Mieheni 11 poika tuli meille viikoksi. Alkoi taas sama vinkuminen. Mieheni hermostuu tuolle pojalle aikalailla välittömästi, kun hän aloittaa vinkumisensa. Nyt vinkuminen alkoi siitä, että pleikkaripelit oli laitettu pois, ihan vaan siksi, että joululomalla voi tehdä muutakin kun pelata.
Viimeksi poika oli syyslomalla kaksi päivää, enempää ei halunnut olla, koska meillä pitää tehdä kauheasti töitä = laittaa omat astiat koneeseen ja kerätä lelut ja vaatteensa lattialta!!
Kesällä oli myös viikon. Meillä on maalaistalo (hevosia, koira, kissa, kaneja kasvihuoneita), ja töitä riittää. Pihan siivoustalkoot olivat. Vinku-intiaani ei halunnut tietenkään osallistua mihinkään työntekoon (esim. vaikka keittiössä talkoolaisille ruokaa valmistamassa minun kanssani tai pihalla haravoiden isänsä kanssa tms.), vaan vinkui. Kaikkeen kivaan on otettu poika mukaan, kaikkea kivaa järjestetty (veneretkiä, piknikkejä, hevosajelua, traktorilla ajamista isänsä kanssa jne.), mutta mikään ei kelpaa. Pitäisi olla vaan se hemmetin pleikkari ja DVD:t koko ajan pyörimässä. Ikä ei ole syy, samanlaista ollut aina.
Ovatko kaikki kaupunkilaispennut tuollaisia? Yhteiset lapsemme 6 ja 4 vuotiaat touhuavat pihalla, laskevat mäkeä, tekevät lumi-ukkoja, kesällä leikkivät metsässä, rakentavat majoja, auttavat kotitöissä, hoitavat hevosia (omalla tyylillään), syöttävät kania, nauravat jne. Pleikkariakin joskus pelataan, mutta hyvin rajoitetusti. TV:tä meillä ei juuri kukaan katsele, periaatteella vain uutiset kerran päivässä ja yhtä sarjaa jokainen seuraa (minä katson Metsoloita, mies C.S.I:tä), lapset lauantai-aamun piirrettyjä.) TV ei siis huuda aamusta iltaan todellakaan.
Viimeksi poika oli syyslomalla kaksi päivää, enempää ei halunnut olla, koska meillä pitää tehdä kauheasti töitä = laittaa omat astiat koneeseen ja kerätä lelut ja vaatteensa lattialta!!
Kesällä oli myös viikon. Meillä on maalaistalo (hevosia, koira, kissa, kaneja kasvihuoneita), ja töitä riittää. Pihan siivoustalkoot olivat. Vinku-intiaani ei halunnut tietenkään osallistua mihinkään työntekoon (esim. vaikka keittiössä talkoolaisille ruokaa valmistamassa minun kanssani tai pihalla haravoiden isänsä kanssa tms.), vaan vinkui. Kaikkeen kivaan on otettu poika mukaan, kaikkea kivaa järjestetty (veneretkiä, piknikkejä, hevosajelua, traktorilla ajamista isänsä kanssa jne.), mutta mikään ei kelpaa. Pitäisi olla vaan se hemmetin pleikkari ja DVD:t koko ajan pyörimässä. Ikä ei ole syy, samanlaista ollut aina.
Ovatko kaikki kaupunkilaispennut tuollaisia? Yhteiset lapsemme 6 ja 4 vuotiaat touhuavat pihalla, laskevat mäkeä, tekevät lumi-ukkoja, kesällä leikkivät metsässä, rakentavat majoja, auttavat kotitöissä, hoitavat hevosia (omalla tyylillään), syöttävät kania, nauravat jne. Pleikkariakin joskus pelataan, mutta hyvin rajoitetusti. TV:tä meillä ei juuri kukaan katsele, periaatteella vain uutiset kerran päivässä ja yhtä sarjaa jokainen seuraa (minä katson Metsoloita, mies C.S.I:tä), lapset lauantai-aamun piirrettyjä.) TV ei siis huuda aamusta iltaan todellakaan.
