Hyvää joulua!

tulevaa vuotta myös sinulle, Ti.

Vähän jo meinasi alkaa harmittaa että taaskin liian spontaanisti näin rosoisia runoja laitoin... ja melkein meni fiilikset alakulon puolelle tuon vyörytyksen, lähes myllytyksen edessä, liikahan on liikaa... mutta näemmä tuollaisia olen joulun aikoihin kirjoitellut, ja muistan kyllä valoisampiakin joulutekstejä kirjoittaneeni mutta ne on sitten pääasiassa perinteisemmän tyylin hengellisiä runoja, tuollaiset nyt osui selatessa silmiin viime yönä. Ja synkistä sävyistä huolimatta olotilani on kait pääosin ollut positiivinen runoja tehdessä, niin kuin nytkin on, asia vain on niin että minulle onni ei ole vapautta ilkeyksistä mitä maailma päällään kantaa vaan on onnellisuutta niistä huolimatta, niiden keskellä.

Yksi keskeinen ajatus on että kuinka lähimmäiseni kohtaan. Kohtalaisen helppo on rakastaa tai ainakin opetella rakastamaan henkilöä joka ei olemuksellaan ja käytöksellään synnytä hirvittävän negatiivisia tuntemuksia. Ja jotenkin vielä voi oppia rakastamaan tai ainakin ymmärtämään - tai toisin päin, ymmärtämään tai ainakin rakastamaan - ihmistä jonka inhottavia tekoja kauhistelen, mutta joka sentään ymmärtää tehneensä väärin ja katuu. Näissä runoissa keskeistä oli päähenkilön katumus ja toive ja pyrkimys muuttumiseen. Mutta rivien välissä on syvempi kysymys. Kuinka suhtaudun lähimmäiseen joka ei edes ymmärrä pahuuttaan ja katumuksesta ei ole tietoakaan eikä halusta mielenmuutokseen? Kuinka ajattelen ja asennoidun, kun lähimmäiseni lähes pilkallisesti virnuillen viis veisaa tekemistään hirveyksistä, tai sitten tavalla tai toisella niitä puolustelee, joskus jopa uskontoon vedoten yrittää väistää oman vastuunsa?

Siinä joudun kohtaamaan oman sisimpäni.
Oman pahuuteni tai ainakin rajallisuuteni, toivottavasti kummatkin.
Suostunko armoon niin että se saa kulkea lävitseni muuttaen ja murtaen sydämeni, niin että suostun näkemään myös hänet kallisarvoisena, ja että löydän rakkauden...

old_profile_49106 kirjoitti:

tulevaa vuotta myös sinulle, Ti.

Vähän jo meinasi alkaa harmittaa että taaskin liian spontaanisti näin rosoisia runoja laitoin... ja melkein meni fiilikset alakulon puolelle tuon vyörytyksen, lähes myllytyksen edessä, liikahan on liikaa... mutta näemmä tuollaisia olen joulun aikoihin kirjoitellut, ja muistan kyllä valoisampiakin joulutekstejä kirjoittaneeni mutta ne on sitten pääasiassa perinteisemmän tyylin hengellisiä runoja, tuollaiset nyt osui selatessa silmiin viime yönä. Ja synkistä sävyistä huolimatta olotilani on kait pääosin ollut positiivinen runoja tehdessä, niin kuin nytkin on, asia vain on niin että minulle onni ei ole vapautta ilkeyksistä mitä maailma päällään kantaa vaan on onnellisuutta niistä huolimatta, niiden keskellä.

