Tästä nyt tulee toivottoman pitkä sepustus...
Luin ekaa kertaa tätä palstaa, ja silmiin pisti nuo vammattomien kirjoitukset. Varsinkin nämä "avustajat" herättivät sekä hilpeyttä että puolesta häpeämistä...
Itse olen terve nainen. Saivarrelkaa nyt sitten sanoilla...mutta jatkossakin aion käyttää sanoja vammainen ja terve.
Eli nyt hiukan ajatuksiani joita heräsi kun kirjoituksia luin..
On tosiasia, että moni terve nainen ei voisi koskaan kuvitella seurustelevansa vammaisen miehen kanssa. Tältä istumalta voisin enemmän luetella ystäviäni ja tuttujani, jotka ovat sanoneet ettei heistä olisi siihen, kuin sellaisia, jotka eivät näkisi asiassa mitään pelottavaa, vierasta.
Itse en ymmärrä, miksi miehen liikuntavammaisuus olisi niin iso peikko. Siis totta kai asia olisi monille terveille naisille uusi, ja vaatisi aikaa ja totuttelua. Mutta niinhän parisuhde aina vaatii.
Tähän juttuun vain kytkeytyy niin monta tabua. Jos sanon, että olisi mielenkiintoista tutustua vammaisiin miehiin, se käsitettäisiin aina väärin. Joku tulkitsisi sen sääliksi, kuka miksikin. Näistä asioista on niin kamalan vaikea puhua.
Minä itse ajattelen, ettei miehen pyörätuoli todellakaan estäisi minua kiinnostumasta, ihastumasta eikä rakastumasta. Ei todellakaan. Varmasti kumppanin vammaisuus toisi mukanaan asioita, joita ei kahden terveen suhteessa ole, mutta tuo se niitäkin, joita löytyy jokaisesta miehen ja naisen välisestä suhteesta.
Ja seksuaalisuus on muutakin kuin sukupuoliyhdyntä. Naisen voi tyydyttää niin kovin monella tavalla. Se läheisyys ja rakastettuna oleminen on kaikista tärkeintä!
Mielelläni vaihtaisin ajatuksia kanssanne, joko tällä palstalla tai meilailemalla.
Toivottavasti saan tänne kirjoitella, vaikka en pyörätuolissa istukaan.
Luin ekaa kertaa tätä palstaa, ja silmiin pisti nuo vammattomien kirjoitukset. Varsinkin nämä "avustajat" herättivät sekä hilpeyttä että puolesta häpeämistä...
Itse olen terve nainen. Saivarrelkaa nyt sitten sanoilla...mutta jatkossakin aion käyttää sanoja vammainen ja terve.
Eli nyt hiukan ajatuksiani joita heräsi kun kirjoituksia luin..
On tosiasia, että moni terve nainen ei voisi koskaan kuvitella seurustelevansa vammaisen miehen kanssa. Tältä istumalta voisin enemmän luetella ystäviäni ja tuttujani, jotka ovat sanoneet ettei heistä olisi siihen, kuin sellaisia, jotka eivät näkisi asiassa mitään pelottavaa, vierasta.
Itse en ymmärrä, miksi miehen liikuntavammaisuus olisi niin iso peikko. Siis totta kai asia olisi monille terveille naisille uusi, ja vaatisi aikaa ja totuttelua. Mutta niinhän parisuhde aina vaatii.
Tähän juttuun vain kytkeytyy niin monta tabua. Jos sanon, että olisi mielenkiintoista tutustua vammaisiin miehiin, se käsitettäisiin aina väärin. Joku tulkitsisi sen sääliksi, kuka miksikin. Näistä asioista on niin kamalan vaikea puhua.
Minä itse ajattelen, ettei miehen pyörätuoli todellakaan estäisi minua kiinnostumasta, ihastumasta eikä rakastumasta. Ei todellakaan. Varmasti kumppanin vammaisuus toisi mukanaan asioita, joita ei kahden terveen suhteessa ole, mutta tuo se niitäkin, joita löytyy jokaisesta miehen ja naisen välisestä suhteesta.
Ja seksuaalisuus on muutakin kuin sukupuoliyhdyntä. Naisen voi tyydyttää niin kovin monella tavalla. Se läheisyys ja rakastettuna oleminen on kaikista tärkeintä!
Mielelläni vaihtaisin ajatuksia kanssanne, joko tällä palstalla tai meilailemalla.
Toivottavasti saan tänne kirjoitella, vaikka en pyörätuolissa istukaan.
Vastaukset 43
Vanhimmat
nuoleskelua haluat olla kaikkien kanssa hyvää pataa todellisuudessa et ajattelisi seurustella pyörätuolimiehen kanssa onko näin, on niin paljon kokemusta
Aika reippaasti sanottu ihmisestä, jota et edes tunne. Mikäköhän kohta kirjoituksessani antoi sen kuvan, että mielistelen? Ei ole tapoihini kuulunut enkä ajatellut aloittaa täälläkään.
Sääli ettet sinä asialliseen keskusteluun kyennyt.