Vastaukset 25
Vanhimmat
samanlaisia, eivätkä samat asiat ole kaikkien mielestä kivoja. Ei voi asettaa normia, jonka mukaan traktorilla ajelu on kivempaa, hyödyllisempää tai arvokkaampaa kuin pleikkaripelit.
Tuntuu melko kohtuuttomalta, että olette piilottaneet pleikkarin siksi aikaa, kun sitä harrastava poika on teillä käymässä.
Se tuntuu erittäin kohtuuttomalta, että pojan isä hermostuu pojalle välittömästi. Heikkohermoinen mies. Toivottavasti hänen hermonsa vahvistuvat siihen mennessä, kun nuoremmat lapset kasvavat isommiksi. Voihan olla, että hekin alkavat harrastaa jotakin muutakin kuin lumiukkojen ja majojen rakentelua.
Olette itse valinneet oman asumismuotonne. Töitä varmasti riittää, mutta miehesi pojan velvollisuus ei ole niitä teidän puolestanne tehdä. Mitäpä jos sinäkin hellittäisit näppäimistöstä ja lähtisit luomaan lantaa?
terveellisempää on tehdä jotain muuta kuin tunnista toiseen pelata pleikkaria. Kyllä 11-vuotiaan kuuluu oasllistua talon "töihin" jo jonkun verran. Ja kyse ei varmasti ole siitä että poika ne joutuisi aikuisten puolesta tekemään, sen varmasti tajusit itsekkin?. Vaan osallistumisesta yhteisiin asioihin.
Minäkin hermostuisin (äiti) jos, lapseni ei tekisi muuta kuin vinkuisi pleikkarin perään.
Hyvä että peli laitettu pois edes vähäksi aikaa,
oppii poika tekemään muutakin kuin pelamaan.
Jatkossa peliaika kannattaa rajoittaa esim. 1h/ilta.
Mitäpä jos sinä hellittäisit kaksinaismoralismistasi vähän? Omat lapsesiko eivät tee yksinkertaisiakaan kotiaskareita?
Sehän on jo vanhempien velvollisuus opettaa lapselle kotihommia, kuuluu varhaiskasvatukseen jopa päivähoidossa (pöydänpyyhkiminen, astioiden kerääminen jne.)
onko traktorilla ajelu tms. yhtään hyödyllisempää kuin pleikkarilla pelaaminen, mutta mikä tahansa asia, johon jäädään riippuvaiseksi, on mielestäni huono asia. Muu elämä unohtuu.
Poika siis ei halua tehdä muuta kuin katsoa TV:tä ja pelata pleikkaria. Näiden puuttumisen ja rajoitusten takia poika ei siis haluaisi tullakaan isäänsä tapaamaan.
Olemme yrittäneet tarjota pojalle muuta tekemistä ja elämyksiä, jotta jokin muukin asia alkaisi kiinnostamaan. Myös sellaisia tekemisiä, joita kaupungissa ei voi tehdä.
Mutta poika vinkuu ja vonkuu pelin perään, mököttää ja haluaa nyt pois. Isä hermostuu, koska näkee poikansa eteen vaivaa tekee kaikkensa hänen viihtymisensä eteen, mutta ei kelpaa...
tarkoitat kaksinaismoralismilla ja millä perusteilla väität minun sitä toteuttavan.
vastauksestasi aloittajalle:
1) Ei voi asettaa normia, jonka mukaan traktorilla ajelu on kivempaa, hyödyllisempää tai arvokkaampaa kuin pleikkaripelit => tiedetään että jatkuva pelaaminen ei ole hyväksi lapsen kehitykselle, luo vääristymiä ajatusmaailmaan (tapetaan, muttei kuolekkaan) ja tutkitusti luo levottomuutta lapsiin.
2)tuntuu melko kohtuuttomalta että olette piilottaneet pleikkarin siksi aikaa, kun sitä harrastava poika on teillä käymässä => Mikäli poika zombina pelaisi vain pleikkaria, eikä osallistu muuhun, ne on hyvä piilottaa.