Yksi keskeinen ajatus on että kuinka lähimmäiseni kohtaan. Kohtalaisen helppo on rakastaa tai ainakin opetella rakastamaan henkilöä joka ei olemuksellaan ja käytöksellään synnytä hirvittävän negatiivisia tuntemuksia. Ja jotenkin vielä voi oppia rakastamaan tai ainakin ymmärtämään - tai toisin päin, ymmärtämään tai ainakin rakastamaan - ihmistä jonka inhottavia tekoja kauhistelen, mutta joka sentään ymmärtää tehneensä väärin ja katuu. Näissä runoissa keskeistä oli päähenkilön katumus ja toive ja pyrkimys muuttumiseen. Mutta rivien välissä on syvempi kysymys. Kuinka suhtaudun lähimmäiseen joka ei edes ymmärrä pahuuttaan ja katumuksesta ei ole tietoakaan eikä halusta mielenmuutokseen? Kuinka ajattelen ja asennoidun, kun lähimmäiseni lähes pilkallisesti virnuillen viis veisaa tekemistään hirveyksistä, tai sitten tavalla tai toisella niitä puolustelee, joskus jopa uskontoon vedoten yrittää väistää oman vastuunsa?

Siinä joudun kohtaamaan oman sisimpäni.
Oman pahuuteni tai ainakin rajallisuuteni, toivottavasti kummatkin.
Suostunko armoon niin että se saa kulkea lävitseni muuttaen ja murtaen sydämeni, niin että suostun näkemään myös hänet kallisarvoisena, ja että löydän rakkauden...

Olen lukenut tekstisi jo monta kertaa, enkä silti oikein tiiä, mitä vastaisin. Pitäis' varmaankin pohdiskella asioita ainaskin viis viikkoa, mutta vastaan nyt kuiteskin jotain...

Ihmistä voi ymmärtää ja rakastaa, vaikkei tavallaan rakastakaan, koska rakastaa- sanan voi mielestäni käsittää jossain määrin monin eri tavoin.

Kohdatut vääryydet pyrkisin poistamaan yrittämällä unohtaa vihan omasta mielestä. Toisen mielelle kun ei lopultakaan voi mitään, jokaisen on kohdattava mielensä ihan ite.

Voi että... vaikeita kysymyksiä... en minä tiiä...

Oisko se armon kohtaaminen kuitenkin jotain sellaista, että pitäis olla suopea itselleen, pitäis yrittää unohtaa ne kohdatut hankaluudet, tuskat, vihat ja vääryydet, hyväksyä asiat olleina ja menneinä, vaikka se on tosi vaikeeta. Esim. oman itseni surkutteluun minä ainaskin sorrun ihan helposti, vaikka olen luonteeltani tällainen peruspositiivinen/perushöhlä jousimies.

Mut' kyll' se siitä sitten, pikkuhiljaa... viha loppuu... ja tulee se rakkaus!


:) terv.ticole

~ikäkulu~ kirjoitti:

Olen lukenut tekstisi jo monta kertaa, enkä silti oikein tiiä, mitä vastaisin. Pitäis' varmaankin pohdiskella asioita ainaskin viis viikkoa, mutta vastaan nyt kuiteskin jotain...

Ihmistä voi ymmärtää ja rakastaa, vaikkei tavallaan rakastakaan, koska rakastaa- sanan voi mielestäni käsittää jossain määrin monin eri tavoin.

Kohdatut vääryydet pyrkisin poistamaan yrittämällä unohtaa vihan omasta mielestä. Toisen mielelle kun ei lopultakaan voi mitään, jokaisen on kohdattava mielensä ihan ite.

Voi että... vaikeita kysymyksiä... en minä tiiä...

Oisko se armon kohtaaminen kuitenkin jotain sellaista, että pitäis olla suopea itselleen, pitäis yrittää unohtaa ne kohdatut hankaluudet, tuskat, vihat ja vääryydet, hyväksyä asiat olleina ja menneinä, vaikka se on tosi vaikeeta. Esim. oman itseni surkutteluun minä ainaskin sorrun ihan helposti, vaikka olen luonteeltani tällainen peruspositiivinen/perushöhlä jousimies.

Mut' kyll' se siitä sitten, pikkuhiljaa... viha loppuu... ja tulee se rakkaus!


:) terv.ticole

Että ihmistä voi rakastaa vaikkei tavallaan rakastakaan, tuntuu ensinnä jotenkin nurinkuriselta, kuinka se niin voi olla, väitehän kumoaa itsensä. Mutta luulenpa että niin on, sanoit viisaan lauseen, minkä sisällön äärelle kannattaa pysähtyä.

