-Kaunis tarina -hyvä pitää mielessä.
Käydessäni ensimmäistä vuotta lukiota näin kerran erään luokallani
olevan pojan
kävelevän
kotiinsa koulun jälkeen. Hän oli Kalle. Näytti siltä,että hän kantoi kaikkia
oppikirjoja mukanaan. Ajattelin itsekseni: "Miksi kukaan kantaa kaikki
kirjat kotiinsa perjantaipäivänä? Taitaa olla varsinainen nynny.
"Minulla itselläni oli paljon suunnitelmia viikonlopun varalle
(pippaloita ja jalkapalloa kavereitten kanssa seuraavana päivänä).
Niinpä kohautin olkapäitäni ja jatkoin matkaani. Hetken päästä näin, kuinka
poikalauma
juoksi Kallea kohti. He törmäsivät häneen tahallaan, sysäsivät kaikki hänen
kirjansa maahan ja kampittivat hänet niin, että hän kaatui kuraan.
Hänen silmälasinsa lensivät noin kolmen metrin päähän ruohikkoon. Hän nosti
päänsä, ja hänen silmänsä olivat hirvittävän surulliset. Sydämeeni
koski.Juoksin Kallen luokse. Hän ryömi ympäriinsä etsien lasejaan, kyynel
silmissään. Ojentaessani hänelle hänen lasejaan sanoin:
"Nuo ovat pölkkypäitä. Niille pitäisi antaa elinkautinen." Hän katsoi
minuun ja
sanoi
"kiitos", hymyillen leveästi. Siitä hymystä paistoi todellinen kiitollisuus.
Autoin Kallea kerämään kirjat maasta ja kysyin,missä hän asui. Kävi ilmi,
että hän asui lähellä minua, joten kysyin häneltä,miksen ollut nähnyt
häntä niillä kulmilla aiemmin. Hän sanoi käyneensä yksityiskoulua ennen kuin
tuli meidän luokallemme.
Ennen en ollut ollut missään tekemisissä yksityiskoulun oppilaan kanssa.
Juttelimme koko kotimatkan ajan ja kannoin osan Kallen kirjoista. Hän
osoittautui mukavaksi pojaksi. Kysyin, halusiko hän pelata jalkapalloa
kavereitteni kanssa.Hän vastasi myöntävästi. Pyörimme samoissa porukoissa
koko viikonlopun ajan ja mitä enemmän opin Kallea tuntemaan,
sitä enemmän pidin hänestä.
Kaverinikin olivat samaa mieltä.Tuli maanantaiaamu, ja näin Kallen taas
valtavan kirjapinonsa kanssa.
Pysäytin hänet ja sanoin hänelle, että jos hän kantaa noin paljon kirjoja
mukanaan
joka päivä, hän kehittää itselleen mahtavat muskelit.Hän vain nauroi ja antoi
minulle osan kirjoista.
Seuraavien vuosien aikana Kallesta ja minusta tuli parhaat kaverit. Lukion
lopulla aloimme suunnitella
jatko-opintoja. Kalle päätti mennä lukemaan lääketiedettä ja minä valitsin
liiketalouden opinnot jalkapallostipendin turvin. Opiskelisimme eri
paikkakunnilla,mutta olin varma, ettei välimatka vaikuttaisi ystävyyteemme
mitenkään.
Kalle oli luokkamme priimus. Kiusasin häntä siitä jatkuvasti ja
nimittelin häntä nynnyksi. Kallen piti pitää puhe koulun päättäjäisissä.
Olin todella iloinen, ettei minun tarvinnut nousta korokkeelle puhumaan.
Päättäjäispäivänä näin Kallen, joka näytti komealta. Hän oli todellakin
päässyt sinuiksi itsenä kanssa kouluvuosinaan. Hän oli hyvännäköinen
silmälaseissaan, ja hänellä oli paljon enemmän tyttökavereita kuin minulla.
Kaikki tytöt olivat pihkassa häneen. Olin joskus kateellinen.
Tuli se suuri päivä. Saatoin nähdä, että Kalle oli hermostunut, joten
läimäytin
häntä selkään ja sanoin: "Kuule, hyvin se menee!" Hän katsoi minuun
kasvoillaan se hänelle ominainen, todellista kiitollisuutta osoittava
ilme ja sanoi:"Kiitos." Hän ryki hieman ja aloitti puheensa."Koulun
päättäjäisissä on aika kiittää kaikkia niitä, jotka ovat auttaneet
oppilaita selviämään vaikeistakin vuosista. Vanhempia, opettajia,
sisaruksia, valmentajiakin kenties...mutta ennen kaikkea ystäviä. Seison tässä
sanomassa teille,
että paras lahja, minkä voi toiselle antaa,on olla hänen ystävänsä. Aion nyt
kertoa teille erään tarinan."Katsoin epäuskoisena ystävääni, kun hän
alkoi kertoa siitä päivästä,jolloin ensi kertaa tapasimme.