Mieleni onnistuit kyllä pahoittamaan.
on niinkuin olen jo monta kertaa huomannut esim. että meilaillessa tai kännykällä tekstaillessa jonkun vastakkaista sukupuolta olevan kanssa olen huomannut,että niinpitkään kun on vain osannut pitää suunsa kiinni vammaisuudestaan kaikki on mennyt ihan mukavasti.Mutta sitten kun muutaman viestin/meilin vaihdettuansa vain erehtyy hieman kertomaan itsestään ja ennenkaikkea kertomaan olevansa hieman erilainen kuin mitä muut,eli ns. "normaalit" ihmiset ovat,niin silloin alkavat viestit harventua ja lopulta loppuvat kokonaan tuon ihmisen kadottua "bittiviidakkoon".Ja toinen esimerkki tältä "osastolta" on se,ettei oikeastaan kukaan ole vielä tähän saakka ottanut yhteyksiä kun olen laittanut mailinvaihto ilmoituksia, näillekkin sivuille,joissa olen ilmoittanut olevani liikuntarajoitteinen.Tosin paria poikkeusta lukuunottamatta,ovat väittäneet itsekin olleensa liikuntarajoitteisia,mutta tiedäppä noista.Ovathan nekin yhteydenotot saattaneet olla joidenkin "viisaiden" hieman vilkkaan mielikuvituksen omaavan ajatusmaailman tuotoksia.
Meitä on niin moneen junaan. Varmasti sellaisia on, jotka lupaavat ja vannovat kaikenlaista, mutta pitemmän päälle ne lupaukset eivät kestä.
Tietysti terveillä on ennakkoluuloja, ei siinä minusta mitään outoa ole. Mutta siinä on, ettei niistä ennakkoluuloista halua eroon.
Ikävää vain, että jotenkin saan nyt maksaa niiden ihmisten käytöstä, jotka ovat lopettaneet meilailun tai antaneet ymmärtää väärin. Minä en olen niin käyttäytynyt, mutta sitä samaa leimaa nyt kannan.
Mutta on sitä tapahtunut minullekin...ihmiset säikkyvät muitakin asioita kuin vammaisuutta. Kun minä jossain vaiheessa kerron olevani eronnut ja yksinhuoltaja, moni lopettaa kirjoittelemisen siltä seisomalta.
Olen seurustellut kahden vammaisen miehen kanssa, ja olen seurustellut terveiden miesten kanssa. Eroja on, mutta niin on yhtäläisyyksiäkin. Sitä en usko, että vamma ketään jalostaa, mutta varmasti se ajatusmaailmaa syventää.
Mitään glooriaa en itselleni halua, siksi en tätä kirjoittanut. Halusin vain jotenkin kertoa, että tähän mennessä minua ei ihmissuhteissani ole vammaisuus säikäyttänyt, ei terveiden asenteet eikä tuijotus, kun olen vammaisen miehen kanssa likkunut...Opetteluahan se on ollut, mutta kuten sanoin: opetella saa aina, kun parisuhteeseen alkaa.
Muuta en kai voi sanoa, kuin että testatkaa: asiallisiin ja mukaviin meileihin vastaan varmasti, eikä kirjoitteluni lopu!
Eli onhan näitä juttuja korviin kantautunut ihan jonkinverran ja vieläpä varmasti melko monellekin, että on muka pyörätuolilla liikkuvan kanssa,tai jotenkin muuten liikuntarajoitteisen kanssa käynyt olevinaan seurustelemaan.Mutta tuon "seurustelun" päämääränä onkin ollut loppujen lopuksi vain oman heikon taloudellisen tilanteen parantamainen,eli ns. siivellä eläminen ja näitä siivellä eläjiä kuin myös elättäjiäkin löytyy niin miehistä kuin naisista.Elättäjäksihän kun näet kelpaa vaikka puupölkky,kunhan vain tuolta puupölkyltä löytyy pankkitili joka on muutakin kuin täynnä tyhjyyttään, ja että tuo puupölkky on tarpeeksi tyhmä tajutakseen missä milloinkin mennään.
Itselläni on takana viisi vuotta avioliittoa liikuntavammaisen miehen kanssa. Kolme ekaa vuotta liitostamme hän oli eläkkeellä, ja ei kuulkaa niillä tuloilla elättiä oteta!
Jos saa ihan sitä Kelan peruseläkettä, niin kukakohan nainen niiden rahojen perään olisi?
Avioliittomme hajosi ja sen se teki yhteisestä päätöksestämme. Kerrottakoon vielä, että kaksi viimeistä vuotta avioliitostamme exäni kävi ansiotyössä. Eli silloinhan minun olisi kannattanut siihen liittoon jäädä, kun rahan makuun pääsin..heheheh. Vitsi vitsi.
Mielenkiintoista, että pari miestä on tässä nyt epäillyt vammaisen ja terveen välistä parisuhdetta. Yksikään nainen ei ole sellaista palautetta vielä antanut.
Aivan varmasti terveissä naisissa on näitä hienohelmoja, nirppanokkia, hyväksikäyttäjiä, ennakkoluuloisia ja todellisuuspakoisia. KAIKKI eivät kuitenkaan ole samanlaisia. Jos juuri SINÄ et tunne lähipiirissäsi paria, jossa toinen on terve, ja toinen vammainen, ja jotka ovat yhdessä vilpittömiä ja onnellisia, niin ei se tarkoita, että sellainen suhde olisi mahdottomuus!
