Kirjotin tälläsen fiktiivisen tarinan äidistä ja tyttärestä. Tarinan loppu saattaa kuullostaa vähän hösästen kirjotetulta. Kommentteja ois kiva saada.
”Luuletsä saavasi jotain tosta?” Kysyin ärtyneenä äidiltä ja valmistauduin livistämään huoneeseeni.
”Susanna! Nyt kuuntelet!” Äiti harppoi pitkin askelin luokseni ja tarttui minua hihasta. ”Sinä olet vielä lapsi, joten minulla on täysi oikeus päättää tekosistasi. Ja nyt olen tehnyt päätöksen sinun parhaaksesi. Tiedät aivan hyvin mikä se on!”
”Haista paska!” Huusin päin äidin naamaa. Ilmeeni jähmettyi saman tien. En itsekään ollut aivan varma siitä että olin juuri sylkenyt suustani moisen asian. Äkkiä minua alkoi pelottaa. Odotin mitä seuraavaksi tapahtuisi. Äiti irrotti otteensa minusta ja antoi läimäyksen poskelleni kämmenselällä. Näin kuinka hän kohotti kätensä ja sitten tunsin polttavan tunteen kasvoillani.
Vedin syvään henkeä ja marssin huoneeseeni. Minun teki mieli käyttää voimiani holtittomasti. Halusin näyttää äidille, ettei hän ollut ainoa henkilö tässä talossa, joka sai muut ihmiset nöyrtymään äkkinäisen pelon uhkaamina.
Tartuin ovenkahvaan ja riuhtaisin kunnolla. Ovi pamahti kiinni jättäen jälkeen kummallisen hiljaisuuden. Hyppäsin sängyn päälle ja hautasin kasvot tyynyyn. Kuinka elämä saattoi olla näin ikävää? Ajattelin katkerana. Silti huono omatunto hiipi hiljaa mieleeni. Tiesin olevani itse syyssä tähän ikävään välikohtaukseen. Silmäni kostuivat kyyneleistä. Ne vierivät raskaina ja kuumina poskille. Näin tapahtui aina, kun olin riidellyt jonkun kanssa. Nikottelin hiljaa ja säälin itseäni. Se tuntui yhtä aikaa sekä hyvältä ja helpottavalta, että kuvottavan itsekkäältä. Äkkiä minusta alkoi tuntua kuin joku olisi kokoajan katsellut minua ja huomannut valtavan itsesäälini. Hautasin kasvoni syvemmälle tyynyyn ja koetin olla ajattelematta ikäviä asioita. Huokasin lyhyesti ja yritin olla itkemättä. Minua harmitti sanoin kuvaamattoman paljon. Miksei äiti voinut hyväksyä sitä, että olin kasvamassa aikuiseksi? Minulla oli myös oma elämä ja omat mielipiteet. Halusin kiivaasti itsenäistyä. Sisälläni kiehui. Vihan ja itsesäälin sekainen tunne sai minut tekemään jotain todella typerää. Nousin nopeasti sängyltä ja sieppasin kännykän käteeni. Tungin sen farkkujeni taskuun ja pujotin päälleni hupparin. En löytänyt mitään muuta päällysvaatteeksi kelpaavaa huoneestani, enkä halunnut palata olohuoneeseen hakemaan talvitakkia. En halunnut nähdä äitiä.
Otin vaatekaapin perältä minulle hieman pieneksi jääneet lenkkarit ja pistin ne jalkaan. Raotin varovasti ikkunaa. Katsoin alas takapihalle. Pudotus oli ainakin viisi metriä pitkä. Vedin syvään henkeä ja asetin jalat rännille. Laskeutuminen vei pitkän aikaa, sillä minun oli varmistettava jokainen jalansija huolellisesti. En halunnut mustelmia enää enempää, kun kasvoihinikin oli jo tulossa yksi, melkoisen iso.
