Ihmetyttää toisinaan yhäreiden ruikutus ja natkutus siitä kuinka kaikki on paskaa, miehet on sikoja, sossut idiootteja, rahat ei riitä ja elämä on kurjaa.
Ymmärrän että elämässä on tullut pahasti takkiin itse kullekin. Pohjamudissa saa ja pitääkin möyriä, mutta onko sinne pakko jäädä lojumaan ja sirottelemaan tuhkaa päällensä vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi??
Mä tulin yllättäen raskaaksi kesken ammattikorkean. Lapsen isä asui ja asuu yhä toisella puolella suomea, heitti "pallon" minulle, sain päättää pidänkö lapsen vai en. Alussa lapsen isä lupasi olla hommassa mukana, tahtoi ilman muuta olla isä omalle pikku prinsessalleen. Lapsen isällä minun puolestani kaikki mahikset tavata tyttöä, mutta kiinnostusta/aikaa ei häneltä siihen tunnu löytyvän. (Tyttö 2 v. nähnyt isänsä 4 kertaa kuluneen vuoden aikana.) Olen totaaliyhäri, eli isä ei osallistu lapsen arkeen ja elämään lainkaan.
Aika hyvät mahikset katkeruuteen ja kaikkeen sontaan, eikö vain??
Kaiken voi tehdä ja ajatella myös toisin. Lopetin koulun, menin töihin, jotta saisin suurempaa äitiyspäivärahaa (äitiyspäiväraha maksetaan verotietojen mukaan, mutta jos tulot viimeisen puolen vuoden aikana 30% suuremmat kuin edellisvuoden verotuksessa, tulot huomioidaan ja äpraha maksetaan sen mukaan). Muutin kuukautta ennen tytön syntymää 30 neliöisestä opiskelijabunkkerista puolet suurempaan rivarikaksioon vuokralle. Hain töitä heti äitiysloman päätyttyä, 9 kk:n sijaisuuden alaa vastaavasta työpaikasta (minulla on siis ammatillinen koulutus, voitteko kuvitella ;) !!), joka muutettiin tänä syksynä vakituiseksi työsuhteeksi. Tyttö on ollut töihin menostani lähtien samalla (IHANALLA) perhepäivähoitajalla.
Tyttö ei tunne/muista isäänsä, mutta hänella on paljon rakastavia ja läsnäolevia aikuisia minun lisäkseni: kummit, mummo, pappa, isomummo, isopappa, kaksi tätiä, eno, isotäti, isotädin mies, minun serkkujani ja se ihana hoitotäti.
Saan normaalia palkkaa, minkä vuoksi en ole oikeutettu yleiseen asumistukeen. Muutimme hetki sitten kerrostaloon, koska asumiskulut edellisessä asunnossa olisivat nousseet kohtuuttomasti. Samankokoisesta, saunattomasta kerrostalokaksiosta pulitan 150 egee vähemmän kuussa. Saan korotettua lapsilisää ja elatusapua (minimiä) lapsen isältä, jotka olen siirtänyt alusta asti korkeakorkoiselle säästötilille. Jokainen voi laskea kuinka paljon 17-18 vuodena aikana kahisevaa kertyy. Vuokran, hoitomaksujen, sähkön ja muiden pakollisten menojen jälkeen "elämiseen" jää kuussa n. 600 egee! Eli sillä ruuat ja vaatteet itselle ja tytölle, menovedet pirssiin yms. Ja hyvin piisaa...
En ole päässyt helpolla. Melkein kaksi vuotta meni että jokainen päivä ja asia piti potkia eteenpäin. Olin väsynyt, ahdistunut ja helevetinmoisessa liemessä. Mutta potkiminen kannatti.