Tulee taas mieleen se tapahtuma Corrien elämästä kun hän toisen maailmansodan päätyttyä kiersi Saksassa puhumassa anteeksiantamuksen merkityksestä ja oli eräässä suuressa saksalaisessa kirkossa. Tämä hollantilainen kellosepän tytär joutui perheineen keskitysleirille kun olivat Saksan miehittämässä Hollannissa auttaneet juutalaisia ja piilottaneet näitä kotiinsa. Keskitysleirillä hän joutui todistamaan rakkaan sisarensa Betsien kuoleman. Nyt hän sitten on tuossa kirkossa ja puheen jälkeen hänen luokseen kävelee sivistynyt herrasmies joka hymyillen ojentaa kätensä, kiittää hyvästä puheesta. Corrie ten Boom kertoo kirjassaan, että tuossa hetkessä hänen sydämensä oli niin kuin jääkimpale. Hän on itse juuri puhunut rakkauden ja anteeksiantamuksen merkityksestä mutta nyt hän huomaa ettei pystykään rakastamaan. Mies oli yksi keskitysleirin julmimpia vartijoita jonka mielivaltaisen kohtelun seurauksena Betsie menehtyi.

Corrie kuitenkin päätti rakastaa ja tarttui miehen ojennettuun käteen.
Siinä hetkessä jokin hänen rakkauttaan suurempi rakkaus sulatti sydämestä katkeruuden ja kovuuden.

Rakkaus ei aina ole rakkaudellisia tuntemuksia mutta se on se asenne, että vaikka toinen tuntuisi minusta kuinka inhottavalta minä vastoin omia tunteitanikin valitsen rakkauden ja TAHDON hyväksyä hänet. Kun asenteesta tulee luonnollinen olotila silloin voi jopa nähdä ja sisimmässään kokea toisen rakkaana, siis arvokkaana ja hyväksyttynä, vaikka omat inhimilliset tuntemukset olisi jotain muuta: enemmän vastenmielisyyttä kuin rakkaudellisuutta. Sellainen näkeminen kun se on todellisuutta eikä jotain teoriaa voittaa inhimilliset tuntemukset.

Yksi pieni esimerkki omasta elämästä on vaikkapa se kun annoin vankilasta vapautuneelle tuttavalle yösijan ja hän sitten jäi meille (minun ja poikani luo) pidemmäksikin aikaa. Tuli joulu ja lähdin pojan kanssa joulun viettoon toiselle paikkakunnalle mutta jätin kaverin meille. Pojan joululahjoista otin vain pienen osan mukaani. Sitten saavuimme joulunvietosta kotiin niin kaveri oli häipynyt ja ottanut tavaroita mukaansa, eniten mielipahaa minulle tuotti että pienen pojan lahjoista osa oli hävinnyt.

Tunnustan että siinä hetkessä minulla ei ollut yhtään rakkaudellista ajatusta kyseistä henkilöä kohtaan, kaikkea muuta. Ajattelin että nyt kun saisin hänet käsiini, läksyttäisin ainakin sanallisesti: antaisin tulla tuutin täydeltä. Meinasin jo lähteä häntä etsimään siinä kiivaassa olotilassa.

Sitten kuitenkin menin polvilleen, suostuin hiljentymään, sanoin Jumalalle jotenkin tähän tapaan, että Rakas taivaallinen Isä minä en kykene häntä nyt rakastamaan mutta kiitos että Sinä rakastat, kiitos että Sinulle hän on arvokas. Kun siinä ihan yksinkertaisesti tätä Jumalalle juttelin, yks kaks, viha oli poissa ja koin sydämessä rakkautta häntä kohtaan. En voi leuhkia siitä kerta kaikkiaan kun se ei ollut eikä ole minun työni ja erinomaisuuttani, mutta jos ja kun kokee kuinka rakas lähimmäinen tämä on Jumalalle ja ylipäätään, mikä on Hänen armonsa ihmistä kohtaan Jeesuksen sovitustyössä, se on se armon todellisuus mitä ainakin minä joudun yhä hämmästelemään vaikka olen sen niin useasti kokenut.