Hän oli aikonut tappaa itsenä sinä viikonloppuna. Hän kertoi, kuinka oli
siivonnut
pulpettinsa ja ottanut kaikki tavarat mukaansa, ettei hänen äitinsä olisi
tarvinnut
mennä keräämään niitä koulusta jälkeen päin.Hän katsoi minuun kiinteästi ja
hymyili. "Olen kiitollinen siitä,että minut pelastettiin. Ystäväni
pelasti minut tekemästä jotain kamalaa." Kuulin yleisön haukkovan
henkeään, kun tämä komea, suosittu poika kertoi meille kaiken hetkestä,
jolloin
hän oli
ollut elämässään heikoimmillaan.Näin hänen isänsä ja äitinsä katsovan minua
kasvoillaan Kallen kiitollinen hymy. En ollut ennen tajunnut tämän
kiitollisuuden syvyyttä. Älä koskaan aliarvioi tekojesi voimaa. Yhdellä
pienellä eleellä voit muuttaa toisen elämän, parempaan tai huonompaan
suuntaan.
"Ystävät ovat enkeleitä, jotka nostavat meidät takaisin jaloillemme
silloin, kun siipemme eivät enää pysty muistamaan, miten lennetään."
*
"Paljon kokeneet ihmiset eivät suinkaan ole aina kaikkein parhaimpia
saavuttajia.
Taitava ihminen osaa sanoa miksi jotakin ei voi tehdä. Koska hän on älykäs,
hän luulee tietävänsä kaiken. Mutta ihminen jolla ei ole vielä kokemusta,
mutta on niin tohkeissaan, että ei ymmärrä joidenkin tehtävien olevan
mahdottomia suorittaa - käy työhön käsiksi ja tekee sen."
Tässä meille tänne nettiin pientä mietittävää...välillä tuntuu, ettei ihmisellä ole arvoa ollenkaan. Koska tuijotamme pelkkää konetta, unohtuu se tosiasia, että ruutuun ilmestyvän tekstin on kuitenkin ihminen kirjoittanut.
Kommentoidakin saa. Minulla on edessä nyt asiakaskäynti, mutta lueskelen sitten illalla, jos jollakulla on herännyt ajatuksia.
Joten mukavaa päivän jatkoa!
Käydessäni ensimmäistä vuotta lukiota näin kerran erään luokallani
olevan pojan
kävelevän
kotiinsa koulun jälkeen. Hän oli Kalle. Näytti siltä,että hän kantoi kaikkia
oppikirjoja mukanaan. Ajattelin itsekseni: "Miksi kukaan kantaa kaikki
kirjat kotiinsa perjantaipäivänä? Taitaa olla varsinainen nynny.
"Minulla itselläni oli paljon suunnitelmia viikonlopun varalle
(pippaloita ja jalkapalloa kavereitten kanssa seuraavana päivänä).
Niinpä kohautin olkapäitäni ja jatkoin matkaani. Hetken päästä näin, kuinka
poikalauma
juoksi Kallea kohti. He törmäsivät häneen tahallaan, sysäsivät kaikki hänen
kirjansa maahan ja kampittivat hänet niin, että hän kaatui kuraan.
Hänen silmälasinsa lensivät noin kolmen metrin päähän ruohikkoon. Hän nosti
päänsä, ja hänen silmänsä olivat hirvittävän surulliset. Sydämeeni
koski.Juoksin Kallen luokse. Hän ryömi ympäriinsä etsien lasejaan, kyynel
silmissään. Ojentaessani hänelle hänen lasejaan sanoin:
"Nuo ovat pölkkypäitä. Niille pitäisi antaa elinkautinen." Hän katsoi
minuun ja
sanoi
"kiitos", hymyillen leveästi. Siitä hymystä paistoi todellinen kiitollisuus.
Autoin Kallea kerämään kirjat maasta ja kysyin,missä hän asui. Kävi ilmi,
että hän asui lähellä minua, joten kysyin häneltä,miksen ollut nähnyt
häntä niillä kulmilla aiemmin. Hän sanoi käyneensä yksityiskoulua ennen kuin
tuli meidän luokallemme.
Ennen en ollut ollut missään tekemisissä yksityiskoulun oppilaan kanssa.
Juttelimme koko kotimatkan ajan ja kannoin osan Kallen kirjoista. Hän
osoittautui mukavaksi pojaksi. Kysyin, halusiko hän pelata jalkapalloa
kavereitteni kanssa.Hän vastasi myöntävästi. Pyörimme samoissa porukoissa
koko viikonlopun ajan ja mitä enemmän opin Kallea tuntemaan,
sitä enemmän pidin hänestä.
Kaverinikin olivat samaa mieltä.Tuli maanantaiaamu, ja näin Kallen taas
valtavan kirjapinonsa kanssa.
Pysäytin hänet ja sanoin hänelle, että jos hän kantaa noin paljon kirjoja
mukanaan
joka päivä, hän kehittää itselleen mahtavat muskelit.Hän vain nauroi ja antoi
minulle osan kirjoista.