Nyt meillä on mukava koti ja elämä. Arki rullaa. Tyttö täytti 2 vuotta, minä 22. Pääsen joskus käymään viihtellä (kiitos ihanan tukiverkoston) tai punttisalilla jumpassa. Päivät menee töissä ja iltapäivät tytön kanssa touhutessa. Iltaisin kun saan tytön nukkumaan nautin hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä. Oon ihan helevetin onnellinen ja tyytyväinen elämääni! Puhumaan opetteleva tyttö halasi mua tänään ja sanoi ekaa kertaa: "Äitin enkeli" (tarkoittaen siis itseään)! Voiko paljon muuta toivoa??
Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole ylistää itseäni eikä mollata ketään. Tarkoitus on herättää ehkä jopa rakentavaa keskustelua (onko sellaista olemassa tällä palstalla???) ja herättää isiä ja äitejä kyynisyyden ja katkeruuden suloisesta maailmasta.
Ihan tosi. Opetellaanko itse tekemään jotain (lue "kaikkemme") oman onnemme ja rakkaiden lastemme eteen sen sijaan että keskittyisimme tekemään helvettiä exän ja sen nyxän tämänhetkisestä elämästä?? Mitä rankempi menneisyys, sitä ihanampi tulevaisuus, eiks jee!
Voidaanko joskus olla tyytyväisiä siihen mitä meillä on?? Jooko.
Ymmärrän että elämässä on tullut pahasti takkiin itse kullekin. Pohjamudissa saa ja pitääkin möyriä, mutta onko sinne pakko jäädä lojumaan ja sirottelemaan tuhkaa päällensä vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi??
Mä tulin yllättäen raskaaksi kesken ammattikorkean. Lapsen isä asui ja asuu yhä toisella puolella suomea, heitti "pallon" minulle, sain päättää pidänkö lapsen vai en. Alussa lapsen isä lupasi olla hommassa mukana, tahtoi ilman muuta olla isä omalle pikku prinsessalleen. Lapsen isällä minun puolestani kaikki mahikset tavata tyttöä, mutta kiinnostusta/aikaa ei häneltä siihen tunnu löytyvän. (Tyttö 2 v. nähnyt isänsä 4 kertaa kuluneen vuoden aikana.) Olen totaaliyhäri, eli isä ei osallistu lapsen arkeen ja elämään lainkaan.
Aika hyvät mahikset katkeruuteen ja kaikkeen sontaan, eikö vain??
Kaiken voi tehdä ja ajatella myös toisin. Lopetin koulun, menin töihin, jotta saisin suurempaa äitiyspäivärahaa (äitiyspäiväraha maksetaan verotietojen mukaan, mutta jos tulot viimeisen puolen vuoden aikana 30% suuremmat kuin edellisvuoden verotuksessa, tulot huomioidaan ja äpraha maksetaan sen mukaan). Muutin kuukautta ennen tytön syntymää 30 neliöisestä opiskelijabunkkerista puolet suurempaan rivarikaksioon vuokralle. Hain töitä heti äitiysloman päätyttyä, 9 kk:n sijaisuuden alaa vastaavasta työpaikasta (minulla on siis ammatillinen koulutus, voitteko kuvitella ;) !!), joka muutettiin tänä syksynä vakituiseksi työsuhteeksi. Tyttö on ollut töihin menostani lähtien samalla (IHANALLA) perhepäivähoitajalla.
Tyttö ei tunne/muista isäänsä, mutta hänella on paljon rakastavia ja läsnäolevia aikuisia minun lisäkseni: kummit, mummo, pappa, isomummo, isopappa, kaksi tätiä, eno, isotäti, isotädin mies, minun serkkujani ja se ihana hoitotäti.
Saan normaalia palkkaa, minkä vuoksi en ole oikeutettu yleiseen asumistukeen. Muutimme hetki sitten kerrostaloon, koska asumiskulut edellisessä asunnossa olisivat nousseet kohtuuttomasti. Samankokoisesta, saunattomasta kerrostalokaksiosta pulitan 150 egee vähemmän kuussa. Saan korotettua lapsilisää ja elatusapua (minimiä) lapsen isältä, jotka olen siirtänyt alusta asti korkeakorkoiselle säästötilille. Jokainen voi laskea kuinka paljon 17-18 vuodena aikana kahisevaa kertyy. Vuokran, hoitomaksujen, sähkön ja muiden pakollisten menojen jälkeen "elämiseen" jää kuussa n. 600 egee! Eli sillä ruuat ja vaatteet itselle ja tytölle, menovedet pirssiin yms. Ja hyvin piisaa...