3)Tuntuu kohtuuttomalta että pojan isä hermostuu pojalle välittömästi => 11v varhais-teini joka pelaisi vain pleikkaria, on varmasti raivostuttava.
4)voihan olla että hekin, alkavat harrastaa muuta kuin lumiukkojen ja majojen rakentamista =>
maalla voi harrastaaa muutakin, älä väheksy maaseutua ja sen asukkaita. Eikä aloittaja tarkoittanut että lapset eivät muuta saisi harrastaa, ovat vaan vielä pieniä ja viihtyvät arkisissa asioissa.
5)Töitä varmasti riittää, mutta miehesi pojan velvollisuus ei ole niitä teidän puolesta tehdä => kukaan muu kuin sinä ei varmasti ajatellut, että pojalla teetettään kaikki työt ja että raataa aamusta iltaan "oikeissa" töissä. Ap tarkoitti että siivoaisi jälkensä, huoneensa, laittaisi astiat joskus koneesee jne. Ikätasoon sopivia töitä. Ethän itsekkään oikeasti luullut että tekee aikuisten maatalon työt?
Näsäviisaat vastauksesi olivat kaksinaismoralistisia, ja jos niin ajattelee niin myös toimii.
traktorilla ajelulla on monia kielteisiä vaikutuksia sekä ajajaan että luontoon. Traktorit ovat aiheuttaneet Suomessa enemmän kuolemantapauksia kuin pleikkarit. Trakorilla ajelu ei ole lasten leikkiä eikä huvittelua, vaan ammattitaitoa vaativa työsuoritus. Traktorinajokortin saa vasta 15-vuotiaana.
Pleikkarin piilottaminen siksi aikaa kun poika tulee käymään on pojalle nöyryyttävää kyykytystä, vanhemmilta outoa vallankäyttöä ja osoitus isän ja pojan välisestä luottamuspulasta.
Jos pojan isän hermostuu 11-vuotiaalle pojalleen välittömästi tämän tultua pitkästä aikaa käymään, eivät isän hermot ole kunnossa. Onko maalaiselämä tuhdin emännän rinnalla ehkä liian rankkaa?
En väheksy maaseutua enkä sen asukkaita. Asun itsekin maalla ja tiedän maatalon töistä varmastikin saman verran kuin aloittaja. En pidä vanhanaikaista maalaiselämää kuitenkaan ainoana oikeana elämänmuotona, jota täytyy korostetusti joka paikassa tuoda esiin ja tuputtaa kaupunkilaislapsellekin ainoana vaihtoehtona.
Pojalla on oikeus joululomaansa. On vaikeaa tarttua vieraassa paikassa ja oudon ihmisen läsnäollessa talon töihin. Emännän suvaitsematon asenne ei helpota sitä lainkaan.
Selitäpä vielä, mitä tarkoitat kaksinaismoralistisuudella.
vastauksestani ymmärtänyt, niin en pysty sinulle rautalangasta tähän vääntämään.
Käyttää sanoja joiden sisältöä ei edes tunne, voi raukka-parka
ymmärtänyt.
Ikävää, ettet pysty sitä sanoin selittämään. Pidän syytöstä kaksinaismoralismista sen verran raskauttavana, että sinun olisi syytä pystyä perustelemaan tai peruuttamaan se.
tarkoitin tekstissäsi olleita asioita, joihin jo vastasin:
Kaksinaismoralistista oli mielestäni se että arvostelit aloittajan motiiveja saada lapsi irti mm.pleikkari-pelaamisesta, jota yleisen käsityksen ja tieteellisten tutkimustenkin mukaan pidetään lapsille haitallisina.
Ja että kirjoitit lapsen joutuvan tekemään talon työt, ap ei sitä tarkoittanut, (etkä varmaan itsekkään) mutta halusit sivaltaa aloittajaa näsäviisaasti.
Kaksinaismoraali tarkoittaa ristiriitaa yksilön tai yhteisön vaatimusten/tekojen ja puheiden välillä.
