Erinäisiä rakastumisia kokeneena ja kalliilla kokemuksilla maksettua rakkautta saaneena mietityttää, miksi tälle ikäluokalle rakastuminen ja parisuhteet ovat niin tärkeitä? Onko niin, että kohkaatte toisen läheisyydestä vain siksi, että pelkäätte yksin selviämistä? Että ette keksi itsellenne muuta viihdykettä kuin kaksistaan tylsääntymisen?
Mielestäni parisuhteet ja rakastuminen ovat molemmat suuresti ylimainostettuja. Nautittavia vain, kun ne ottaa sellaisina, että kaikki kestää hetken.
Onko aika vieläkin epäkypsä siihen,että emme voi puhua sukupuolisesta himosta vaan asia pitää koristella rakastumisena ja tunteiden palona, vaikka tuntemukset oikeastaan ovat paljon raadollisempia? Himo ei ilmeisesti ole ikääntyneelle sallittua - miehelle ehkä, naiselle ei. Kun sama asia ilmaistaan rakastumisena, se on jo paljon sopivampaa. Kuullostaako himokas kuusikymppinen nainen hirviöltä? Vähintään huonomaineiselta, ei ainakaan tavalliselta perheenäidiltä ja kukaties isoäidiltä?
Mielestäni parisuhteet ja rakastuminen ovat molemmat suuresti ylimainostettuja. Nautittavia vain, kun ne ottaa sellaisina, että kaikki kestää hetken.
Onko aika vieläkin epäkypsä siihen,että emme voi puhua sukupuolisesta himosta vaan asia pitää koristella rakastumisena ja tunteiden palona, vaikka tuntemukset oikeastaan ovat paljon raadollisempia? Himo ei ilmeisesti ole ikääntyneelle sallittua - miehelle ehkä, naiselle ei. Kun sama asia ilmaistaan rakastumisena, se on jo paljon sopivampaa. Kuullostaako himokas kuusikymppinen nainen hirviöltä? Vähintään huonomaineiselta, ei ainakaan tavalliselta perheenäidiltä ja kukaties isoäidiltä?
Vastaukset 28
Vanhimmat
Rakkaus on ihan eri asia kuin himot ja niiden tyydyttäminen. Kuusikymppinenkin voi rakastua.
Jos et ole kokenut rakkautta, et voi ymmärtää mitä se on.
meillä yli kuusikymppisenä on jo pitkät avioliitot takan rakastumisieen, pettymykksinee, siis nauttikaamme elämästä "hektisesti" emme enään ole mitään peheen perustajia, loppuelämä on lyhyt ottakaamme kaikki irti minkä saamme, KUNHA EMME LOUKKAA KANSSAIHMISIÄ, siis ilo irti elämästä kerran vain olemme täällä.
..pelkkää hetken viihdykettä.
Romanttisia hetkiä kauniin ihanan naisen sylissä. Seurustelemaan en ala,sillä nautin vapaudesta suunnattomasti.
On varmaan yksilöllistä.
En ole suorittanut mitään galluppia mutta kuvittelisin kehityksen pitempiaikaisessa parisuhteessa kulkevan suunnilleen
intohimo > rakkaus > kiintymys ??
Ihmisten puheista saa joskus käsityksen jonkin osan puuttumisesta ja/tai katoamisesta.
Onneksi olemme kukin erilaisia yksilöitä.
Mitä utopistisempia odotuksia elämälle on intohimon kaudella, sitä suurempia taivat pettymykset olla arjen tullessa vastaan.
Mielestäni ainakin miehille on hyvä purkaa poikamiehenä niitä kiivaimpia kiiman myrskyjä.
Oppii arvostamaan toisenkin tyyppistä elämää ja todennäisesti rakkaus/kiintymys tunteet ovat kestävämpiä.
Lasten lähdettyä pois on tarvittaessa hyvä arvioida yhteiselon perusteet uudelleen.
Jos rippeitäkään rakkaudesta ei ole jäljellä ja kiintymyksen ja keskenään viihtymisen kanssakin on niin ja näin, on syytä itsekkäästi harkita mattojen halkileikkausta.
kun mies kuoli jo aikapäiviä sitten kohta kuusitoista vuotta tässä on yksin räpelletty(no pari turhaa yritystä, ei lasketa)ja yksin asuttu vaikka lapsikin muutti omilleen, enkä taitaisi enää välittää asuinkumppanista, joku kaveri tietysti voisi olla, jos omillaan tulee toimeen, piiaksi en ala.
Olen nähnyt liittoja, joissa mennään päivästä toiseen tottumuksen voimalla, välillä hampaat irvessä. Rakkaudesta ei ole puhettakaan, ehkä joku kiintymys tiettyyn elämäntyyliin on vaan jämähtänyt paikoilleen. Säälittää katsoa, kun ajattelen, miten asiat voisivat olla paljon mielekkäämminkin.
Kyllä rakkautta tarvitaan joka iässä, se on elämän eliksiiri ja ilman sitä natisee liitoksissaan yksi ja toinen. Ei vaan ole uskallusta tehdä mitään muutosta, vaikka olisi mahdollisuuksiakin.
Vaatiihan se liikkeelle lähtemisen vaivan.
Ihastus>rakastuminen>rakkaus intohimo>yhteenkasvaminen >kiintymys
ja tiedän, että varsinkin se hetki, kun lapset lähtevät kotoa ja puolisot jäävät kahden, silloin olisi tärkeää tutkia suhdetta ja keskustella millainen tulee olemaan se kahdenkeskinen elämä, onko se kumpaakin tyydyttävä?