En ole päässyt helpolla. Melkein kaksi vuotta meni että jokainen päivä ja asia piti potkia eteenpäin. Olin väsynyt, ahdistunut ja helevetinmoisessa liemessä. Mutta potkiminen kannatti.
Nyt meillä on mukava koti ja elämä. Arki rullaa. Tyttö täytti 2 vuotta, minä 22. Pääsen joskus käymään viihtellä (kiitos ihanan tukiverkoston) tai punttisalilla jumpassa. Päivät menee töissä ja iltapäivät tytön kanssa touhutessa. Iltaisin kun saan tytön nukkumaan nautin hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä. Oon ihan helevetin onnellinen ja tyytyväinen elämääni! Puhumaan opetteleva tyttö halasi mua tänään ja sanoi ekaa kertaa: "Äitin enkeli" (tarkoittaen siis itseään)! Voiko paljon muuta toivoa??
Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole ylistää itseäni eikä mollata ketään. Tarkoitus on herättää ehkä jopa rakentavaa keskustelua (onko sellaista olemassa tällä palstalla???) ja herättää isiä ja äitejä kyynisyyden ja katkeruuden suloisesta maailmasta.
Ihan tosi. Opetellaanko itse tekemään jotain (lue "kaikkemme") oman onnemme ja rakkaiden lastemme eteen sen sijaan että keskittyisimme tekemään helvettiä exän ja sen nyxän tämänhetkisestä elämästä?? Mitä rankempi menneisyys, sitä ihanampi tulevaisuus, eiks jee!
Voidaanko joskus olla tyytyväisiä siihen mitä meillä on?? Jooko.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Jos asiat on noin, että lapsen saaneista ei tulekkaan perhettä ja ipana kasvaa äidin kanssa, niin sä on upea esimerkki monelle meille.
Asenteestasi pitäisi ottaa opiksi moni mieskin, joka ruikuttaa paskaa oloaan ja asemaansa.
Nenä pystyyn välillä, ole ylpeä!!!
T: tyttäreni isä
"tarttuu mukiin ja tempasee pohojammaan kautta"
Thääänks!! (RRÖÖÖÖYYHH...)
Älä liikaa intoile. Kirjoitithan:'En ole päässyt helpolla. Melkein kaksi vuotta meni että jokainen päivä ja asia piti potkia eteenpäin. Olin väsynyt, ahdistunut ja helevetinmoisessa liemessä. Mutta potkiminen kannatti.Nyt meillä on mukava koti ja elämä. Arki rullaa. Tyttö täytti 2 vuotta, minä 22'
Melkein kaks vuotta helvettiä!Ja tyttö täytti just sen 2.
Sitäpaitsi sä juuri mollaat kirjoituksellas muita. Sen kertoo otsakkeesi ja olettamukses tekstissäs et kaikki yhärit olis katkerii jollekkin tai työtä ja vastuuta pelkääviä.
Trolli olet.
Pienen laskutoimituksen jälkeen eivät antamasi tiedot stemmaa mitenkään. Kirjoitus on selvästi kundin kirjoittamaa provoilua.
Kyllä täsmää. Yläasteen jälkeen opiskelin ammatin (kolmen vuoden koulutus), valmistuin 18 vuotiaana (täytin vasta loppuvuodesta 19), sieltä ammmattikorkeaan, jossa ehdin olla puoli vuotta ennen kuin tulin raskaaksi. Ja ota huomioon että raskausaika kesti sen 9 kk. Se sisältyy myös siihen tuskailemaani kahteen vuoteen...
Kundi en taida olla, mut munaa kyllä löytyy! Ü Heh.
