa. Käytin suihkua ensimmäistä kertaa masturbaatiovälineenä. En pitänyt pojista. Muistan vain yhden pojan josta pidin, hänellä oli kauniit kädet ja lempeä katse. Hän näki minut. Muut näkivät törröttävän esiasteiset rintani ja portaissa perseeni. Aika vittumoista sakkia - ja vielä melkein jokaista luokan tyttöä tyhmempiä. Harrastin judoa, sen muistan hyvin. Lopetin judon heti kun rakastuin Lauraan. Hän oli parempi kellistämään rentoja vartaloita. Hän oli itsepuolustuksen vastakohta. Hän oli samalla hauska kuin oli rento. Hän makasi säädyttömästi sälekaihtimien viivoittamana auringossa ja veteli tupakkaa. Hän oli Marilyn ja minä olin lattialla käyskentelevä kissamainen Garbo, joka piti loputtomia monologejaan hienostuneina esitelminä itsestään eksyneelle ihmiskunnalle.
Tästäkö minä Laura sinulle kertoisin? Tästäkö aloittaisin?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Oot käynyt Maltalla? Vitsi mä oon kade.
Valitettavasti en ole. Olen kyllä ajatellut mennä. Mutta tämä taas on niin ekologisesti kestämätöntä, että taidan jättää väliin.
Istuin eilen baarissa ja pölisin tavanomaiseen tapaani kaikenmaailman asioista. Ja kun omat jutut ehtyivät(?), niin tilalle tuli kuin taivaasta tämä saitti. Me pohdittiin siinä sitten että olisiko mahdollista kirjoittaa jokin siirappinen sönkkäys joulusadun otsikolla. Ajattelin, että miksi ei. Huumorintajummehan on kuulemma ollut vajavaista ja yksipuolista. Itse olen ollut kuitenkin tästä täysin ja vahvasti erimieltä.
Tässä ei ole mitään totta, kunhan visailin :)
Hyvää joulua kaikille.
mä voin viedä sut hani, jos haluat. käveltäis yhdessä rannalla ja katseltais auringonlaskua. kuiskailisin sun korvaan kauniita sanoja, joita vain kuu ja meri olisi todistamassa... kuinka ihanaa...
no jos tää oli teidän mielestä siirappinen,nii siinä tapauksessa ihan kökkö satu!
Koettakaa nyt enskerralla skarpata siellä kuppilassa tuopin ääressä vähän parempaa satua!
No joo, oot sä oikeassa. En mä nyt oikein päässyt siihen ideointiin ja räkätykseen mukaan, mikä oli, kun siinä vatvottiin. Mä lupaan skarpata Satua ja saada siihen vähän enemmän vimmaa. Ehkä olis parempi kertoa oikeita satuja.... jaah. No, ei hullumpi idea. Mutta se olikin ihan oma.
Palaillaan :)
sitä skarpataan?OMPH
Mites sulla on eri nim.merkki tässä ku tossa satujutussa?
Pistä nauhuri pyörimään seuraavan kerran kun istutte kuppilassa satuilemassa meille tänne.Kirjotat sitte sanatarkkaan mitä puhuitte!
Ja jos sun oikeet sadut on siirappisempia tai niissä oikeesti tapahtuu jotain,ni kirjota se tänne!Mut ei sitte semmoista satua mistä tytöillä menee yöunet ja sefutätillä päreet!
Palaillaan joo ;)
Kuulostaa hyvältä. ;)