Moraali tarkoittaa yhteisössä/perheessä/yksilössä valitsevia käsityksiä, arvostuksia, käyttäytymissääntöjä, hyvää, pahaa, oikeaa, väärää, arvokasta, arvotonta, hyväksymistä ja hylkäämistä, tottumista ja tapaa.
Poika ei aja traktoria yksin, vaan isänsä kanssa pihassa tai yksityisellä metsätiellä. Tai siis on joskus ajanut, ei sekään kiinnosta.
Pleikkari piilotetaan juuri siitä syystä, että poika innostuisi ihan mistä muusta tahansa. Jos pleikkari on pojan ulottuvilla, hän pelaa aamukuuteen ja nouseen taas puolenpäivän jälkeen pelaamaan lisää.
Isä hermostuu pojalle hänen negatiivisesta asenteestaan. Poika siis vinkuu ja vikisee, puhuu epäkunnioittavasti ja mököttää. Haukkuu meidän lapsiamme landepaukuiksi ja idiooteiksi, sanoo isäänsä äijäksi negatiiviseen sävyyn. Poika arvostelee asuinpaikkakuntaamme käpykyläksi jne.
Itseasiassa vain minä tulen pojan kanssa joten kuten toimeen. Ajattelen ihan pojan parasta, toivon, että hänen ja isänsä suhde toimisi, koska se on tärkeää lapselle. Olen sisutanut pojalle oman huoneen yläkertaan, olen yrittänyt ajatella, mitä tuon ikäinen poika toivoo huoneessaan olevan ja kysellytkin häneltä mielipiteitä paljonkin. Laitan myös pojan lempiruokia pojan olllessa meillä...
Omat lapseni pelkäävät poikaa, vaikkakin kunnioittavat myös ja ovat kiinnostuneita hänen tekemisistään ja sanomisistaan. Saavat mielestäni huonoja vaikutteitakin häneltä.
Olemme oikeasti kehittäneet hyvin paljon tekemistä pojalle, mutta kun mikään ei kiinnosta. Isänsä osti pojalleen nyt luistimet joululahjaksi, jäädytti luistinradan pihaamme... ei halua luistella. Myös erilaisia lautapelejä ostimme ja olisimme halunneet pelata pojan kanssa, kun hän tulee... äksyää vaan.
Maalaiselämä ei ole välttämättä kovinkaan vanhanaikasta, eikä tietenkään ainoa oikea elämän muoto. Kaupungissakin on paljon hyviä asioita, joita voi tehdä. Olen itse asunut kaupungissa opiskeluaikani, melkein 6 vuotta. Lapsena asuin maalla ja nyt taas asun maalla. Olen 32-vuotias, enkä mitenkään "tuhti" emäntä :)
ensimmäinen ja myös myöhemmät viestisi ja mieti edes vähän.
Asenteesi poikaa kohtaan on inhottava: Nimittelet häntä vinku-intiaaniksi, joka on halventava sana. Ei ihme, että poikakin on oppinut nimittelemään. Kerrot, että hän vinkuu ja vikisee. Kerrot, ettei hän "tietenkään" halunnut osallistua talon töihin. Vertaat häntä omiin reippaiksi kuvailemiisi lapsiisi ja pelkäät näidet kullannuppujen saavan häneltä huonoja vaikutteita. Valitat hänen käytöstään täällä vennonvieraille ihmisille. Leimaat hänen kauttaan kaikki kaupunkilaislapset ja ennen kaikkea hänen äitinsä.
Pojan isä on kertomasi mukaan täysi paskiainen: ei tule lainkaan toimeen poikansa kanssa ja hermostuu häneen heti paikalla. Minä en päästäisi lasta moisen hermoheikon kanssa missään tapauksessa traktorin kyytiin. Ei päästäisi pojan äitikään, jos tietäisi.
Vieläkö sinua ihmetyttää, että poika ei viihdy teillä? Mitä jos lakkaisit vähäksi aikaa ajattelemaan pojan parasta omasta näkökulmastasi ja kysyisit kerrankin pojan omaa mielipidettä etkä yrittäisi turhaan tunkea häneen omia päälleliimattuja asenteitasi? Entäpä, jos keskustelisit tai miehesi keskustelisi, mikäli pystyy, pojan äidin kanssa? Hänhän lapsensa parhaiten tuntee. Luulisi, että voisit muutamana päivänä vuodessa ottaa vähän rennommin.