Monta kertaa tilanteet tulee niin nopeasti ettei ole aikaa pohtia. Ei yhtään auta hyvät päätökset mitä on tehnyt. Siinä tulee esiin mitä sielussa on. Ihan turha yrittää filosofoida itsekseen "tämä ihminen on tärkeä ja minun pitää nyt rakastaa vaikka tunteeni sanoisi mitä". Sitä joko näkee toisen tärkeänä ja arvokkaana tai ei näe. Valintojen tekeminen on elämää käytännössä eikä elämän filosofointia.

Omalla kohdalla en ole löytänyt tähän mitään muuta ratkaisua kuin että jo aamulla ennen päivän askareisiin lähtöä seurustelen Hänen kanssaan joka on Rakkaus: hiljennyn omien ajatuskuvioiden ja suunnitelmien "melusta" ammentamaan Hänen hyvyyttään ja kauneuttaan. Sitä kautta ihmiselämän arvo jotenkin sisäistyy ja tulee luontaiseksi, niin kuin sydämessä olisi kaiken touhun ja kiireenkin keskellä sellainen hiljainen alue, mistä käsin voi kuulla ja nähdä oikeita asioita.

Ja olen kyllä sitä mieltä, että ajattelee ihminen Jumalasta ja Jeesuksesta mitä tahansa ja kuinka tahansa nämä on sellaisia yleismaailmallisia kysymyksiä, anteeksiantamus ja armollisuus, mitä jokaisen kannattaa ja sietäisi omalla kohdalla pohdiskella, samassa maailmassa kun elämme.

Ja uskonnon jos minkä varjolla on tehty paljon pahaa kun on omaksuttu tietyt rituaalit ja muodot, mitkä osaltaan ehkä ilmaisee sisältöä, mutta itse sisältö on vieras niin sitten muotokin on pelkkää tapakulttuuria, vastuuttomuutta ja vallankäyttöä.

Yhteiselämä ei muodostu niinkään teoista vaan asenteista ja asenteet sitten ilmenee tekojen tasolla. Käyttäytyminen syntyy mentaliteetista ja emootioista. Jos vaikka joku hillitseekin tekonsa, sanoilla voi murhata, mitätöidä, panetella ja parjata, ja vaikka hillitsisi sanansa, ehkä kuitenkin ajatuksissaan suhtautuu lähimmäiseen vähätellen? Kun sydämessä on ylimielisyyttä, pilkallisuutta ja oman itsensä parempana pitämistä aivan varmasti se tulee näkyviin, ennemmin tai myöhemmin.

"...hyväksyä asiat olleina ja menneinä, vaikka se on tosi vaikeeta."
Voi Ticole, tekisi mieli oikein halata! Niin vilpittömän oloisesti puhut että äänesi on kuultavissa tai melkein.

Armo muuten on sellainen asia niin kuin anteeksiantamuskin, että se ei mitätöi tehtyjä vääryyksiä. Jos joku astuu varpailleni ei hän tarvitse anteeksiantamusta koska teko on mitätön vahinko. Ainoastaan todelliset rikkomukset tarvitsevat todellista anteeksiantamusta. Jos ajatellaan todellisuuden luonnetta jumalallisen rakkauden näkökulmasta jokainen meistä on syyllistynyt todellisiin rikkomuksiin itseään, lähimmäistä ja elämää kohtaan. Tarvitsemme armoa, ja kun itse sitä tarvitsemme voimme osoittaa sitä myös toisille, jotka ovat samassa veneessä. Armo ei siis ole sitä, että vääryys lakkaisi olemasta vääryyttä, mutta se on väärintekijän armahtamista. Todelliseen rakkauteen kuuluu aina armollisuus ja siksi rakkauteen kuuluu kipu. Rakastaminen vaatii tietynlaista uhrautumista tai ainakin alttiina oloa. Silloin ihminen on haavoittuva. Mutta se myös palkitsee ja tuo elämään syvän mielekkyyden, tarkoituksellisuuden.