Minusta joillekin naisen vammaisuus on vielä kovempi pala kuin miesten liikuntarajoitteisuus. Tiedän kokemuksesta, että jotkut miehet keksivät mitä "hauskempia" verukkeita, että ei voi alkaa seurustelemaan. Moni mies tosissaan lähtee karkuun, kun saa tietää tulevan seurustelukumppanin olevan liikuntakyvytön. Olen kuullut joiltakin, että "tiedäthän sinä, että en minä voikaan alkaa sittenkään seurustella kanssasi, koska olet vammainen. Mitä kaveritkin siitä sanoisivat." Paras kuulemani veruke sille, ettei ole voinut alkaa seurustelemaan on kuitenkin se, kun joku mies sanoi, että "vammaisen pitää olla joko rikas tai kaunis ja koska et ole kumpaakaan, niin en voi olla kanssasi." Toinen yleinen tapa on se, että eron tultua terve kumppani sanoo olleensa vain säälistä ja sen takia, että yritti hyötyä vammaisesta.
On olemassa kuitenkin sellaisia miehiä, jotka alkavat seurustella normaaleista syistä. Olen ollut miltei yhdeksän vuotta terveen miehen kanssa eikä hän ole kanssani vääristä syistä. Hänen mielestä jalkojen toiminnalla ei ole merkitystä. Tosin olen kuullut terveiltä kavereiltani, etteivät he voisi koskaan vammaisen miehen kanssa, koska se toisi liikaa ongelmia.
Kirjoittaisitko oikeesti mun kanssani? olen pyörätuolin käyttäjä. [email protected] ihan vaan ajatusten vaihto.....
Eli tarkkaile postiasi :)))
No totta helvetissä tänne saa ja pitääkin ns. terveidenkin kirjoitella. Oon aika pitkälle sun kanssas samaa mieltä... Ainoa asia, jossa tunsin pistoksen on se, että ko tänne on muutamat terveet lähetelly yhteydenotto pyyntöjä pyöriskässä istuville naisille jne. ni mua epäilyttää semmonen ihan hulluna.. En halua et mun vammaan halutaan tutustua vaan muhun itseeni.. ja aika friikkejä kokemuksiaki on jotka saa ehkä liianki varuillansa olemaan..Mut tää palsta on siitä ok juttu, et tääl on hyvä pläjäyttää anonyymisti esille ne jutut jotka askarruttaa... kirjottelehan toistekki =D
Samaa mietin kun noita terveiden miesten ja naisten hm..mikä olisi oikea sana...ilmoja luin. Jos itse istuisin pyörätuolissa, en taatusti vastaisi ilmoitukseen, jossa korostetaan niin kamalasti joko a) vammaa tai b) sukupuolta.
Toisaalta taas kyllähän moni nainen haaveilee esim. tummasta miehestä tai pitkästä miehestä..eli jos ajatellaan vammaa ominaisuutena, niin ei se silloin kummallista ole, jos haluaisi tutustua liikuntavammaiseen mieheen. Tosin pelkästään sillehän ei suhde voi perustua. Pyörätuolin ei tule olla tärkeämpi kuin siinä istujan :))))
Oli tosi kiva kuulla mielipiteitäsi, ja mukavaa sekin, ettei kaikki heti pidä minua omituisena tai valehtelijana tai mielistelijänä...
Asia on niin uusi itse vammaisille? Olemme ehkä käpertyneet liikaa kuoreemme? Itse seurustelin pienen ajan "normaalin"naisen kans. Ja hän sanoi ihastuneensa minun käytökseen ja ulospäin suuntautumiseen. Eikä edes ajatellut poikkeuksellisuuttani.. No nyt sit joku miettii et miksi vain pienen ajan suhde oli? No hän muutti työn perästä ja minulla ei ollut mahdollisuutta muuttaa.. Ja ajan myötä erkanimme.. Joten näin.. Milana27 olet varmaan ajatellut kuitenkin kun noin rohkeasti kirjoittelit? Voisitko pistää maili osoitteen niin saattaisin lähestyä?? Vai uskallatko?? T:j.j = ))
Tässähän nämä, valkkaa : [email protected]
[email protected]
Joo no toi Hannun kommentti lähinnä hymyilytti, ei voi muuta sanoa kuin, että joskus voi näköjään olla juuri noin vaikeaa itsensä kanssa, jolloin kyynisyys menee huippuunsa ja juuri tämä kommentti oli siitä loistava esimerkki...
.. niinno voishan sitä asiaa niinkin ajatella, et se ois verrattavissa esim juuri vaikka syvän sinisiin silmiin, mutta en mä silti näe asiaa niin.... Se on vaan kapine mun perseen alla joka auttaa mua liikkumaan ja hässäköimään ympäri ämpäri mualimmaa... Joo en lähtis ikinä vastaileen semmosiin deitti ilmoituksiin... mut mä en kyl lähtis muuteskaan... Mä haluan tavata immeisiä ihan live ympäristössä esim baarissa.. Täällä on kuitenki niin helppo jauhaa mitä paskaa vaan... Ja muuteski etsimällä etsiminen o jotenki epätoivosta... ; )
Hei, "Pyörätuolissa istuva nainen"-nick,
Mä sanoisin tuohon, että laitoin yhteydenottopyynnön pt:ssä istuville naisille, en TIETENKÄÄN sen takia, että haluaisin "tutustua siihen vammaan", vaan nimenomaan naiseen, jolla on sellainen vamma.