Ja tietystikin tiedän, että maalla eivät kaikki elä vanhanaikaisesti. Teidän huushollistanne olen ihan sinun kertomasi perusteella saanut melko vanhakantaisen kuvan - ihan kuin olisitte jonkinlaisia elämäntapaintiaaneja - sananvalinta osittain sinun.
taustalla onkin jotain muuta? Jospa pleikkarin olemassaolo onkin vain tekosyy? Kaikki lapset eivät vain kykene avautumaan verbaalisti yhtä hyvin, kuin toiset.
jonne jokainen saa kirjoittaa mielipiteitään.
Ja jokainen saa kommentoida kirjoitettuja mielipiteitä taas omilla m.piteillään.
Tästä syntyy keskustelua, ajatusten vaihtoa ja joskus ikävää toraakin, kuten tässä ketjussa nyt on käynyt.
Jos tänne kirjoittaa, ottaa tietoisesti riskin siitä, että oma mielipide ei kaikkia miellytä. Tulee samaan täysiä tyrmäyksiä, haukkumista, ilkeitä kommentteja. Joskus jopa ymmärrystä ja samoja ajatuksia.
Eli kun tällaisella palstalla kirjoittelee, on turha vetää herneitä nenään jos ei tulekkaan ymmärretyksi.
Ja tämä on vain minun mielipiteeni.
Kysyin kerran pojalta, kiusataanko häntä koulussa, onko kotona ongelmia tms. kun meillä poika purkaa ilmeisesti pahaa oloaan kovasti. Ei kuulemma ole mitään ongelmia... Mutta kuinka paljon tuon ikäinen sitten haluaakin kertoa...
Hän asuu äitinsä kanssa kahden. Sen verran, mitä hänen äitiään tunnen, vaikuttaa hän asilliselta työssäkäyvältä ihmiseltä. En siis "epäile" huonoista kotioloista, mutta joku varmasti vaivaa mieltä.
ja fiksulta ihmiseltä. On totta, ettei lapsikaan aina kykene sanoin ilmaisemaan omia sisäisiä tunnetilojaan, vaikka sisällä saattaa myllertää kovastikin. Ymmärsin, että hän oli ainoa lapsi miehesi edellisestä liitosta (?) ja nyt teillä on kaksi yhteistä lasta tästä "uudesta" liitosta. Voi olla (tämä on vain arvailua), että tämä "pieni" poika tuntee itsensä jollain tavoin hylätyksi ja ulkopuoliseksikin tässä nykyisessä tilanteessa ja siksi oireilee tuolla tavoin. En siis syytä missään nimessä sinua tai miestäsi tilanteesta, mutta lapsen ymmärrys ei ole aikuisen ymmärryksen tasolla näissä asioissa. Ehkä hänellä on kova isänkaipuu, jota kukaan hyväkään äiti ei pysty korvaamaan. Onko hänellä nykyisellään mahdollisuutta olla hetken vain ihan isän kanssa kahdestaan? Ajattelin vain, koska isähän ei ole enää läheskään niin paljoa läsnä pojan elämässä ja tuossa kehitysvaiheessa poika tarvitsee kipeästi isänsä läsnäoloa.
kyllä pyrimme juuri siihen, että isällä on lomaa ja aikaa olla pojan kanssa, kun hän niin harvoin käy.
Nytkin isä oli järjestänyt vapaa-aikaa, ihan isän ja pojan kahden keskeisiin juttuihin. Meillä on "erämökki", jonne ajattelivat lähteä joko koko päiväksi tai jopa yöksi kahden kesken. Siellä voi elää aika lailla luonnon keskellä, hiihtää, tehdä ruokaa nuotiolla jne. Poika ei vaan innostu siitäkään. Se on "miesten juttu", itse en siellä juuri koskaan käy, mies käy poikiensa kanssa, siis myös tuon 4 vuotiaan ja ystäviensä kanssa joskus lintuja bongaamassa ja rauhoittumassa.