Tuohon jousimiesjuttuun en ota kantaa, kun itselläni ei ole ollenkaan horoskooppimerkkiä, mutta oman itsen surkutteluun on minullakin ollut taipumusta. Vieläkin ovat itsensä syyllistäminen ja itsesääli sellaisia heikkoja kohtia että jos annan surkumielelle valtaa niin äkkiä sitä piehtaroi vaikka missä fiiliksissä. Onneksi ei ole pakko mennä siihen mentaliteettiin vaan voi valita armollisuuden, itseäänkin kohtaan.

:)

Hyvää yötä, Ti.

old_profile_49106 kirjoitti:

Että ihmistä voi rakastaa vaikkei tavallaan rakastakaan, tuntuu ensinnä jotenkin nurinkuriselta, kuinka se niin voi olla, väitehän kumoaa itsensä. Mutta luulenpa että niin on, sanoit viisaan lauseen, minkä sisällön äärelle kannattaa pysähtyä.

Tulee taas mieleen se tapahtuma Corrien elämästä kun hän toisen maailmansodan päätyttyä kiersi Saksassa puhumassa anteeksiantamuksen merkityksestä ja oli eräässä suuressa saksalaisessa kirkossa. Tämä hollantilainen kellosepän tytär joutui perheineen keskitysleirille kun olivat Saksan miehittämässä Hollannissa auttaneet juutalaisia ja piilottaneet näitä kotiinsa. Keskitysleirillä hän joutui todistamaan rakkaan sisarensa Betsien kuoleman. Nyt hän sitten on tuossa kirkossa ja puheen jälkeen hänen luokseen kävelee sivistynyt herrasmies joka hymyillen ojentaa kätensä, kiittää hyvästä puheesta. Corrie ten Boom kertoo kirjassaan, että tuossa hetkessä hänen sydämensä oli niin kuin jääkimpale. Hän on itse juuri puhunut rakkauden ja anteeksiantamuksen merkityksestä mutta nyt hän huomaa ettei pystykään rakastamaan. Mies oli yksi keskitysleirin julmimpia vartijoita jonka mielivaltaisen kohtelun seurauksena Betsie menehtyi.

Corrie kuitenkin päätti rakastaa ja tarttui miehen ojennettuun käteen.
Siinä hetkessä jokin hänen rakkauttaan suurempi rakkaus sulatti sydämestä katkeruuden ja kovuuden.

Rakkaus ei aina ole rakkaudellisia tuntemuksia mutta se on se asenne, että vaikka toinen tuntuisi minusta kuinka inhottavalta minä vastoin omia tunteitanikin valitsen rakkauden ja TAHDON hyväksyä hänet. Kun asenteesta tulee luonnollinen olotila silloin voi jopa nähdä ja sisimmässään kokea toisen rakkaana, siis arvokkaana ja hyväksyttynä, vaikka omat inhimilliset tuntemukset olisi jotain muuta: enemmän vastenmielisyyttä kuin rakkaudellisuutta. Sellainen näkeminen kun se on todellisuutta eikä jotain teoriaa voittaa inhimilliset tuntemukset.

Yksi pieni esimerkki omasta elämästä on vaikkapa se kun annoin vankilasta vapautuneelle tuttavalle yösijan ja hän sitten jäi meille (minun ja poikani luo) pidemmäksikin aikaa. Tuli joulu ja lähdin pojan kanssa joulun viettoon toiselle paikkakunnalle mutta jätin kaverin meille. Pojan joululahjoista otin vain pienen osan mukaani. Sitten saavuimme joulunvietosta kotiin niin kaveri oli häipynyt ja ottanut tavaroita mukaansa, eniten mielipahaa minulle tuotti että pienen pojan lahjoista osa oli hävinnyt.

Tunnustan että siinä hetkessä minulla ei ollut yhtään rakkaudellista ajatusta kyseistä henkilöä kohtaan, kaikkea muuta. Ajattelin että nyt kun saisin hänet käsiini, läksyttäisin ainakin sanallisesti: antaisin tulla tuutin täydeltä. Meinasin jo lähteä häntä etsimään siinä kiivaassa olotilassa.