On tietysti vielä sanottava, kuten eräässä toisessakin ketjussa jo sanoin (ja sullekin mailitse, "Pyörätuolissa istuva nainen"-nimimerkki), että oma kiinnostukseni on fiksoitunut nimenomaan paroihin.
Miksi? En tiedä. Mutta mä pidän sitä nimenomaan ulkoisena seikkana. Nimenomaan "sinisiin silmiin" rinnastuvana. Plussana.
Joitakin vuosia sitten jopa kyselin paranaisilta, mitä he olivat kiinnostuksestani mieltä. Jotkut eivät sitä tietystikään ymmärtäneet. Jotkut ymmärsivät.
Ja arvaa vain, "askarruttaako" tämä asia minua! =) Mutta minkä minä itselleni voin? Mitään pahaa en tarkoita.
Joo et varmaan tarkoita pahaa, mun kaaliin ei vain mene että miten moniraajahalvaus on rinnastettavissa sinisiin silmiin...? Toki on ihanan ennakkoluulotonta käyttäytymistä toisaalta, mutta kyllä toi silti menee mun mielestä friikkeyden puoelelle toi sun homma. Mutta ehkä se on vain mun pienuuttani, että en pysty käsittämään sun ajatusmaailmaa... Mä en kuitenkaan haluaisi, että joku kiinnostuisi musta mun lihassairauteni vuoksi... Se on yks mun elämää hieman rajoittava tekijä jonka kanssa on elettävä, mutta missään nimessä se ei ole minä, minä olen se nainen, joka istuu pyörätuolissa, kun muut seisoo... Eli sairauteni ei ole yhtä kuin minun silmäni esimerkiksi...
Hm..olen nyt ilmaissut itseni hieman epäselvästi. Tarkoitus oli lähinnä miettiä niitä eri tapoja ja näkökulmia, joilla vammaisuutta voi lähestyä. Varmaan kaksi ääripäätä ovat suhtautuminen kuin vaikeaan ja rankasti rajoittavaan sairauteen, ja suhtautuminen kuin punaisiin hiuksiin ja pisamiin. Itse en ajattele terveys/sairaus/vammaisuusasiaa näin yksioikoisesti.
Kumma halu ihmisillä yleensä määritellä kaikki...
Enkä omasta mielestäni ole sanonut, että haluan seurustella/rakentaa parisuhdetta vain ja ainoastaan vammaisen miehen kanssa. Olet oikeassa, se olisi jo sitä, että olisin friikki.
Tarkoitukseni on ollut sanoa, että minua ei miehen vamma estäisi rakastumasta ja ihastumasta ja varmasti haluaisin parisuhteen hyvän miehen kanssa, on hän sitten vammaton tai vammainen.
Yleensäkin halusin vaihtaa ajatuksia aiheesta terveen ja vammaisen välinen parisuhde. Itselläni on tästä kokemusta yhden avioliiton verran, joten jollain tapaa se aihe koskettaa.
>>Joo et varmaan tarkoita pahaa, mun kaaliin ei >>vain mene että miten moniraajahalvaus on >>rinnastettavissa sinisiin silmiin...?
En puhunut "moniraajahalvauksesta", vaan paraplegiasta, eri asioita.
Ja siinä mielessä se on rinnastettavissa, että kumpikin on ulospäin näkyvä seikka. Ulkoinen seikka. Yhtä lailla multa vie jalat alta se, jos naisella on pitkät tummat hiukset ja silmälasit.
>> Se on yks >mun >elämää hieman rajoittava >>tekijä >jonka >kanssa on >elettävä, mutta >>missään >nimessä >se ei >ole minä
Ei tietenkään ole!
Ja täytyy muuten sanoa, että jos mä kävisin esim. baareissa ja vaikkapa tapaisin siellä fillarissa istuvan naisen, niin ehkei mulla olisi kannustinta paljastaa hänelle tuota kiinnostustani. ;)
>, >minä olen se nainen, joka istuu >>pyörätuolissa, >kun muut seisoo... Eli >>sairauteni ei ole yhtä >kuin minun silmäni >>esimerkiksi...
Joo, en todellakaan tarkoittanut sitä. Kyse oli vain tästä "turn on"-seikasta, ulkoisesta seikasta, jonka koen plussana.
(Mä olen seurustellut yhden kerran pt:ssä istuvan naisen kanssa ja kolme kertaa vammattoman naisen kanssa. Ettei siitä asiasta tulisi mitään väärinkäsityksiä.)
Toisaalta mä ymmärrän sua ja toisaalta taas en.. Mun laihat käsivarret esimerkiksi johtuen lihasten vähyydestä on näkyvä ulkoinen seikka, joka johtuu lihassairaudestani, mutta en kyl siltikkään koe, että se ulkoinen seikka olisi jollain lailla rinnastettavissa vaikkapas sinisiin silmiini... mutta sä aattelet noin ja kaippas se on ihan ok, mun korvaan särähtää vaan niin friikiltä, etten sun kanssas kyllä treffeille lähtisi *naur*... Mut ei siin mitään, kukin taaplaa, ja katselee maailmaa tavallansa
Mutta kun minä en ole vammaa sinisiin silmiin verrannut!!!!!!! En ole!