Miksi olit kaksi ensimmäistä äiti-vuottasi masiksessa? En minä vaan, vaikka olin yksin keskosvauvan kanssa ja helmoissa kaksi vaippa-ikäistä. Minulla ei olisi ollut mahdollisuutta olla KAKSI VUOTTA !!! väsynyt, ahdistunut enkä ole koskaan kokenut olevani helevetinmoisessa liemessä. Ei ollut mahdollisuutta "että jokainen päivä ja asia piti potkia eteenpäin" koska piti ajatella lasten hyvinvointia.
Ihmettelen, miksi sinun pitäisi olla katkera mistään, kun elämäsi on ollut pelkkää ruusuilla tanssimista ja mistä kumpuaa tarve arvostella toista yh-äitiä.
Eli tulemme siihen lopputulokseen, että olet katkera etäisä.
Niin. Miksi jotkut ihmiset sairastuvat synnytyksen jälkeiseen masennukseen (en puhu nyt itsestäni)? Miksi jotkut ydinperheen vanhemmat ovat helisemässä esikoisensa kanssa, kun taas jossain perheessä lapsia on kymmenen ja kaikki ovat oloonsa tyytyväisiä?
Asiat ja kokemuksen ovat hyvin suhteellisia.
Sinä olet vahva nainen ja äiti, olet ilmeisesti selvinnyt hienosti kolmen pienen kanssa. Se on hienoa ja kunnioitettavaa.
Elämäni ei ole ollut yhtä ilouutista ja ruusuilla tanssimista. Positiivisesta raskaustestistä tähän päivään on tapahtunut itselleni tosi rankkoja asioita (joita en nyt lähde tässä vellomaan), mutta myös unohtumattomia iloja ja syvenevää rakkautta elämäni tärkeimpään ihmiseen, lapseeni.
Kaikkea hyvää sinun ja lastesi elämään.
Terv. Se katkera etäisä!! ;)
perheestä. Upeasti olet saanut elämäsi sujumaan, olet nuori ja vastuullinen äiti. Lapsesi on sinulle tosi rakas ja panostat häneen, laadullisestikkin.
Vaikeudet voivat myös kasvattaa, olet tehnyt viisaita siirtoja elämässäsi.
Hyvää ja onnellista tulevaa vuotta teille!
Kiitos samoin sinulle, onnellista uutta vuotta!!
ihmetyttää sun ihmetys.. sä oot päässy helpolla ja valinnut itse yksinhuoltajuuden YHDEN lapsen kanssa.. entä sellanen tilanne että äiti ei ole saanut valita??? esim. jos lasten isä on ottanut ja kuollut..tai jos lasten isä on alkoholisoitunut lasten syntymän jälkeen ja äiti joutunut henkisen ja fyysisen väkivallan kohteeksi..tai jos isä on narsistinen ja väkivaltaan taipuva joka vainoaa äitiä ja lapsia lopun elämän. tämä palsta on minusta sitä varten että tänne voi purkaa pahaa oloa ja saada sitä vertaistukea muilta vanhemmilta.
kaikki noi tilanteet jotka luettelin on aika rankkoja ja vielä ku siinä on lapset mukana kestää toipuminen kauan ja siinä väsyy..
kannattas yrittää kasvattaa sun itseä ja oppia myötäelämään koska kaikki ei todellakaan pääse niin helpolla vaikka olisi ammatti ja lapsilla hoitopaikka.
yhärien tekojen motiivit ovat: toisten rahat, ahneus, katkeruus, huomio.
Toisten rahojen takia mieheni sairastui syöpään 35v iässä, ahneuden takia menehtyi vuotta myöhemmin, katkeruuden vuoksi hautasimme hänet ja silkkaa huomionkipeyttäni kasvatan yksin kaksi lastamme.