Sitten kuitenkin menin polvilleen, suostuin hiljentymään, sanoin Jumalalle jotenkin tähän tapaan, että Rakas taivaallinen Isä minä en kykene häntä nyt rakastamaan mutta kiitos että Sinä rakastat, kiitos että Sinulle hän on arvokas. Kun siinä ihan yksinkertaisesti tätä Jumalalle juttelin, yks kaks, viha oli poissa ja koin sydämessä rakkautta häntä kohtaan. En voi leuhkia siitä kerta kaikkiaan kun se ei ollut eikä ole minun työni ja erinomaisuuttani, mutta jos ja kun kokee kuinka rakas lähimmäinen tämä on Jumalalle ja ylipäätään, mikä on Hänen armonsa ihmistä kohtaan Jeesuksen sovitustyössä, se on se armon todellisuus mitä ainakin minä joudun yhä hämmästelemään vaikka olen sen niin useasti kokenut.

Monta kertaa tilanteet tulee niin nopeasti ettei ole aikaa pohtia. Ei yhtään auta hyvät päätökset mitä on tehnyt. Siinä tulee esiin mitä sielussa on. Ihan turha yrittää filosofoida itsekseen "tämä ihminen on tärkeä ja minun pitää nyt rakastaa vaikka tunteeni sanoisi mitä". Sitä joko näkee toisen tärkeänä ja arvokkaana tai ei näe. Valintojen tekeminen on elämää käytännössä eikä elämän filosofointia.

Omalla kohdalla en ole löytänyt tähän mitään muuta ratkaisua kuin että jo aamulla ennen päivän askareisiin lähtöä seurustelen Hänen kanssaan joka on Rakkaus: hiljennyn omien ajatuskuvioiden ja suunnitelmien "melusta" ammentamaan Hänen hyvyyttään ja kauneuttaan. Sitä kautta ihmiselämän arvo jotenkin sisäistyy ja tulee luontaiseksi, niin kuin sydämessä olisi kaiken touhun ja kiireenkin keskellä sellainen hiljainen alue, mistä käsin voi kuulla ja nähdä oikeita asioita.

Ja olen kyllä sitä mieltä, että ajattelee ihminen Jumalasta ja Jeesuksesta mitä tahansa ja kuinka tahansa nämä on sellaisia yleismaailmallisia kysymyksiä, anteeksiantamus ja armollisuus, mitä jokaisen kannattaa ja sietäisi omalla kohdalla pohdiskella, samassa maailmassa kun elämme.

Ja uskonnon jos minkä varjolla on tehty paljon pahaa kun on omaksuttu tietyt rituaalit ja muodot, mitkä osaltaan ehkä ilmaisee sisältöä, mutta itse sisältö on vieras niin sitten muotokin on pelkkää tapakulttuuria, vastuuttomuutta ja vallankäyttöä.

Yhteiselämä ei muodostu niinkään teoista vaan asenteista ja asenteet sitten ilmenee tekojen tasolla. Käyttäytyminen syntyy mentaliteetista ja emootioista. Jos vaikka joku hillitseekin tekonsa, sanoilla voi murhata, mitätöidä, panetella ja parjata, ja vaikka hillitsisi sanansa, ehkä kuitenkin ajatuksissaan suhtautuu lähimmäiseen vähätellen? Kun sydämessä on ylimielisyyttä, pilkallisuutta ja oman itsensä parempana pitämistä aivan varmasti se tulee näkyviin, ennemmin tai myöhemmin.

"...hyväksyä asiat olleina ja menneinä, vaikka se on tosi vaikeeta."
Voi Ticole, tekisi mieli oikein halata! Niin vilpittömän oloisesti puhut että äänesi on kuultavissa tai melkein.