Enkä minäkään sinun kanssa treffeille lähtisi...sillä minä pidän miehistä *wirn*
Mutta tyttöjen kesken..voisi meillä olla ihan hauskaa. Pistettäisiin maailma ja miesasiat kohdalleen :))))
... Joo tää viestiketju meni nyt kyllä sillä tavalla, että keskustelin Stone herran kanssa kyseisestä asiasta.. Ja itse olen myös satpros täysin hetero, että no hätä en edes puhunu treffeille menosta sun kanssasi =).. enkä kyllä kenenkään muunkaan kanssa, se oli vaan loppukaneetti, jotta mielipide tulisi tosi selväksi=)
Kun luulin että minulle...
*vajoaa maan alle*
>>Mun laihat käsivarret esimerkiksi johtuen >>lihasten >>vähyydestä on näkyvä ulkoinen seikka, >>joka johtuu >>lihassairaudestani, mutta en kyl >>siltikkään koe, >>että se ulkoinen seikka olisi >>jollain lailla >>rinnastettavissa vaikkapas >>sinisiin silmiini...
On se siinä mielessä, että jonkun tyyppiset "devot" (tulee englannin sanasta devotee, jolla tämän "alakulttuurin" edustajat kutsuvat itseään netissä) saattaisivat hyvinkin "syttyä" vaikka niistä sun käsivarsistas. Samoin kuin joku syttyy sinisistä silmistä. Sitä minä tarkoitan. Joku pitää söpönä/seksikkäänä jotain ominaisuutta.
devotee alakulttuuri... Kalskahtaa aika sairaalta nettiringiltä... No ihmisten seksuaalisia mieltymyksiä ei voi ikinä ymmärtää täysin, kuhan ei mene pedofilian tai muunlaisen hyväksikäytön ja raiskausten linjalle ni kukin taaplatkoon tavallansa vaikken ymmärräkkään...
Ei se ole pelkästään mikään "nettirinki", nettisivut ja tiedostojen vaihdot osoittivat minulle sen, että muitakin samankaltaisia on olemassa. En ehkä voi sanoa "paljon", mutta jonkin verran nyt ainakin.
...vanha käsitys, että parisuhde muodostuu helpommin/pysyvämmin vammattoman naisen ja vammaisen miehen välille kuin päinvastoin, pitää edelleen paikkansa ja on todellisuutta. Kommentteja?
Mutta ehkä enemmän katukuvassa nimenomaan näkyy yhdistelmä vammainen mies/vammaton nainen. Mutta nyt kyllä puhun asiasta, josta en mitään tiedä.
Aika usein ajatellaan, että terveellä naisella on jokin hoivavietti..no, ammatiltani olen sairaanhoitaja ja kahden pienen lapsen yh, joten hoivata saan ihan muutenkin. Minulla siis ajatukseni esim. vammaisen miehen kanssa seurustelusta ei hoivaviettiin perustu.
Elämästä tulee aika kapeaa, jos ajatellaan terveyden olevan elämänarvona jotenkin...korvaamaton. Mutta taashan puhun asiasta, jota en itse elä enkä koe.
Tervehän nimenomaan ajattelee vammaisen nähdessään, että entäpä jos minulle kävisi noin. Siksi kai niin monia terveitä vammaisen näkeminen pelottaa.
Enemmän minä kyllä toisaalta pelkään syöpää..mutta tämä on niin tunteita herättävä asia, ettei tästä uskalla mitään oikein edes sanoa!
Etova on myöskin ajatus, että vammainen rakastukoon kaltaisiinsa, tai ainakin sitten rumaan, uskovaiseen, kilttiin tai muuten "ei-niin-normaaliin"-naiseen. Ja lukekaa nyt tuo lause oikein: noin jotkut ajattelevat, en minä.
Mielestäni parisuhteeseen kuuluu tasa-arvo. Aina, ja jokaikiseen parisuhteeseen. Vammainen on tasan yhtä arvokas hyvään parisuhteeseen kuin kuka muukin.
Ja nyt joku sanoo tietysti, että kuulostan alentuvalta. Hitto, miten päin pitäisi olla....
kuka on sut määritellyt terveeksi naiseksi
Sanoin jo ekassa kirjoituksessani, että käytän sanoja terve ja vammainen.
Totta kai voisin alkaa miettimään näitä sanoja ja käsitteitä ja määritelmiä, mutta mikä hyöty siitä on? Miksi pitää sanoilla käydä saivartelemaan?
Tiedän, että vammainen ei ole sairas. Ja tiedän, että kaikilla on jotain kremppaa aina, joko sielussa tai ruumiissa. Kyllä minä tiedän. Kolhuitta ei täällä kukaan selviä, mutta ne ovat erilaisia.
Laitapa minulle lista sanoista, joita saan käyttää.
Ja jos oikein kärkkääksi ja provosoivaksi alan, voisin sanoa että ei kai tänne kukaan vammaton (onko sana ok?) uskalla kirjoitella, kun joka toinen viesti on vittuilua ja leimaamista. Tietysti sitten jos siitä on lähdettykin, että vain vammaiset saavat tänne kirjoitella...
Eli kun sanon itseäni terveeksi, tarkoitan sitä, että minulla ei ole kuulossa, näössä, puheessa eikä liikkumisessa haittaa/ongelmia/valitse nyt joku sana mitä tässä saan käyttää ilman ettei taas joku vedä hernettä nenään. Sana on varmasti huono, mutta eikö asia ole tärkeämpi?
