Homot halusivat lentoon. Meitä oli neljä Finnairin stuerttia kiitoradalla keskellä ei mitään, ja tuijotimme Cesnaa uskomatta silmiämme. Se oli hirvittävä romu, notkotti vinossa hangaarin edessä toinen siivenkärki melkein maassa ja konekuomu auki. Kyljistä ja siivistä oli pyyhkiytynyt aavikkotuulissa lähes kaikki maali ja tunnukset pois. Ja näytti siltä kuin se olisi juuri ollut menossa maalaukseen – mutta se ei ollut. Pimeän hangaarin varjoista laahusti yötäkin mustempi mies sinisissä haalareissaan pyyhkien likaiseen trasseliin puhtaita mustia käsiään. Haalareiden selässä oli suuri Shell:n logo. Mekaanikko kiipesi appelsiinilaatikon päälle ja keskittyi säätämään ongelmaansa. Hän lauloi.
- Kaveria ei sitten kiinnosta keitä me ollaan.
- Etkö sä nyt tajua! Se on tärkeä jätkä. Sillä on varmaan titteli, eikä se duunaa muuta kuin… tuota mitä duunaa.
- Onko kenelläkään vielä vettä?
- Tossa. Mä kipasen tonne sisään. Siellä varmaan on jonkinlainen respa. Zulu mukaan. Sä puhut portugalia ja ranskaa paremmin kuin mä.
- Mon Dieu, mikä roikale! Mut mie sipsutan siun varjoissas. Oo! Mikä säälittävä hintti mä oon.
- Miksi me tähän jäisimme? Onhan tuolla varjoissa nyt mukavampaa kuin täällä pihalla auringonpaisteessa. Mennään nyt kaikki yhdessä. Ehkä kvaliteetti ei olekaan kvantiteetin aurinkorasva?
- Sä olet joskus aika sekava. But… mennään sitten kaikki yhdessä.
Homot harppoivat päättäväisesti hangaariin sisään ja morjestelivat laulavalle mekaanikolle. Häneltä puuttui kulmahammas. Ensi alkuun kukaan heistä ei nähnyt mitään varjoissa. Sitten hitaasti alkoi erottua yksityiskohtia: toinen lentokone ilman potkuria, kolhiintunut öljytynnyri, jossa tahmainen pumppu letkuineen… miestenlehden nakualmanakka roikkumassa ikkunaa vasten, ovi, josta oli kahva kadonnut, mutta joka johti toimiston tapaiseen pieneen huoneeseen. Huoneessa oli valtava tupakansavu. Savun seassa istui musta naama pidellen jalkoja pöydällä. Hän hymyili. Silmät eivät hymyilleet. Siitä homot tiesivät että keskustelivat lentäjälle. Vaikka ulkona oli lämpötila lähes neljäkymmentä astetta, niin lentäjällä oli yllään karvakauluksinen pilottitakki kaikkine amerikkalaisine lisukkeineen; oli mainosta muroihin, vakuutusyhtiöön, singaporelaiseen tuontifirmaan ja dubailaiseen hotelliketjuun. Mies savusi enemmän kuin taloustilanne ja katseli sekavaa joukkoamme vedellen pitkiä haikuja Dunhill hehkuen kuin Cesnansa pakoputki. Me esitimme moniäänisesti toivomuksemme päästä kaukaiselle saarelle. Esitimme asian varmuuden vuoksi kuudella eri kielellä. Mutta pilotti oli maailmanmies. Hän vaihtoi jalan paikkaa pöydällä ja karisteli tuhkaa lattialle, otti toisesta rintataskustaan kännykän ja näppäili numeroita, sujautti RayBanit rintataskustaan ja asetteli niitä nenälleen odotellen, että toisessa päässä vastattaisiin. Odotimme pitkään.
Ja kun viimein puhelimeen vastattiin, käsitimme hyvin, että langan toisessa päässä oli joku hänen sukulaisensa kaukaiselta saarelta. He puhuivat polttoaineesta. Me keskustelimme hänen kännykästään: se oli Nokialainen. Nokia edusti meille isänmaallista kulmakohtaa muuten jumalattomassa maailmassa. Evalla oli pissahätä. Pilotti ymmärsi yskän ja pomppasi ylös tuoliltaan ja harppoi ulos toimistosta viittoen Evaa mukaansa. Asioihin alkoi tulla vauhtia. Naisista oli homogeenisessä maailmassa yllättävästi apua. Pilotti pulisi puhelimeen ja heilutti vapaata kättään kuin lentäjä joka oli tipahtanut koneesta, mutta puhelu niin tärkeä, ettei voinut sitä jättää kesken. Hän johti joukon takaisin pihalle ja osoitti Evalle saniteettitilojen sijainnin.