Kun jalkani koskettivat turvallisesti maanpintaa, tunsin itseni voittajaksi. Kurkistin sisään olohuoneen ikkunasta. Äiti katsoi telkkaria tyynenä, aivan kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut koko päivänä. Virnistin äidille voitonriemuisena, vaikkei hän edes nähnyt minua. Kuitenkin minun kävi häntä sääliksi. Mietin mitä hän ajattelisi kun huomaisi minun karanneen huoneestani. Pieni vilunväre kulki selkääni pitkin. Äiti saattaisi oikeastikin huolestua, ajattelin hieman katuvana. Osa minusta väitti kiivaasti, ettei äiti edes luultavasti menisi koko illassa tarkistamaan, olisinko huoneessani. Kuitenkin kosketin vaistomaisesti reisitaskua kädelläni. Olihan minulla kännykkä, muistin. Jos äiti huolestuisi minusta, hän luultavasti yrittäisi heti soittaa minulle.
Huurteinen ruoho rapisi lenkkareiden alla, kun kävelin pihan poikki kohti matalaa aitaa, joka erotti meidän tonttimme naapurin upeasta puutarhasta. Käännyin vielä ympäri saadakseni rohkaisua olohuoneen ikkunasta. Sitten kiepautin jalan aidan yli ja hyppäsin naapurin pihamaalle. Juoksin kyyryssä kohti jäistä asfalttitietä. Käännähdin selin menosuuntaan. Halusin tarkistaa ettei kukaan ollut huomannut livistystäni. Hädin tuskin saatoin erottaa katonharjaa kuusenoksien lomasta. Mielessäni tunsin tekeväni typerästi, kun lähdin keskellä yötä ulos pimeään. Pakkastakin oli jonkun verran. Ainakin niin paljon että huppari ei todellakaan riittänyt päällysvaatteeksi.
Pyrähdin juoksuun. Askeleet tuntuivat raskailta. Asfaltti oli kovaa jalkojen alla. Pelkäsin kokoajan liukastuvani. Hidastin varmuudeksi tahtia. Käännyin kadunkulmassa kohti Essoa. Pihalla, parkkeeratun auton vieressä seisoi kovaääninen poikaporukka. Minua pelotti mennä heidän ohitseen. Pelkäsin että he tekisivät minulle jotain. Pojat tuijottivat minua melkoisesti. Aavistukseni osoittautuivat oikeiksi.
”Hei, tyttö! Haluutko kyytiin?” Pojat huutelivat. Yksi heistä meni auton rattiin ja käynnisti auton. Loput lastautuivat takapenkille ensimmäisen perässä. Vilkaisin kauhistuneena kohti autoa. Sieppasin kännykän farkkujen taskusta. Auto ajoi viereeni. Ikkuna avautui. ”Tuu meidän mukaan! Mä lupaan ettei kukaan tee sulle mitään”, kuski huusi ja kaahasi eteeni jalkakäytävälle.
Silmäni laajenivat pelosta. Puristin kännykkää kourassa rystyset valkoisina. Käännyin nopeasti ympäri ja juoksin niin lujaa kuin pystyin. Kuulin moottorin pärinää ja tööttäämistä. Ajovalot osoittivat keilamaisina minuun. He tulevat perässäni, ajattelin ja vilkaisin hätääntyneenä kohti jalkakäytävältä metsään poikkeavaa pientä polkua. Tuonne he eivät voi ajaa autolla. Säntäsin polulle ja juoksin niin kauan kuin jalat vain jaksoivat kantaa. Tunsin hukkuvani pimeyteen. Lenkkipolulla metsän keskellä ei ollut minkäänlaista valaistusta. Kaikkein eniten minua pelotti yksinäisyys. Olisin halunnut olla kotona omassa huoneessani, tekemässä kiltisti läksyjä sen sijaan, että loikin metsässä keskellä yötä.
Tyhmä, tyhmä, tyhmä, hoin mielessäni. Hengitykseni kohosi savuna ilmaan. Pakkasta oli todellakin reilusti. Värisin kylmyydestä.
Jonkin matkan päästä kuului autojen kohinaa. Jos menen tuonne, voin soittaa äidille ja jäädä odottamaan tien lähistölle, pohdin samalla kun suunnistin kohti kauempana loistavia katulamppujen valoja.
