silta

Ajattelin että tätä runoani en selittele, mutta ehkä kuitenkin nyt selittelen, vähäsen.

Niin pups... mietin sitä tunnetta mitä koet kun tuntemuksissasi häivähtää ajatuksia, muistoja tai aavistuksia sillattomista lähimmäisistä, jotka eivät - enää, tai toivottavasti: vielä - pysty itkemään.

Haluan sanoa tuohon runoon liittyen, että kuitenkin... kaikissa silmissä on kyynelten ääret... niin niissä jotka itkevät kuin niissä jotka eivät, niissäkin jotka eivät pysty. Koska se ei ole minussa ja sinussa jotka näemme, meissä jotka kohtaamme tai jätämme kohtaamatta lähimmäisen, hänet, itkunsa ja itkemättömyytensä, pystymisensä ja pystymättömyytensä. Se on hänessä itsessään. Hänen todellisuudessaan, joka ei ole riippuvainen mielikuvista joita hänestä ja käyttäytymisestään muodostan.

Runossa on tuntemuksia ja jännitteitä joita en osaa selittää, koska minulla ei ollut selkeää kuvaa mitä haluan tai yritän sanoa mutta jonkinlainen tuntemus, aistimus mitä vapaasti hahmottelin.

Ainakin se, että jos kiinnitymme toisen käyttäytymisen synnyttämään mielikuvaan ja tunteeseen itsessämme ikäänkuin hänellä olisi arvo sen kautta millaisena hänet näen, ja että tällöin näen hänet pinnallisesti omasta tarvekeskeisyydestä käsin, niin se, mitä ihmiseksi ja hänen käyttäytymisekseen luulemme on niin kuin lehtien havina johon suhtaudutaan meren kohinana. Sellaisessa elämisessä sillat ovat keinotekoisia ja perustuvat siihen mitä toinen minulle tarjoaa, mitä mielihyvää tai muuten hyötyä hänestä saan. Ne eivät ole todellisia kohtaamisen siltoja kahden arvokkaan persoonan välillä, vaan ovat ainoastaan kokijassa tapahtuvaa meren pauhua korvissa. Kun pitäisi kuulla lehtien havina ja kohdata metsä.

jokainen itku sitoutuneena itkijäänsä
ja kuuleva korva häneen
jota kuunnellaan

Jokainen itku on jonkun itku - ei ainoastaan muodostamani käsitys hänen itkustaan vaan elämän ilmaus joka on tosi ja arvokas ilman minuakin - ja siksi juuri on ihmeellinen etuoikeus ja mahdollisuus kohdata hänet, toinen persoona, lähimmäiseni, nimenomaan siinä tilanteessa mikä kulloinkin on. Niin kuin hänen yksilöllisyytensä ilmaukset ovat syntyneet hänessä, ovat hänen elämänsä ääniä eivätkä minun, niin minäkin voin, ihmetellen toisen arvoa ja varjellen sen loukkaamattomuutta jopa itseltäni, itsekkäiltä käsiltäni, sitoutua hänen kuulemiseensa.

Silta on aina olemassa niin kuin todellisuus on. Ja ei edes se tosiasia, että katsomme toista itsestämme käsin, omien silmiemme läpi ja siksi aina jossain määrin tarvekeskeisesti, ehdollistaen, voi rikkoa kohtaamisen siltaa. Kun hyväksymme että näin on ja että inhimillinen kohtaaminen aina jää vajaaksi ja epätäydelliseksi. Epätäydellisyytemme hyväksyen siihen avautuu jotain... todellisuuden täydellisyydestä. Ihmeellistä on että tällaisina vajavaisina kokijoina, jotka emme voi leikkautua itsestämme ulos ja nähdä todellisuutta sellaisena kuin se minusta riippumatta itsessään on, kuitenkin voimme aistia todellisuuden jonakin joka on itseämme suurempi ja - juuri siksi - sisällyttää meidät itseensä hyväksyen.