- Älä nyt valita. Onhan siinä ovi.
- Muistatko millaisessa vessassa olit Istanbulissa?
- Tai Teheranissa?
- Siis, mä olen hirveä snobi, ja ilmeisesti aivan väärällä alalla. Mä en osaa paskoa enää maailmaan pitämättä siitä meteliä.
- Hyvin sanottu. Sie oot niin lady… oikee Sue Ellen. Mistä täältä sais drinksut? Nehän kittas viinaa kuvauksissa vuositolkulla ja joutu maksaleikkauksiin vuorotellen. No, ei nyt ihan vuorotellen, mut…
Jäimme neuvottelemaan lennon hinnasta pilotin kanssa, mutta emme arvanneet Evan livistävän joukostamme selittämättä kenellekään mitään. Ehkä joillekin ihmisille ei sovi romuilla lentely, romuilla, joita ohjaa kaukaisille saarille muromainos tai singaporelainen filippiiniläisyhtiö, joka kovasti yrittää olla amerikkalainen unelma. Matkalla takaisin kylään Eva pohti ja puntaroi elämänsä vaihtoehtoja. Jotenkin häntä kiinnosti opiskella argeologiksi. Siinä oli ammatti jossa saisi kaivaa maata ja löytää kultaakin kalliimpaa unohtunutta muinaishistoriaa. Hän haluaisi sydämestään olla mukana kaivauksilla, jotka kaataisivat Rooman historian ja kirjoittaisivat uudestaan Julius Caesarin valloitusretket Kelttien, hänen esi-isiensä ja äitiensä maahan ja maailmankuvaan. Oli ilmiselvää millä puolen Alppeja barbaarit asuivat. Ja miksi hän sydämessään oli aina tämän tiennyt, ja kuitenkin ollut niin tyhmän ylpeä, kopea ja nenäkäs, kuin peittääkseen turhaan ominaisuuksia joihin hänellä ei ollut edes perintöoikeuksia, ei siten mitään vaateita, ei suvun vaatimuksia, olemattomia rasitteita, geenejä.
Kaikki yhden miehen kynästä, miehen, joka vääristeli totuutta. Millaista julkeutta onkaan väärinkirjoittaminen. Oli ehkä suunnaton vääryys, että maailmassa on lukutaito jos taitoa totuuden etsimiseen ei ole.
Eva kasvoi siinä kävellessään muutaman sentin. Hän ihan oikeasti vihasi Italiaa, mutta piti sen keittiöstä. Inhosi sen paskapuheita, mutta rakasti sen kansaa.
Evan oli hankittava lapio ja päästävä pois Kap Verdeltä, ja äkkiä.
- Kaveria ei sitten kiinnosta keitä me ollaan.
- Etkö sä nyt tajua! Se on tärkeä jätkä. Sillä on varmaan titteli, eikä se duunaa muuta kuin… tuota mitä duunaa.
- Onko kenelläkään vielä vettä?
- Tossa. Mä kipasen tonne sisään. Siellä varmaan on jonkinlainen respa. Zulu mukaan. Sä puhut portugalia ja ranskaa paremmin kuin mä.
- Mon Dieu, mikä roikale! Mut mie sipsutan siun varjoissas. Oo! Mikä säälittävä hintti mä oon.
- Miksi me tähän jäisimme? Onhan tuolla varjoissa nyt mukavampaa kuin täällä pihalla auringonpaisteessa. Mennään nyt kaikki yhdessä. Ehkä kvaliteetti ei olekaan kvantiteetin aurinkorasva?
- Sä olet joskus aika sekava. But… mennään sitten kaikki yhdessä.