Minä ymmärrän oikein hyvin, että isä ja poika tarvitsevat kahdenkeskeistä aikaa, minulla ja yhteisillä lapsillamme on paljon aikaa olla isän kanssa, tuolla isommalla pojalla ei juuri koskaan. Poika saisi minun puolestani vaikka muutta meille asumaan, mutta toki ymmärrän, että koulu, äiti ja ystävät ovat kaupungissa.
voi näkyä kyseisenä oirehtimisena ... mikään ei oikein huvita, on kiukuttelua tyhjänpäiväisistä, merkityksettömistä asioista, etc. Sitä varmasti tuntee itsensä melko voimattomaksi moisen edessä. Kuitenkin pitää muistaa, että murrosiän kynnyksellä olevalla lapsella kaikkein pahinta on se, jos vanhemmat tai muut vastuulliset, turvalliset aikuiset lakkaavat yrittämästä.
Tsemppiä teille, varmasti aikanaan kaikki selvenee ja saatte häneen "yhteyden". Yleensä asioilla on aina tapana järjestyä tavalla tai toisella :).
Kun lapseni olivat pieniä asuimme maalla..lapset olivat aina pihalla rakentelemassa ja leikkimässä mitä milloinkin..satoi tai paistoi,viihdyimme kaikki ulkona raittiissa ilmassa.Teimme paljon lasten kanssa yhdessä pihatöitä yms. kukin taitonsa mukaan.
Pleikkaria ei kukaan oikein pelannut,tietokonetta kotonamme ei edes ollut.
Vanhempien lasten kavereiden vanhemmilla oli maatiloja,joissa lapset myös hyvin viihtyivät, he ruokkivat kaneja,silittivät vasikoita jne.
Sitten, kun olosuhteiden pakosta jouduimme muuttamaan kaupunkiin,tosin keskustaan oli matkaa jokunen kilometri..mutta samat ongelmat laitakaupungilla on kuin keskikaupungilla asuessa.
Lapsille oli siis kertakaikkinen shokki muuttaa kaupunkiin,enää ei voinutkaan hyppelehtiä vapaasti pihassa..ei tehdä majoja tai kiipeillä pihan puissa(kuten maalla omenapuussa).
Vanhemmat lapset syyllistyivät näpistelyyn,naapurin lasten mukana..mitä eivät koskaan aiemmin olleet tehneet.
Muutenkin alue oli levoton,kovasti työttömyyttä ja muita yksinhuoltaja perheitä..oli myös Jengi,joka kiristi rahaa näiltä pienemmiltä lapsiltani.
Mietin että miten kukaan voi tuollaisessa betonilähiössä kasvaa ns.normaaliksi nuoreksi ja aikuiseksi?Siellä kun ei ole tilaa hengittää..itseäkin sellainen "rajattu" elämä heti ahdisti.
Lapset olivat yhä vähemmän ulkona ja nyhjöttivät enemmän sisätiloissa,pleikkarin ääressä..sekä myöhemmin tietokoneella.
Jotain piti siis tehdä,jotta tilanne ei karkaisi kokonaan hallinnasta..lapsille tehtiin tietokone vuorot..eikä niitä edes joka päivälle riitä,koska lapsia on useita.
Isommat koululaiset saavat käyttää tietokonetta opiskeluun liittyvissä asioissa.
Vaadin myös sen että joka ikinen päivä lasten pitää olla ulkona,raittiissa ilmassa..siellä saa liian energiankin hukattua pois.Kaikki on siis paljon rauhallisempaa,ei pauhaa koko ajan tv,eikä tietokone jurnuta pelisivustoilla.