Kaikilla on omat taistelut, kipuilut ja surunsa, joita ei voi vertailla tai puntaroida. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan. Suurin osa asioista on sellaisia, jotka voit itse päättää tai joihin voit vaikuttaa. Loput ovat elämän sattumuksia, hyviä ja surkeita, jotka vain osuvat kohdallesi, ja joihin et voi mitenkään vaikuttaa.
Pitää oppia taistelemaan niiden asioiden eteen, mitkä voi muuttaa, ja oppia elämään niiden asioiden kanssa, joille ei itse voi mitään. Lisäksi tarvitaan viisautta, että oppii erottamaan nämä kaksi asiaa toisistaan.
Kasvuni on kesken, toivon ettei se koskaan päätykään. (Lähtee hakemaan Substralia ja poikkeaa samalla reissulla ostamaan alennusmyynnistä uudet aivot!)
Elämä on EHANAA!!! ;)
olipas siinä vuodatusta kerrakseen... Voisit kuitenkin lopettaa yleistämisen, eivät kaikki yh-äidit valita tai ole katkeria. Kenenkään elämä ei aina ole helppoa, oli sitten lähi,etä,äiti tai isä tai lapseton. Jos joku asia ahdistaa/surettaa ja siitä sattuu kertomaan, niin se ei tee ihmisestä katkeraa ruikuttajaa. Kyllähän täällä etäisätkin kirjoittelevat ja katkeraakin tekstiä näkyy paljon, mutta entäs sitten, mitä se sinulle kuuluu, jos joku haluaa vähän purkaa tunteitaan niin anna purkaa äläkä leimaa. Oli minullakin vaikeaa alussa, kun ero tuli ja myöhemmin lapsen isä vain katosi eikä ole vieläkään kuulunut mitään, ei se helppoa ole yksin hoitaa lasta/lapsia ja kotia ja siinä on paljon tunteita mukana, etenkin lapsen puolesta kun kyselee isää. Jokainen käsittelee asiansa/tunteensa omalla tavallaan, jokaisella on oikeus tunteisiinsa. Itselläni meni pitkään että sain nämä asiat pois harteiltani, ja nykyään olen tyytyväinen elämääni ja nautin äitiydestä eikä tulisi mieleenkään haukkua ketään katkeraksi ruikuttajaksi. Sellainen "titteli" ei ole kiinni siitä että onko yh vai ei.
Hienoa! Sain mitä hain! Elämäänsä tyytyväisiä yhäreitä on olemassa näillä palstoilla! Heitetään volttia!
Kyllä kaikki suohon osaa upota, mut vain vahvat (toiset autettuna, toiset sisulla yksikseen) sieltä nousee.
Näin sen pitäisikin mennä.Ihmisiä tulee ja menee.Turhaa jäädä rannalle ruikuttaan kun voi hypätä junaan mukaan.Itse me oman onnemme teemme.Mä kans nautin yh:na olosta aikoinaan.Ei osallistunut lasten isä,mutta mitäs siitä.Lapsilla oli kans tukiverkosto ympärillä ja ihania aikuisia jotka välitti ja välittää edelleen.Mä ne muksut olin tähän maailmaan saattanut ja mulla oli vastuu niistä.Päätin etten katkeraks ala.
Nyt elämä edelleen tuntuu ihanalta,vaikka tuossa sohvalla tv.tä katsookin sellainen kamalan parjattu mies.
Älkää tuhlatko turhaan elämäänne katkeruuteen vaan eläkää ja nauttikaa siitä mitä teillä on!
on muitakin yh:jia, jotka eivät valita tilanteestaan! Mulla myös aika samanlainen tilanne; vahinkoraskaus, isä poissa, hyvä vakituinen työpaikka, oma asunto, ihana lapsi... Rahat riittää eikä juoposta isästä ole harmia. Tukiverkostoakin löytyy sen verran että saan joskus käydä tuulettumassa. Miksi siis valittaisin? Olisihan sitä kai syitä, mutta niin monella on asiat oikeasti huonosti... Yleistäminen on kyllä kurjaa, en tunnusta kuuluvani tuohon valittajaryhmään!