Homot harppoivat päättäväisesti hangaariin sisään ja morjestelivat laulavalle mekaanikolle. Häneltä puuttui kulmahammas. Ensi alkuun kukaan heistä ei nähnyt mitään varjoissa. Sitten hitaasti alkoi erottua yksityiskohtia: toinen lentokone ilman potkuria, kolhiintunut öljytynnyri, jossa tahmainen pumppu letkuineen… miestenlehden nakualmanakka roikkumassa ikkunaa vasten, ovi, josta oli kahva kadonnut, mutta joka johti toimiston tapaiseen pieneen huoneeseen. Huoneessa oli valtava tupakansavu. Savun seassa istui musta naama pidellen jalkoja pöydällä. Hän hymyili. Silmät eivät hymyilleet. Siitä homot tiesivät että keskustelivat lentäjälle. Vaikka ulkona oli lämpötila lähes neljäkymmentä astetta, niin lentäjällä oli yllään karvakauluksinen pilottitakki kaikkine amerikkalaisine lisukkeineen; oli mainosta muroihin, vakuutusyhtiöön, singaporelaiseen tuontifirmaan ja dubailaiseen hotelliketjuun. Mies savusi enemmän kuin taloustilanne ja katseli sekavaa joukkoamme vedellen pitkiä haikuja Dunhill hehkuen kuin Cesnansa pakoputki. Me esitimme moniäänisesti toivomuksemme päästä kaukaiselle saarelle. Esitimme asian varmuuden vuoksi kuudella eri kielellä. Mutta pilotti oli maailmanmies. Hän vaihtoi jalan paikkaa pöydällä ja karisteli tuhkaa lattialle, otti toisesta rintataskustaan kännykän ja näppäili numeroita, sujautti RayBanit rintataskustaan ja asetteli niitä nenälleen odotellen, että toisessa päässä vastattaisiin. Odotimme pitkään.
Ja kun viimein puhelimeen vastattiin, käsitimme hyvin, että langan toisessa päässä oli joku hänen sukulaisensa kaukaiselta saarelta. He puhuivat polttoaineesta. Me keskustelimme hänen kännykästään: se oli Nokialainen. Nokia edusti meille isänmaallista kulmakohtaa muuten jumalattomassa maailmassa. Evalla oli pissahätä. Pilotti ymmärsi yskän ja pomppasi ylös tuoliltaan ja harppoi ulos toimistosta viittoen Evaa mukaansa. Asioihin alkoi tulla vauhtia. Naisista oli homogeenisessä maailmassa yllättävästi apua. Pilotti pulisi puhelimeen ja heilutti vapaata kättään kuin lentäjä joka oli tipahtanut koneesta, mutta puhelu niin tärkeä, ettei voinut sitä jättää kesken. Hän johti joukon takaisin pihalle ja osoitti Evalle saniteettitilojen sijainnin.
- Älä nyt valita. Onhan siinä ovi.
- Muistatko millaisessa vessassa olit Istanbulissa?
- Tai Teheranissa?
- Siis, mä olen hirveä snobi, ja ilmeisesti aivan väärällä alalla. Mä en osaa paskoa enää maailmaan pitämättä siitä meteliä.
- Hyvin sanottu. Sie oot niin lady… oikee Sue Ellen. Mistä täältä sais drinksut? Nehän kittas viinaa kuvauksissa vuositolkulla ja joutu maksaleikkauksiin vuorotellen. No, ei nyt ihan vuorotellen, mut…
Jäimme neuvottelemaan lennon hinnasta pilotin kanssa, mutta emme arvanneet Evan livistävän joukostamme selittämättä kenellekään mitään. Ehkä joillekin ihmisille ei sovi romuilla lentely, romuilla, joita ohjaa kaukaisille saarille muromainos tai singaporelainen filippiiniläisyhtiö, joka kovasti yrittää olla amerikkalainen unelma. Matkalla takaisin kylään Eva pohti ja puntaroi elämänsä vaihtoehtoja. Jotenkin häntä kiinnosti opiskella argeologiksi. Siinä oli ammatti jossa saisi kaivaa maata ja löytää kultaakin kalliimpaa unohtunutta muinaishistoriaa. Hän haluaisi sydämestään olla mukana kaivauksilla, jotka kaataisivat Rooman historian ja kirjoittaisivat uudestaan Julius Caesarin valloitusretket Kelttien, hänen esi-isiensä ja äitiensä maahan ja maailmankuvaan. Oli ilmiselvää millä puolen Alppeja barbaarit asuivat. Ja miksi hän sydämessään oli aina tämän tiennyt, ja kuitenkin ollut niin tyhmän ylpeä, kopea ja nenäkäs, kuin peittääkseen turhaan ominaisuuksia joihin hänellä ei ollut edes perintöoikeuksia, ei siten mitään vaateita, ei suvun vaatimuksia, olemattomia rasitteita, geenejä.