Poikaa on tietysti totutettu pienestä pitäen istuttaan pleikkareiden ja telkun ääressä jotta vanhemmat pääsee mahdollisimman helpolla ja nyt liikunnalliset harrastukset jo tuottavat tuskaa. Älkää antako pojan vingunnalle periksi vaan määrätkää osallistumaan kotitöihin ym. toiminnallisiin harrastuksiin. On hyvä että jollain on rohkeutta ja sisua rajoittaa pelaamista ja telkan vahtaamista mikä ei todellakaan ole hyvksi lapselle. Miehesi ei saisi hermostua eikä antaa periksi poikansa vinkumiselle, kyllä se siitä ajan kanssa loppuu, vieroitus peleistä ja telkasta kestää aikansa mutta nyt se on tehtävä kun vielä voi olla jotain tehtävissä. Pelit ja telkkari ei kasvata lapsen sosiaalisia taitoja ja ovat vahingollisia. Vain kohtuudella, rajoitetusti niitä ja vastuu on vanhemmilla.
on pahalainen vekotin! :)
Onhan todettu liian pelaamisen aiheuttavan levottomuutta lapsilla ja nuorilla. Yllä kirjoittaja syyttää vanhempia peleihin koukuttumisesta,mutta osuutta asiaan saattaa olla myös sillä,että KAIKKI tuonikäiset pojat pelaavat ja kilpailevat paremmuudesta tietyssä pelissä. Harjoitella pitää!
Kyllä vielä 11 vuotiaalle pitäisi pystyä rajat laittamaan pelaamisessa.
Tuosta vinkumisesta vielä.Todellakin on lapsia,joilla ei ole mielikuvitusta keksiä tekemistä ilman ohjattua stimulointia.Ja varsinkin sitten kaupungissa ohjelmaa on. Ja kun johonkin totuttu,on vaikea sopeutua esim. teidän maalaisympyröihin.
En tiedä sitten onko mökillä pitkiä aikoja viettäminen pelastanut oman kaupunkilaispentuni muuttumasta flegmaattiseksi,sillä hän keksii kyllä tekemistä maallakin ihan yksin.Kunhan se teini-ikä tulee,niin eiköhän marina ala täälläkin :)
Olisikohan niin, että poika ei tunne oloaan kotoisaksi luonanne? Jos hän ei tunne kuuluvansa perheeseen, on helpointa vetäytyä pelien ja telkkarin pariin. Maalla on erilaista, kuin kaupungissa ja ehkä hän ei tiedä miten pitäisi olla, varsinkin jos isäkin aina hermostuu...
Laittakaa vinkuintiaani reservaattiin ja samoin kuin muinaisessa Ameriikassa, tiukat rajat ja säännöt. Teidän talossa ja siis hänenkin perheessään on nämä ja nämä säännöt.
Se vinkuu kuitenkin toisessa kodissaan, että voi voi ku piti tehdä tätä ja sitä, joten siis ihan sama, vaikka laitattekin sille tiukat säännöt. Sen ikäinen ymmärtää jo, että kaikkea ei voi saada periksi.
Puhu sille suoraan, että nyt sinua ärsyttää hänen kokoaikainen vinkumisensa. Sano, että teistä on mukavaa, kun hän on (teillä) kotona peräti viikon, mutta ei ole mukavaa, kun koko ajan vinkuu. Kysy miksi vinkuu. Jos vetoaa vain siihen, ettei ole pleikkaa, silloin voit todeta, että pitäisi olla muutakin elämässä kuin pleikka.
Ainakin meillä 11-vuotias jo ymmärtää aikamoisen paljon. Ei ehkä hyväksy ja tykkää kaikista säänöistämme, mutta aikuisten tehtävä on myös tuottaa pettymyksiä lapselle.
Voimia teille, nämä sinun-minun-meidän-lapset -tilanteet ovat yleensä aina vaikeita. Mutta reservaattiin pistäminen ts. sääntöjen selkeä asettaminen auttaa huomattavasti. Että vaikka teillä äidin kanssa on näin, meillä iskän kanssa on näin. Kummassakin kodissa omat, hyvät säännöt, jotka toimivat.
demokraatiaa.
Eli sopikaa yhdessä paljonko saa pelata, tai katsella telkkaria, ettekä vaan ilmoita et nyt tehdään "jotain muuta" eikä pelata yhtään.
noin isoa lasta täytyy jo kuulla, eikä vain survoa oman tahdon alle.