Armo muuten on sellainen asia niin kuin anteeksiantamuskin, että se ei mitätöi tehtyjä vääryyksiä. Jos joku astuu varpailleni ei hän tarvitse anteeksiantamusta koska teko on mitätön vahinko. Ainoastaan todelliset rikkomukset tarvitsevat todellista anteeksiantamusta. Jos ajatellaan todellisuuden luonnetta jumalallisen rakkauden näkökulmasta jokainen meistä on syyllistynyt todellisiin rikkomuksiin itseään, lähimmäistä ja elämää kohtaan. Tarvitsemme armoa, ja kun itse sitä tarvitsemme voimme osoittaa sitä myös toisille, jotka ovat samassa veneessä. Armo ei siis ole sitä, että vääryys lakkaisi olemasta vääryyttä, mutta se on väärintekijän armahtamista. Todelliseen rakkauteen kuuluu aina armollisuus ja siksi rakkauteen kuuluu kipu. Rakastaminen vaatii tietynlaista uhrautumista tai ainakin alttiina oloa. Silloin ihminen on haavoittuva. Mutta se myös palkitsee ja tuo elämään syvän mielekkyyden, tarkoituksellisuuden.

Tuohon jousimiesjuttuun en ota kantaa, kun itselläni ei ole ollenkaan horoskooppimerkkiä, mutta oman itsen surkutteluun on minullakin ollut taipumusta. Vieläkin ovat itsensä syyllistäminen ja itsesääli sellaisia heikkoja kohtia että jos annan surkumielelle valtaa niin äkkiä sitä piehtaroi vaikka missä fiiliksissä. Onneksi ei ole pakko mennä siihen mentaliteettiin vaan voi valita armollisuuden, itseäänkin kohtaan.

:)

Hyvää yötä, Ti.

yön yli nukuttuani tiedän ja hyväksyn sen, että tähän kohtaan minun ei tarvitse osata vastata.

Ja tietkös, en enää "pelkää" sanaa halaus, sillä luulen oppineeni/ymmärtäneeni ainaskin osan sen merkityksestä kun tässä eräänä kauniina päivänä halasin poikaani. Melkeinpä käsissäni tunsin hänen ilonsa ja voimiensa palaavan (vai olikohan se toistepäin).. eli se oli tärkeä halaus.

Siksipä siis jouluinen halaus Sinullekin, t.ticole

~ikäkulu~ kirjoitti:

yön yli nukuttuani tiedän ja hyväksyn sen, että tähän kohtaan minun ei tarvitse osata vastata.

Ja tietkös, en enää "pelkää" sanaa halaus, sillä luulen oppineeni/ymmärtäneeni ainaskin osan sen merkityksestä kun tässä eräänä kauniina päivänä halasin poikaani. Melkeinpä käsissäni tunsin hänen ilonsa ja voimiensa palaavan (vai olikohan se toistepäin).. eli se oli tärkeä halaus.

Siksipä siis jouluinen halaus Sinullekin, t.ticole

Ticole, en minäkään osaa vastata mutta pohdin ääneen, niin kuin nytkin. Huomaan sanovani, että vaikka vastauksia ei aina ole varmoja ja selkeitä, niin ehkä jotain vastauksenkaltaista piirtyy siinä, kun ihmisinä kohtaamme toisiamme, haluamme lähestyä ja ymmärtää. Sanoittakin. Vastaus ei välttämättä ole sanoissa, niissä muotoilluissa lauseissa mitä puhutaan, mutta niiden läpi. Jossain mitä ei voi tarkasti muotoilla mutta mikä on.

Luen edellä kirjoittamani lauseet ja totean että kyllä, tämä on ajatukseni: vastaus ei välttämättä ole sanoissa.

Välttämättä ei tarvitsisi nytkään sanoa mitään. Niin tuntuikin ettei edes löydy sanoja, otin vain halauksesi kiitollisena vastaan ja aioin jatkaa matkaani... mutta kuitenkin päätin sanoa jotain. Ja nyt jatkan keskustelua vähäsen.

Juu... halauksia niin kuin rakkauttakin on niin monenlaista... aina se kuitenkin on välittämistä... paitsi tietysti, jos asenne on yksinomaan itsekäs, tunkeileva... vääränlaisia halauksia kokeneena, tai jostain muusta syystä, sitä voi tulla melkein allergiseksi halailulle. Itse voin halata ihan vierastakin ihmistä kadulla jos siltä tuntuu, mutta toisinaan on päiviä että on ikäänkuin estoisempi... itsessäni olen melko lailla arkakin ja jännitän sosiaalisia tilanteita, mutta toisaalta ilo tästä kaikesta elämästä ja olemisesta ja ihmisistä on vapauttanut tunteiden ilmaisuun ja kohtaamiseen niin, että se jännittäminen ei ole hallitseva. Asiat tietysti on sidoksissa toisiinsa ja päiviä on erilaisia ihmiselämässä.