Toivoin asiallista keskustelua, mutta täällä ei nyt siihen joko kyetä tai haluta. Muutamia kivoja poikkeuksia lukuunottamatta. Suunnilleen jo ovella on sellainen tyrmäävä asenne, ihan kuin olisin kovinkin paha ihminen.
Miksei ajatuksia voida vaihtaa aikuismaisella tavalla? Miksi minua vastaan pitää hyökätä? Mitä kaikkea olen sanonut/tehnyt väärin?
Joo tommonen pilikun viilaaminen ottaa suorastaan aivoon ja oon kanssasi täysin samaa mieltä... Ja mä olen tosi pahoillani, että tänne kun terveet koittaa kirjoittaa ja keskustella niin tommosta turhanpäiväistä vittuilua tai saivartelua saa niskaansa... Mutta mä toivon, et sä tai kukaan muukaan ei yleistä meitä... En todellakaan yhdy esim. Naken ja hannun kommentteihin... jatka sä vaan kynästlyä täällä..=)
Ajatukset ovat tärkeämpiä kuin yksittäiset sanat. Itse käytän vammaisen vastakohtana sanaa vammaton, mutta ei tulisi mieleenikään hyökätä kenenkään kimppuun sanan "terve" käytöstä. Olen täysin samaa mieltä kanssasi siitä, että täällä on tarkoitus käydä aikuismaisia keskusteluja.
Kiitoksia vaan fiksuista puheista. Minä ainakin haluan uskoa että tarkoitat mitä sanot ja sen että kaltaisiasi naisia on muitakin.
Itsellä päättyi lupaava tutustuminen erääseen naiseen, kun hän ilmoitti ettei ole riittävän vahva kestääkseen ajatusta vammaisuudestani. Kyse oli siis vasta kirjoittelusta. Tietenkin masennuin siitä, mutta sitten ajattelin että ainakin hän oli rehellinen, niin usein sitä kokee juuri tuon välttelyn ja yhtyedenottojen loppumisen. Mutta hyviäkin kokemuksia on ollut. Ainakin puolet ihmisistä on kertonut ettei asia haittaa liikaa vaikka onkin vieras. Moni on kertonut että olen vienyt jalat alta sanoillani ja luonteellani, että terveillä on usein vammaisuus tunteissa. Ja se on vakavampi ongelma ja puute kuin ulkoiset vajaavaisuudet ja valmistusvirheet. En sitten tiedä ovatko tosissaan, mutta hyvä itsetunto siitä tulee. Ja ilman sitä ei paria löydä. Ruikuttaminen ja säälin keruu kun ei ainakaan ketään viehätä. Kun luottaa itseensä ja on oma itsensä voi sen aistia ulkoisestikin. Festareillakin eräs vanhempi nainen halaili minua kun kuulema suhtauduin elämään niin positiivisesti.
Nyt minulla on taas tuo tilanne esissä että minun täytyy kertoa vammaisuudestani. Luonnollisesti pelkään hänen reaktiotaan. Olen pian viikon miettinyt tapaa kertoa mahdollisimman järkevästi. Mutta jos hän säikähtää ja pakenee, ei ole arvoiseni. Vammaisuus ajaa pintaliitäjät pois, parempi ilman seuraa kun huonossa seurassa. Pyrin aina kertomaan melko aikaisessa vaiheessa sairaudestani, sillä jo ehdin kiintyä toiseen ja hän katoaa niin se tunne repii minut kahtia. Ja toisaalta jos kertoisi esim. kuukausien päästä tutustumisesta, voisi reaktio olla suuttumus, tunne siitä että vammainen on valehdellut. Totuus sattuu, mutta se täytyy kertoa. Oli sitten kyse vammasta kertomisessa tai sitten tiedon vastaanottamisesta. Rehellisyys on kuitenkin tärkeä asia. Usein kyse ei ole siitä että terve ei kestäisi itse vammaa vaan sen kantajan asennetta. Moni pelkää että vammainen rypee itsesäälissä tai muissa ongelmissa. Kukaan terve tuskin haluaisi suhteen toisen terveen kanssa joka rypisi itsesäälissä tai valittaisi kohtaloaan. Yritän siis sanoa että uskon siihen että terve voi kiinnostua vammaisesta ja haluta suhteen tämän kanssa. Sellaisen ihmisen löytäminen ei vaan ole helppoa. Mutta ei se "terveilläkään" ole mitään ruusuilla tanssimista. Eikä ihmissuhde ole maailman tärkein asia. Jos tarvitsee toisen ihmisen vaan tukemaan, johon voi ripustautua pysyäkseen elämässä kiinni, on jokin vialla. Se ei ole lähtökohta suhteeseen. On rakastettava itseään että voi rakastaa toista.
Siinä minun ajatuksiani. Jos se ei selvinnyt vielä, istun pyörätuolissa ja sairastan lihassairautta. Joten tämä ei ole "terveen" löpinää. Älkääkä nyt jaksako tuota ettei saa käyttää termejä vammainen ja terve. On ihan sama mitä sanoja käyttää joku loukkaantuu aina. Mutta tässä asiassa on pakko joitakin termejä käyttää. Eivät kaikki "terveet" tule meitä haukkumaan ja kiusaamaan. Meihin ihmisiin mahtuu niin monia, annetaan tilaisuus jokaiselle eikä heti tuomita. Kaikkea ei tarkoiteta loukkaukseksi ja ihminen voi olla tosissaan jos sanoo jotakin. piste. eletään ja annetaan muidenkin elää, olivat muut sitten millaisia tahansa.