Seuraavien vuosien aikana Kallesta ja minusta tuli parhaat kaverit. Lukion
lopulla aloimme suunnitella
jatko-opintoja. Kalle päätti mennä lukemaan lääketiedettä ja minä valitsin
liiketalouden opinnot jalkapallostipendin turvin. Opiskelisimme eri
paikkakunnilla,mutta olin varma, ettei välimatka vaikuttaisi ystävyyteemme
mitenkään.
Kalle oli luokkamme priimus. Kiusasin häntä siitä jatkuvasti ja
nimittelin häntä nynnyksi. Kallen piti pitää puhe koulun päättäjäisissä.
Olin todella iloinen, ettei minun tarvinnut nousta korokkeelle puhumaan.
Päättäjäispäivänä näin Kallen, joka näytti komealta. Hän oli todellakin
päässyt sinuiksi itsenä kanssa kouluvuosinaan. Hän oli hyvännäköinen
silmälaseissaan, ja hänellä oli paljon enemmän tyttökavereita kuin minulla.
Kaikki tytöt olivat pihkassa häneen. Olin joskus kateellinen.
Tuli se suuri päivä. Saatoin nähdä, että Kalle oli hermostunut, joten
läimäytin
häntä selkään ja sanoin: "Kuule, hyvin se menee!" Hän katsoi minuun
kasvoillaan se hänelle ominainen, todellista kiitollisuutta osoittava
ilme ja sanoi:"Kiitos." Hän ryki hieman ja aloitti puheensa."Koulun
päättäjäisissä on aika kiittää kaikkia niitä, jotka ovat auttaneet
oppilaita selviämään vaikeistakin vuosista. Vanhempia, opettajia,
sisaruksia, valmentajiakin kenties...mutta ennen kaikkea ystäviä. Seison tässä
sanomassa teille,
että paras lahja, minkä voi toiselle antaa,on olla hänen ystävänsä. Aion nyt
kertoa teille erään tarinan."Katsoin epäuskoisena ystävääni, kun hän
alkoi kertoa siitä päivästä,jolloin ensi kertaa tapasimme.
Hän oli aikonut tappaa itsenä sinä viikonloppuna. Hän kertoi, kuinka oli
siivonnut
pulpettinsa ja ottanut kaikki tavarat mukaansa, ettei hänen äitinsä olisi
tarvinnut
mennä keräämään niitä koulusta jälkeen päin.Hän katsoi minuun kiinteästi ja
hymyili. "Olen kiitollinen siitä,että minut pelastettiin. Ystäväni
pelasti minut tekemästä jotain kamalaa." Kuulin yleisön haukkovan
henkeään, kun tämä komea, suosittu poika kertoi meille kaiken hetkestä,
jolloin
hän oli
ollut elämässään heikoimmillaan.Näin hänen isänsä ja äitinsä katsovan minua
kasvoillaan Kallen kiitollinen hymy. En ollut ennen tajunnut tämän
kiitollisuuden syvyyttä. Älä koskaan aliarvioi tekojesi voimaa. Yhdellä
pienellä eleellä voit muuttaa toisen elämän, parempaan tai huonompaan
suuntaan.
"Ystävät ovat enkeleitä, jotka nostavat meidät takaisin jaloillemme
silloin, kun siipemme eivät enää pysty muistamaan, miten lennetään."
*
"Paljon kokeneet ihmiset eivät suinkaan ole aina kaikkein parhaimpia
saavuttajia.
Taitava ihminen osaa sanoa miksi jotakin ei voi tehdä. Koska hän on älykäs,
hän luulee tietävänsä kaiken. Mutta ihminen jolla ei ole vielä kokemusta,
mutta on niin tohkeissaan, että ei ymmärrä joidenkin tehtävien olevan
mahdottomia suorittaa - käy työhön käsiksi ja tekee sen."
Tässä meille tänne nettiin pientä mietittävää...välillä tuntuu, ettei ihmisellä ole arvoa ollenkaan. Koska tuijotamme pelkkää konetta, unohtuu se tosiasia, että ruutuun ilmestyvän tekstin on kuitenkin ihminen kirjoittanut.
Kommentoidakin saa. Minulla on edessä nyt asiakaskäynti, mutta lueskelen sitten illalla, jos jollakulla on herännyt ajatuksia.
Joten mukavaa päivän jatkoa!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kiitos tästä kertomuksesta!
Aivan tulivat kyyneleet silmiini,
voi kumpa jokaisella syrjityllä
ja kiusatulla tulisi vastaava enkeli
pelastamaan epätoivon hetkellä.
se puhuu hienosti myös sen puolesta, että kun olemme ilkeitä toisillemme, emme voi tietää, missä vaiheessa elämäänsä toinen on.
Hän voi olla hyvinkin arassa vaiheessa, haavoittuvainen -pienestäkin asiasta saattaa silloin kasvaa ylivoimainen este. Tai pelastava "enkeli"...:)
Musta toi oli tosi kaunis. Tuli itku silmään tuossa kun se kertoi siitä itsarijutusta, koska kaverini veli kuoli viime lauantaina. :( Ja sen takia tuo ystävä juttu oli todella kaunis.. :)