Kaikki yhden miehen kynästä, miehen, joka vääristeli totuutta. Millaista julkeutta onkaan väärinkirjoittaminen. Oli ehkä suunnaton vääryys, että maailmassa on lukutaito jos taitoa totuuden etsimiseen ei ole.
Eva kasvoi siinä kävellessään muutaman sentin. Hän ihan oikeasti vihasi Italiaa, mutta piti sen keittiöstä. Inhosi sen paskapuheita, mutta rakasti sen kansaa.
Evan oli hankittava lapio ja päästävä pois Kap Verdeltä, ja äkkiä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
pikku pöhö vaivaa. Sama pätee moniin muihinkin kirjoittajiin, ei yksin tällä palstalla. Kaikkea ei tarvitse selittää lukijalle, kierrellä ja kaarrella, laatia liian monimutkaisia lauseita.
Teksti vaatisi mielestäni runsaasti yksinkertaistamista ja itsestäänselvyyksien karsimista.
Kirjoitat:
- Ja näytti siltä kuin se olisi juuri ollut menossa maalaukseen – mutta se ei ollut.
Miksei voisi olla:
- Näytti siltä, kuin se olisi ollut menossa maalaukseen. Se ei ollut.
Tai:
- Pimeän hangaarin varjoista laahusti yötäkin mustempi mies sinisissä haalareissaan pyyhkien likaiseen trasseliin puhtaita mustia käsiään.
- Siniseen haalariin pukeutunut musta mies laahusti pimeästä hangaarista ja pyyhki käsiään trasseliin.
Tai:
- Mä kipasen tonne sisään. Siellä varmaan on jonkinlainen respa.
- Mä kipasen sisään, siellä on varmaan respa.
Tai:
- Ensi alkuun kukaan heistä ei nähnyt mitään varjoissa. Sitten hitaasti alkoi erottua yksityiskohtia:
- Varjoissa ei näkynyt ensin mitään. Yksityiskohdat erottuivat hitaasti.
Tai:
- Savun seassa istui musta naama pidellen jalkoja pöydällä.
- Savussa istui musta mies jalat pöydällä.
Tai:
- Vaikka ulkona oli lämpötila lähes neljäkymmentä astetta, niin lentäjällä oli yllään karvakauluksinen pilottitakki kaikkine amerikkalaisine lisukkeineen;
- Vaikka lämpötila hipoi neljääkymmentä, lentäjillä oli karvakauluksiset amerikkalaiset pilottitakit:
Tai:
- Matkalla takaisin kylään Eva pohti ja puntaroi elämänsä vaihtoehtoja. Jotenkin häntä kiinnosti opiskella argeologiksi. Siinä oli ammatti jossa saisi kaivaa maata ja löytää kultaakin kalliimpaa unohtunutta muinaishistoriaa.
- Matkalla kylään Eva pohti elämänsä vaihtoehtoja. Häntä kiinnosti argeologin ura. Ammatissa saisi kaivaa maata ja etsiä kallisarvoista muinaishistoriaa.
Tai:
- Eva kasvoi siinä kävellessään muutaman sentin. Hän ihan oikeasti vihasi Italiaa, mutta piti sen keittiöstä.
- Eva kasvoi kävellessä muutaman sentin. Hän vihasi Italiaa, mutta piti sen ruoasta.
Paljon muutakin olisi.
Yksinkertaista, typistä, karsi turha, kirjoita iskevämmin, luota lukijaan.
Älä rakastu omaan tekstiisi, vaikka se ihan kohtuullisen mukavasti kulkeekin.
Tämä on vähän mutkikkaampi juttu kuin tiedätkään. Ensinnäkään en käsitä miksi tägisi on Ferrari? Ja toiseksi en käsitä mitä yritän tässä kuvailla.
Katsos, olen hyvin tasainen luonne, stoalainen. Kirjoittava minäni taas ei ole, hän on spartalainen.