Kauniista ajatuksistasi ja rohkaisevasta palautteesta!
Varmasti on kova paikka kertoa vammaisuudestaan, koska Suomessa voi ihan oikeasti selvitä vanhuusikään asti ilman, että tuntee henkilökohtaisesti ketään vammaista. On niin monia, joille se ajatus on aivan uusi ja vieras.
Se on mielestäni hiukan ymmärrettävämpää, että terve nainen säikähtää vammaasi ja pakenee, kuin se, että koko asenne on vammaisia vastaan. Terveen alkaessa seurustelemaan vammaisen kanssa niitä kohdattavia asioita on niin monia.
Jo ensitapaamisella terve miettii kamalasti sitä, kuinka suhtautua, kuinka käyttäytyä. Mihin minä katson? Entä jos hän tarvitsee apua, pyytääkö hän sitä? Osaanko auttaa? Mistä voin jutella? Missä me tapaamme, pääseekö hän esim. kahvilaan?
Mitä muut sanovat? Miten minä kestän sen, että kaupungilla liikkuessamme toiset tuijottavat? Mitä me voimme harrastaa yhdessä? Millaista seksi olisi hänen kanssaan? Entä jos hankimme lapsia, periytyykö hänen vammansa?
Nämä ajatukset saattavat kuulostaa vammaisesta ihan hulluilta. Mutta minusta kaikkea pitää saada miettiä! Toivoisin, että vammainen antaisi terveelle aikaa tutustua ja tottua, kysellä ja pelätä. Koska vain sitä kautta asia lakkaa olemasta vieras.
Totta kai myös terveellä on vastuunsa. Terveen osapuolen täytyy rohkaista mielensä ja reippaasti ottaa asioista selvää. Olla reilu ja suora.
Itsesääli ei todellakaan viehätä ketään. Mutta ei sekään asenne, että eihän tässä mitään, älä kysele äläkä arkaile, auta yhtään. Sekin karkottaa monen tiehensä.
Olisi kiva kuulla, miten se asian kertominen sujui. Tietysti asia on sinun omasi ja henkilökohtainen, mutta jos vain viitsit kertoa, olisi mielenkiintoista kuulla. Mailiosoitteeni on edelleen se [email protected]
Tietysti muutenkin olisi kiva kirjoitella. Kerrankin kun tänne jokin asiallinen vastaus minun kirjoitukseeni tulee :)
Että tällaista "terveen löpinää" tällä kertaa. Heh heh!
En voi muuta sanoa kuin että olen kanssasi täysin samaa mieltä mitä kirjoittelit... Tsemiä sulle elämään "kohtalotoveri", lihassairaus täälläkin päässä nimittäin... =)
Hyvä kertomus, kiitti vaan milana 27. luin mielenkiinnolla koko varsinkin Sun tekstin. se oli aika yllättävä siis siinä mielessä, että hárvoinpa on näin asiallisia kirjoituksia, sanasta vammainen. itse olen elänyt vamman kanssa kohta 30 v. olen pärjännyt vammani kanssa sanoisin noin "70%". siis kohtalaisesti. vuonna -96 todettiin sairaus, joka on kestettävä loppuun asti. kyllä se välillä ottaa "päähän" kun näitä joutuu kantamaan. mutta ei se elämä ole kuitenkaan vielä ole loppu. kesällä juoksin elämäni ensimmäisen maratonin. mistä olen ihan tyytyväinen. se oli Helsinki maraton. olen myös eronnut vähän aikaa sitten ja mulla on kaksi ihanaa lasta. niinpä niin sanoisin, että kaiken kaikkiaan elämä on ollut loppujen lopuksi ihan antoisaa, vaikka ei ihan kaikkeen pystykkään.
toki voin kertoa miten kertominen sujui, kuinka hän reagoi asiaan. Luulenpa vaan ettei ole enää ketään kelle sen kertoa. Kahdeksas päivä kun ei ole kirjoittanut. Jotenkin alkaa tuntua että joku toinen on tullut tärkeämmäksi. Jos täytyy hyviä puolia hakea, ainakaan ei sairauteni takia kiinnostunut toisesta kun en edes ehtinyt kertoa. Voihan olla että ei ole vaan ehtinyt, kun ei usein koneelle pääse. En tiedä, aika näyttää. Mutta tällaista tapahtuu terveillekin, ettei kannata masentua. Toki se harmittaa jos en kuule hänestä, mutta ei auta.
Pakko oli laittaa raflaava otsikko :)))
Sydänsurut ja pettymykset ovat kamalia...tiedän!
Yleensäkin tuntuu, että rakkaus on tarkoitettu tiettyyn muottiin sopiville...
Aika monen naisen ihanne on sellainen pitkä, tumma ja komea mies, jolla on treenattu kroppa ja fyysistä voimaa. Tai ainakin julkinen kuva antaa näin ymmärtää. Minusta se ei kuitenkaan ole ainoa tapa olla maskuliininen ja miehekäs.