Hölkkäsin kohti muutamia tien luona näkyviä kerrostaloja ja näppäilin samalla äidin numeron kännykkään. Vastaa, vastaa, vastaa, vastaa….. Huohotin juostessani autotietä kohti. Tajusin heti missä olin. Pienempänä vierailin useinkin tässä paikassa ja leikin näiden kerrostalojen pihalla.
”Haloo?” Äiti vastasi onnekseni puhelimeen.
”Äiti! Sinun täytyy tulla hakemaan minut!”
”Mitä? Missä sinä oikein olet?”
”Ulkona. Olen oikeastaan mummin pihalla.”
”Mutta mitä sinä teet siellä tähän aikaan? Miten pääsit ulos minun huomaamattani?”
”Kiipesin ikkunasta. Mutta puhutaan siitä myöhemmin. Nyt tarvitsen oikeasti apua.”
”Hmm… Hyvä on. Tulen hakemaan sinut vartin päästä mummilta.” Klick. Puhelu loppui. Työnsin kännykän takaisin taskuun ja hölkkäsin mummin ovelle. Kerrostalon alaoven väliin oli jätetty harja, joten pääsin heti sisälle. Pystyin jo rauhoittumaan hieman, kun haistoin tutun porraskäytävän tuoksun ja kiipesin rappuset ylös mummin ovelle. Miten onnellinen olenkaan, kun minulla on äiti ja mummi, ajattelin soittaessani ovikelloa. Ja kun näin mummin edessäni ovella, tunsin helpotuksen aallon pyyhkäisevän lävitseni. Halasin mummia oikein kunnolla. Lupasin mielessäni, etten enää koskaan karkaisi kotoa. Typerästä teosta huolimatta äiti silti rakasti minua, ja olisi vartin päästä pihalla hakemassa minua kotiin. Tästä lähtien yritän käyttäytyä vähän aikuismaisemmin, vaikka jokin äidin päätös ei minua miellyttäisikään, ajattelin ja rutistin mummia.
”Luuletsä saavasi jotain tosta?” Kysyin ärtyneenä äidiltä ja valmistauduin livistämään huoneeseeni.
”Susanna! Nyt kuuntelet!” Äiti harppoi pitkin askelin luokseni ja tarttui minua hihasta. ”Sinä olet vielä lapsi, joten minulla on täysi oikeus päättää tekosistasi. Ja nyt olen tehnyt päätöksen sinun parhaaksesi. Tiedät aivan hyvin mikä se on!”
”Haista paska!” Huusin päin äidin naamaa. Ilmeeni jähmettyi saman tien. En itsekään ollut aivan varma siitä että olin juuri sylkenyt suustani moisen asian. Äkkiä minua alkoi pelottaa. Odotin mitä seuraavaksi tapahtuisi. Äiti irrotti otteensa minusta ja antoi läimäyksen poskelleni kämmenselällä. Näin kuinka hän kohotti kätensä ja sitten tunsin polttavan tunteen kasvoillani.
Vedin syvään henkeä ja marssin huoneeseeni. Minun teki mieli käyttää voimiani holtittomasti. Halusin näyttää äidille, ettei hän ollut ainoa henkilö tässä talossa, joka sai muut ihmiset nöyrtymään äkkinäisen pelon uhkaamina.