Ensimmäisen ja toisen kappaleen väliin jäävä "vain sinussa" voidaan lukea osana kumpaakin: "ei metsä ole meri vaikka luulisit niin, se on jotain, jotain vain sinussa [jos suhtaudut lähimmäisiin kuin he olisivat sellaisia joiksi heidät määrittelet ja ikäänkuin heidän arvonsa olisi riippuvainen sinusta ja kokemuksestasi, silloin kohtaamasi henkilö ei olekaan hän, vaan on havaintojesi synnyttämä mielikuva ja ehdollistunut, pinnallinen käsityksesi jonka alle ja taakse todellinen lähimmäinen ja kohtaamisen mahdollisuus hukkuu]" ja "vain sinussa silmäsi ovat itkun silta [myös sinä olet itsessäsi arvokas niin kuin hän, eivät edes pinnallisuutesi ja ehdollistumasi mitätöi sinun ainutlaatuisuuttasi ja arvoasi, olet rakas]".

Kiitos pups...

Ja silloin näkee myös sen toisen kokonaisena.

Kokonaisena... niin, riittävänä. Hänenä itsenään. Ihmisenä. Rakkauden arvoisena. Jonakin, jolla on yksilöllinen arvo. Jonakin jonka olemassaolon yli ei saa kävellä.

Ehkä maailmassa on niin paljon lohduttomuutta juuri siksi... tai ainakin osittain juuri siksi, kun... lähimmäinen on jäänyt kohtaamatta: sanoja voi olla paljon, tekoja ja kosketuksia, lämmintä hyväilyäkin... mutta jos kaikissa niissä ihminen on ikäänkuin vain hyödyke, joka voidaan työntää syrjään ja hylätä sitten, kun hän ei enää ole tarpeeksi mielenkiintoinen eikä tarjoa haluttuja kicksejä... Selvähän se on että sielu menee rikki sellaisessa. Pahinta on, että alamme joskus itsekin elää toisen silmien kautta ikäänkuin arvomme olisi siinä, että onnistumme olemaan haluttuja niin kuin toinen minut haluaa. Kaiken mielihyväsidonnaisen rooliolemisen alla jokainen kuitenkin kaipaa olla avoin ja paljas, peittelemätön, kokea olevansa arvokas omana itsenään toisen silmien edessä. Ehkä, jos koemme ja sisäistämme olevamme arvokkaita ilman toistakin ja reaktioitaan, niin voimme sitten elää rohkeasti ja avoimina. Ei tarvitse niin kovasti pelätä joutuvansa hylätyksi, kun arvoni ei alunperinkään ole riippuvainen siitä hyväksytäänkö minut.

Kun siis koen, että todellisuuden sylissä olen hyväksytty omana itsenäni, silloin voin oppia kunnioittamaan ja arvostamaan myös toista, kohtaamaan hänet hyväksyntää osoittaen edustaa hän inhimilliselle ajattelulleni mitä tahansa.

Jokainen lähimmäinen on lahja.
Hänkin, joka suhtautuu minuun väheksyen, pilkaten, ehkä vihamielisesti, loukaten, panetellen ja parjaten...
Jokainen.

Kaikissa silmissä kyynelten ääret.

Silta on olemassa.
Ei tarvita mitään muuta, kuin että suostun sisäistämään että jokainen lähimmäiseni on rakas tuntuu hän minusta millaiselta tahansa, ja asian sisäistäminen avaa todellisuuden ihmeen, että alan myös havaita ja tuntea hänet sellaisena kuin hän minusta riippumatta on: arvokkaana. Silloin en kiinnity ainoastaan mielikuviini ja ajatuksiini mitä toisen kohtaaminen minussa synnyttää ja mitä hän ajatustottumuksilleni edustaa, vaan haluan oppia oikeasti kuuntelemaan mitä hänelle kuuluu, miltä hänestä nyt tuntuu.