Sporttisuudellaan ja hauiksillaan on vielä helppo hurmata ja päteä...vaan harvempi osaa luonteellaan ja elämänasenteellaan naisen sydämen valloittaa. Sellaista ainakin minä arvostan paaaaaljon enemmän.
Olemme ohjelmoituja pitämään vain tietynlaista vartaloa haluttavana ja tietynlaista terveyttä ja elämäntapaa "normaalina", ja se on väärin.
Nyt taisin jo eksyä aiheesta... *nolo*
Voimia sinulle vieraileva tähti...ja jos ei hän ollut se hyvä ja oikea, niin vielä parempi on vasta tulossa :)
Tosin pettymyksen hetkellä siihen on vaikea uskoa...
Mulla ny ei kauheasti kiinnosta hempeilyt ja lässyttelyt mutta...
Ovela homma huomata että Milana kirjoitti periaatteessa päivänselvät asiat.
Se nyt vaan on niin että meillä ei ole muuta keinoa määritellä itseämme yhteiskunnassa kuin muiden kautta. Jotkin yrittävät sulautua ja olla massaa - tekevät itsestään osan suurempaa, normaalia joukkoa. Jotku taas yrittävät välttää kuulumasta mihinkään tiettyyn joukkoon - ja epäonnistuvat siinä.
Kaikki olemme loppujenlopuksi vain tähtipölyä. Ja ainoa mitä meillä on on elämä - yksinkertaista ja hillittömän monimutkaista ja vaikeaa... Täydellinen paradoksi.
millainen sun nykyinen poikakaverisi on onko se vammainen muualtakin kuin korvienvälistä
Tylsä lähestymistapa. Mielummin keskustelisin aiheesta kun ihminen kohtaa ihmisen, eikä terve vammaista tai toisinpäni.
Mun mielestä tärkeintä toisiin tutustuessa on oma asenne muihin sekä tähän maailmaan. Jos toista ihmistä häiritsee se, että istuu tuolissa, niin c'mon, eikö sen ihmisen maailmankuva ole aika kapea? Miksi sellaista ihmistä tulisi edes kaivata lähelleen?
Mä itse istun pyörätuolissa ja seurustelen "terveen" miehen kanssa. Kävellä mä en voi, mutta eipä seksiin jalkoja tarvita :)
Eikä se ihminen rakasta mua siksi olenko mä terve tai vajaakuntoinen, vaan ihmisenä. Sellaisena kun mä olen.
Tiedän, että osaan olla hauska, rempseä, sosiaalinen ja ne on ominaisuuksia, minkä avulla mä lähestyn ihmisiä. Mä en lähesty ihmisiä erilaisena, pyörätuolilaisena vaan persoonana. Ylpeänä siitä, että olen juuri tällainen.
Tsemppiä kaikille!
Oikea asenne ja suhtautuminen!
Sulla kikka!
Mä itse Pääni satuttaneena!
Töölon Sairaalassa 5.day henkarissa..
Eli hengityskoneessa V.93 tuli oltua but
so what!
Vieläkin kait? etsimässä "sitä omaa itseäni"
Huumorilla sillä selviää..
Vaikka muisti yms. ei toimikaan "ihan niin hyvin"
Kuin aikaisemmin..
Elämässä pärjäilijä.. /[email protected]
pari s-postiviestiä jaksoi tämä viestiketjun aloittaja kirjoittaa("Mielelläni vaihtaisin ajatuksia kanssanne,joko tällä palstalla tai meilailemalla"),joka on aivan tyypillinen määrä mailejä jonka täältä löydetyt ns. meilikaverit jaksavat yleensä oma-aloitteisesti kirjoittaa.Aina pitäisi olla itse kirjoittamassa se ensimmäinen viesti jos nyt siihenkään viitsitään yleensä sitten enää vastata.Että näin.
Viestisi on päivätty jo kauan sitten, enkä tiedä seuraatko palstaa enää, mutta tuli mieleeni sellainen juttu, kun näitä täällä lukee, että vammaiseksi luetaan usein vain jos istuu pyörätuolissa. Sellaisen vaikutelman saa niin vammaisten kuin ei-vammaistenkin keskusteluista. Esimerkiksi minä en ole pyörätuolissa, enkä käytä apuvälineitä liikkumiseen, paitsi normaali vaihteistolla varustettua autoa. Olen käynyt töissä koko elämäni, ja liikun vain hieman ontuen, ja joskus selkäsärkyjä potien. Silti selkäydinvammani takia Kela luokittelee minut ns. vaikevammaiseksi. Ja päättäkööt he siitä. Olen ollut naimisissa (nyt eronnut) aivan terveen naisen kanssa ja muistaakseni vammaisuudesta ei meillä ollut juuri mitään keskustelua, yhdessäolo ja sen sisältö perustui sisäisiin tekijöihin, siihen, että muuten synkkasi aivan hienosti. Toki myös seksi kuului asiaan ihan normaaliin tapaan.
Kirjoituksellani haluan herättää huomiota siihen seikkaan, että aina vammainen henkilö ei istu pyörätuolissa, tai kävele keppien avulla. Katukuvassa näkee lievästi ontuvia ihmisiä aika paljonkin.
Jos haluat vielä haluat vaihtaa maileja/ajatuksia asiasta, niin tuossa on mailini [email protected]