Tuohon että joinain päivinä on estoisempi lisäisin vielä, että aina ei vain ole yhtä vapautunut ja välitön olo, mutta silti elämä on. Ei sitä voi itseltään silloin vaatiakaan avointa ja kiinnostunutta mielenkiintoa toista kohtaan, koska eläminen ja kohtaaminen ei synny vaatimuksista, pusertamisesta ja yrittämisestä vaan jotenkin päinvastoin... että kun vapautuu ottamaan lahjana vastaan nämä elämän hetket. Jos olen arvokas silloinkin kun en osaa huomioida lähimmäistäni niin kuin minun tulisi, niin se oman arvon kokeminen sitten vaikuttaa, että yks kaks alankin huomioida lähimmäiseni.

Sitten on niinkin että kun ihmisinä olemme erilaisia on rikkautta myös olla halaamatta ja pitää kunnioittaa toisen olotilaa että joku kokee sellaisen tunkeiluna.

Jos halaaminen on pakkomielle onko sitten kaikki edes kohdallaan vai yrittääkö peittää jotain epäaidon tunteellisuuden ja pusi pusi nami nami sweet -käyttäytymisen alle.

Kait se on kaikessa aidossa kohtaamisessa yksi tärkeä edellytys että ihminen uskaltaa kohdata itsensä, on rehellinen itselleen ja kokemuksilleen.

Sorry, jos tuli taas liikaa tekstiä.

Arvostan halaustasi Ticole ja otan sen kiitollisena vastaan.

ja kiitos kauniista toivotuksista, samoin:
Onnellista ja kaikin puolin hyvää uutta vuotta sinulle, Tee!

Runosi on olleet minulle erityisen nautinnollista luettavaa lähes joka kerta kun olen otsikkosi auki klikannut. Niissä on ajatuksen ja runollisen ilmaisun kauneutta hyvällä tavalla perinteisesti - syviäkin kysymyksiä, mutta tavalla jota on lukijaystävällisen helppo lähestyä. Käyttämäsi kieli on selkeää ja kaunista.

Jatketaan.

http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1230193940923_1_large.jpg

kynttilät pimeän keskellä vaikuttaa kyllä tunnelmaan, samoin olisi luminen maisema enemmän kuin tervetullut, mutta hyvä näinkin. Onneksi sisäisen ilon ei tarvitse olla riippuvainen olosuhteista, ei edes tunnelmista. Ja hyvä ettei sentään sada vettä. Pari kolme astetta on pakkasta täällä mutta lumesta ei tietoakaan niin kuin kuvasta (kello 14:08) näkyy.

http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1230225104137_1_large.jpg

Hyviä joulunpyhiä ja mukavaa vuotta 2009.
Ystävällisin halauksin

parta.

old_profile_49106 kirjoitti:

kynttilät pimeän keskellä vaikuttaa kyllä tunnelmaan, samoin olisi luminen maisema enemmän kuin tervetullut, mutta hyvä näinkin. Onneksi sisäisen ilon ei tarvitse olla riippuvainen olosuhteista, ei edes tunnelmista. Ja hyvä ettei sentään sada vettä. Pari kolme astetta on pakkasta täällä mutta lumesta ei tietoakaan niin kuin kuvasta (kello 14:08) näkyy.

http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1230225104137_1_large.jpg

Hyviä joulunpyhiä ja mukavaa vuotta 2009.
Ystävällisin halauksin

parta.

Pienellä vaivalla voi myös luoda tunnelma eli sytyttämällä kynttilän :). Toisaalta vanhempi koirani täyttää ensi viikolla 14 vuotta ja jokainen päivä on oma pieni ihmeensä. Iloitsen jokaisesta terveestä kivuttomasta päivästä koirani elämässä.