Tartuin ovenkahvaan ja riuhtaisin kunnolla. Ovi pamahti kiinni jättäen jälkeen kummallisen hiljaisuuden. Hyppäsin sängyn päälle ja hautasin kasvot tyynyyn. Kuinka elämä saattoi olla näin ikävää? Ajattelin katkerana. Silti huono omatunto hiipi hiljaa mieleeni. Tiesin olevani itse syyssä tähän ikävään välikohtaukseen. Silmäni kostuivat kyyneleistä. Ne vierivät raskaina ja kuumina poskille. Näin tapahtui aina, kun olin riidellyt jonkun kanssa. Nikottelin hiljaa ja säälin itseäni. Se tuntui yhtä aikaa sekä hyvältä ja helpottavalta, että kuvottavan itsekkäältä. Äkkiä minusta alkoi tuntua kuin joku olisi kokoajan katsellut minua ja huomannut valtavan itsesäälini. Hautasin kasvoni syvemmälle tyynyyn ja koetin olla ajattelematta ikäviä asioita. Huokasin lyhyesti ja yritin olla itkemättä. Minua harmitti sanoin kuvaamattoman paljon. Miksei äiti voinut hyväksyä sitä, että olin kasvamassa aikuiseksi? Minulla oli myös oma elämä ja omat mielipiteet. Halusin kiivaasti itsenäistyä. Sisälläni kiehui. Vihan ja itsesäälin sekainen tunne sai minut tekemään jotain todella typerää. Nousin nopeasti sängyltä ja sieppasin kännykän käteeni. Tungin sen farkkujeni taskuun ja pujotin päälleni hupparin. En löytänyt mitään muuta päällysvaatteeksi kelpaavaa huoneestani, enkä halunnut palata olohuoneeseen hakemaan talvitakkia. En halunnut nähdä äitiä.
Otin vaatekaapin perältä minulle hieman pieneksi jääneet lenkkarit ja pistin ne jalkaan. Raotin varovasti ikkunaa. Katsoin alas takapihalle. Pudotus oli ainakin viisi metriä pitkä. Vedin syvään henkeä ja asetin jalat rännille. Laskeutuminen vei pitkän aikaa, sillä minun oli varmistettava jokainen jalansija huolellisesti. En halunnut mustelmia enää enempää, kun kasvoihinikin oli jo tulossa yksi, melkoisen iso.
Kun jalkani koskettivat turvallisesti maanpintaa, tunsin itseni voittajaksi. Kurkistin sisään olohuoneen ikkunasta. Äiti katsoi telkkaria tyynenä, aivan kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut koko päivänä. Virnistin äidille voitonriemuisena, vaikkei hän edes nähnyt minua. Kuitenkin minun kävi häntä sääliksi. Mietin mitä hän ajattelisi kun huomaisi minun karanneen huoneestani. Pieni vilunväre kulki selkääni pitkin. Äiti saattaisi oikeastikin huolestua, ajattelin hieman katuvana. Osa minusta väitti kiivaasti, ettei äiti edes luultavasti menisi koko illassa tarkistamaan, olisinko huoneessani. Kuitenkin kosketin vaistomaisesti reisitaskua kädelläni. Olihan minulla kännykkä, muistin. Jos äiti huolestuisi minusta, hän luultavasti yrittäisi heti soittaa minulle.
Huurteinen ruoho rapisi lenkkareiden alla, kun kävelin pihan poikki kohti matalaa aitaa, joka erotti meidän tonttimme naapurin upeasta puutarhasta. Käännyin vielä ympäri saadakseni rohkaisua olohuoneen ikkunasta. Sitten kiepautin jalan aidan yli ja hyppäsin naapurin pihamaalle. Juoksin kyyryssä kohti jäistä asfalttitietä. Käännähdin selin menosuuntaan. Halusin tarkistaa ettei kukaan ollut huomannut livistystäni. Hädin tuskin saatoin erottaa katonharjaa kuusenoksien lomasta. Mielessäni tunsin tekeväni typerästi, kun lähdin keskellä yötä ulos pimeään. Pakkastakin oli jonkun verran. Ainakin niin paljon että huppari ei todellakaan riittänyt päällysvaatteeksi.
Pyrähdin juoksuun. Askeleet tuntuivat raskailta. Asfaltti oli kovaa jalkojen alla. Pelkäsin kokoajan liukastuvani. Hidastin varmuudeksi tahtia. Käännyin kadunkulmassa kohti Essoa. Pihalla, parkkeeratun auton vieressä seisoi kovaääninen poikaporukka. Minua pelotti mennä heidän ohitseen. Pelkäsin että he tekisivät minulle jotain. Pojat tuijottivat minua melkoisesti. Aavistukseni osoittautuivat oikeiksi.