Tämä on melko katalaa, koska kirjoittaminen on taitolentoa, akrobatiaa ja kikkoja. Sen pitää rönsyillä ruusutarhana, olla kuin pursuileva villiviini ja kietoutua pahaa aavistamattoman nilkkaan ja kuristaa tämä hengiltä. Näin päästään arkiminästä irti. Jos taas tuomitsen itseni spesifiin katatoniaan niin en saa kiksejä, enkä näin ollen tavoita janoamaani tunnetilaa.
Tätä minä kutsun "yleväksi balanssiksi". Hengen ääripäillä ei tee tässä aikuisten oikeesti mitään, mutta saranana on kiva narista. Vaihtoehtona tässä on tietenkin se että kirjoitan miten huvittaa, ja sitten joku sekundäärinen haamu saa sen oikoa... sopivaksi.
Kirjoittaminen on kauhistuttava tapahtuma, siinä tapahtuu. En minä nyt niin vastuuntuntoinen tai siivoushullu ole, että keräisin lattioilta omat sieluni jätökset, polkisin jätepöntön auki ja siirtäisin sirut epäekologiseen roskapussimuovikulttuuriin ja sanoisin vasten vastaantulijan kasvoja: Että katos perkelettä. Nyt musta tuli kirjailija!
Luultavasti on olemassa sellaisia ihmisiä jotka katsovat asiakseen 'säätää' itseään kirjallisuuden keinoin, mutta heillä ei ole minkäänlaista tarvetta jatkaa tätä säätämistä aina ammatiksi asti. Heitä ei yksinkertaisesti huvita istua bunkkerissa maailmaa paossa ja kertoa semikuvitteellisia tarinoita toisille, niille, jotka haistavat tuulen ja näkevät auringon maahan upotettujen kammioiden yläpuolella, siellä missä tuulet "ihquna" puhaltavat ja meri on vauvanposkenlämmin ja pehmiksenviileä.
Sulla on hyviä neuvoja. Nämä neuvot ovat niin hyviä, niin eksakteja, että nuorison kannattaa kuunnella (lukeastna) niitä, eikä nysvätä ideaalimaailmassaan toinen peukalo suussa ja toinen sivilisaationsa perseessä.
(koro(stan (vielä, että(sul)kuje(n ylet)ön käyttö) on te)kstis(sä vain teho)keino)
Tämä kaikki skeida vain ja ainoastaan siksi, että saan kilarit jos joku takapihojen juntti kutsuu italialaista keittiötä "ruoaksi".
tämän palstan treenipaikaksi, jossa kirjailijanalut etsivät kirjoittamiselleen vinkkejä, neuvoja ja vastakaikua. Kirjailijanalut = alussa olevat kirjoittajat.
Tekstin terävöittäminen on tuttua kaikille julkaisseille. Kustannussopimus & julkaisu ovat kai kirjailijanalun päämäärä?
Tuo oli täysin fiktiivinen tunteenpurkaus, eikä sillä ollut mitään tekemistä minkään kanssa. Kunhan opettelen kirjoittamaan. Tuottaahan se tietenkin jonkinlaista mielihyvää, jos noin vanha kesäkettu (aika hyvä virhe) lähtee leikkiin mukaan. Ehkä mulla on tulevaisuutta... kuka tietää.
Neuvosi olivat mielekkäitä ja perusteltuja - oikeita. Jos osaisin, niin noin neuvoisin itsekin.
:)
kokemus on se, että editointivaiheen yleisimmät neuvot ovat: karsi, supista, typistä, vältä itsestäänselvyyksiä ja yksinkertaista.
Ei sille oikein mahda mitään, niin vain on.
Moni sepittäjä yllättyy, kun saa kustannustoimittajalta stoorinsa korjauksilla takaisin.
Pääasia on, että tekstiä, hyviä ideoita ja oikoluettavaa riittää. Taito kehittyy yrityksen ja erehdyksen, kokemuksen kautta.
Siis: Ilman paskanjauhamista asian ytimeen. Ja kun asia on ytimessään, niin pidä se siellä, kunnes lyöt itse siihen sen viimeisen pisteen.
Pisteteoria/yhden kohdan syndrooma/alku&loppu/tila/aika/mieli ja kieli/toimijat = on erinomainen kirja
(mutta sillä ei ole enää mitään merkitystä tässä kontekstissa)