”Hei, tyttö! Haluutko kyytiin?” Pojat huutelivat. Yksi heistä meni auton rattiin ja käynnisti auton. Loput lastautuivat takapenkille ensimmäisen perässä. Vilkaisin kauhistuneena kohti autoa. Sieppasin kännykän farkkujen taskusta. Auto ajoi viereeni. Ikkuna avautui. ”Tuu meidän mukaan! Mä lupaan ettei kukaan tee sulle mitään”, kuski huusi ja kaahasi eteeni jalkakäytävälle.
Silmäni laajenivat pelosta. Puristin kännykkää kourassa rystyset valkoisina. Käännyin nopeasti ympäri ja juoksin niin lujaa kuin pystyin. Kuulin moottorin pärinää ja tööttäämistä. Ajovalot osoittivat keilamaisina minuun. He tulevat perässäni, ajattelin ja vilkaisin hätääntyneenä kohti jalkakäytävältä metsään poikkeavaa pientä polkua. Tuonne he eivät voi ajaa autolla. Säntäsin polulle ja juoksin niin kauan kuin jalat vain jaksoivat kantaa. Tunsin hukkuvani pimeyteen. Lenkkipolulla metsän keskellä ei ollut minkäänlaista valaistusta. Kaikkein eniten minua pelotti yksinäisyys. Olisin halunnut olla kotona omassa huoneessani, tekemässä kiltisti läksyjä sen sijaan, että loikin metsässä keskellä yötä.
Tyhmä, tyhmä, tyhmä, hoin mielessäni. Hengitykseni kohosi savuna ilmaan. Pakkasta oli todellakin reilusti. Värisin kylmyydestä.
Jonkin matkan päästä kuului autojen kohinaa. Jos menen tuonne, voin soittaa äidille ja jäädä odottamaan tien lähistölle, pohdin samalla kun suunnistin kohti kauempana loistavia katulamppujen valoja.
Hölkkäsin kohti muutamia tien luona näkyviä kerrostaloja ja näppäilin samalla äidin numeron kännykkään. Vastaa, vastaa, vastaa, vastaa….. Huohotin juostessani autotietä kohti. Tajusin heti missä olin. Pienempänä vierailin useinkin tässä paikassa ja leikin näiden kerrostalojen pihalla.
”Haloo?” Äiti vastasi onnekseni puhelimeen.
”Äiti! Sinun täytyy tulla hakemaan minut!”
”Mitä? Missä sinä oikein olet?”
”Ulkona. Olen oikeastaan mummin pihalla.”
”Mutta mitä sinä teet siellä tähän aikaan? Miten pääsit ulos minun huomaamattani?”
”Kiipesin ikkunasta. Mutta puhutaan siitä myöhemmin. Nyt tarvitsen oikeasti apua.”
”Hmm… Hyvä on. Tulen hakemaan sinut vartin päästä mummilta.” Klick. Puhelu loppui. Työnsin kännykän takaisin taskuun ja hölkkäsin mummin ovelle. Kerrostalon alaoven väliin oli jätetty harja, joten pääsin heti sisälle. Pystyin jo rauhoittumaan hieman, kun haistoin tutun porraskäytävän tuoksun ja kiipesin rappuset ylös mummin ovelle. Miten onnellinen olenkaan, kun minulla on äiti ja mummi, ajattelin soittaessani ovikelloa. Ja kun näin mummin edessäni ovella, tunsin helpotuksen aallon pyyhkäisevän lävitseni. Halasin mummia oikein kunnolla. Lupasin mielessäni, etten enää koskaan karkaisi kotoa. Typerästä teosta huolimatta äiti silti rakasti minua, ja olisi vartin päästä pihalla hakemassa minua kotiin. Tästä lähtien yritän käyttäytyä vähän aikuismaisemmin, vaikka jokin äidin päätös ei minua miellyttäisikään, ajattelin ja rutistin mummia.
Vastaukset 2
Vanhimmat
olipas pitkä...mut sinänsä kiinnostava...mitä jos ne pojat olis jähteny sun perään sinne metsään niinku kävellen???
Oli muuten tosi hyvä tarina! Oli mukava lukea ja juonikaavio oli hyvä.