Tunnen monta ikäistäni 60 v naista, joille näyttää olevan tärkeää, että pysytellään yhdessä vaikka kumpikin puolisoista on tyytymätön toiseen ja kuulee jopa, että kun ollaan mummoja ja pappoja, täytyy olla esimerkkinä myös lastenlapsille ja eihän sitä silloin voi erota.
Eiköhän me naiset ihan itse asetella näitä rajoja, yhtä säätämistä koko elämä.
Ihminen voi ihastua ja rakastua toiseen ihmiseen missä iässä tahansa, se on ihana asia, vaatii tietenkin, että ihminen antaa itselleen siihen luvan.
Mitä tuumaa naapurit, mitä lapset, mitä sukulaiset, jos äitee ottaa ja lähtee kyllästyttyään. Kun ei ole rakkautta, on toisaalta ihan helppo lähteäkin omilleen. Haluaa elää ilman jatkuvaa valvontaa, omaa elämää.
Mies kuoli neljä vuotta sitten, enkä enää uutta parisuhdetta halua. Tuskin koskaan enää rakastuisin. Elämää ja kokemuksia on niin paljon takana, että en usko sen olevan edes mahdollista.
Rakkaus on tilapäinen mielenhäiriö joka kestää maksimissaan kaksi vuotta, sen jälkeen se muuttuu parhaassa tapauksessa kiintymykseksi ja ystävyydeksi. Brittiläinen tutkimus taannoin jopa todisti tämän.
Hyvä vanha parisuhde on arvokas asia, huono on yhtä helvettiä. Siitä jälkimmäisestä on tuttavapiirissä yllinkyllin näyttöä.
Jotenkin koen että elämässä on jo tässä vaiheessa muitakin mielenkiintoisia asioita, nautin jokaisesta annetusta päivästä ihan tällaisena. Seksi ja miehet, eivät vaan ole ykkössijalla elämässäni, joskus viisitoistakesäisenä oli.
se mukavaa kun löytys terve mies,jonka kanssa vois elää arkea ja kumpikin tietysti itse maksaa kulunsa.
Mutta,tässä iässä,ei aina ole mahdollista.
Nuorempaa miestä,en kehtais enää ottaa,vaikka miehet kyllä nuoria naisia ottaa elämänkumppaniksi vielä vanhanakin.
Minulla on parikin ystävätärtä, toinen 59v ja toinen 55.
Miesystäviensä iät 42 ja alle nelikymppinen.
Serkkuni on aviossa itseään 20v nuoremman miehen kanssa, ollut jo 9v.
Eihän rakkaus ikää kysy.
avioparilla on 22 vuotta ikäeroa. Vaimo on miestää 22 vuotta vanhempi ja avioliittokin on kestänyt 40 vuotta.
15 kesäisenä ei ollut sexi ja miehet ykkös sijalla, lapsi olin ja ei ollut lupaa missään edes käydä.
Nyt 64v voi välillä olla vaikka sitä!
minäkin kauan. Vasta kolmekymppisenä alkoi seksielämä. Onhan tuota ehtinyt, eikä ole kyllästynyt. Elämässä on niin paljon muutakin. Rakkaus ei tule tilaamalla eikä suunnittelemalla. Onhan se ihana asia, mutta voimaa ja energiaa saa muustakin.
olen elänyt niin että mies ollut kuviossa mukana.
Vasta nyt alkaa olla sellanen vaihe,ettei miestä ole.
Vaikeaa on löytää ns.sopiva,eli ihan tavallinen mies jota kiinnostaa ihan tavalliset asiat.
Kovasti kyllä haluaisin,mutta katsotaan,mitä elämä tuo tullessaan....
Iällä on merkitystä, ja se on hyvä tiedostaa. Kahdenkymmenen vuoden ikäero merkitsee sukupolven suuruista kuilua. Vaikka ihmisten välillä on kypsyyseroja, ikäero näkyy, ja ennemmin tai myöhemmin siihen myös törmätään.
Jos kumpikin osapuoli ymmärtää, tiedostaa ja hyväksyy edessä olevat ongelmat, liitto voi jopa onnistua silloin, kun osataan nauttia onnellisista käsillä olevista vuosista liikaa miettimättä edessä olevaa ikäeron kohtaamista tai sen tyynesti hyväksyen. Vanhemman osapuolen aikainen kuolema, sairastuminen dementoituminen tai avioero eivät ihan aina toteudu, mutta sen todennäköisyyden kanssa on kyettävä elämään.
Jos nuoruuteen ei liittyisi rakkaudeksi nimetty tunne, lakkaisi ihmiskunta olemasta. Suvunjatkamiseen tarvitaan asoita jotka niputetaan tuon sanan alle; ihastuminen, sukupuolinen mielenkiinto joka himon asteelle päästessään johtaa suvun jatkamiseen, jälkeläisten hoivaaminen ja kasvattaminen. Yhteiskunta on käsittääkseni lähinnä naista suojellakseen rakentanut ympärille raamit, joiden perusteella jälkeläisen hoitamisen vastuu jaetaan myös siittäjälle, isälle. Naisella ei ole viime vuosikymmeniin saakka ollut mahdollisuuksia yksin ruokkia, suojata ja kasvattaa lapsiaan täysi-ikäiseksi.
Tästä huolenpidosta on muodostunut aivan omat instituutionsa, nykyperheet. Uskonnot (ainakin kristinusko) vaalivat yhä pyhää avioliittoa, joka on nimenomaan naisten ja lasten turvaksi rakennettu miesten sitoutuminen siittämiensä lasten huoltajuuteen.
Tarvitaanko avioliittoa enää kun tehtävä on hoidettu? Mitkä ihmisen ominaisuudet ovat johtaneet siihen, että suvunjatkamisiän jälkeenkin ollaan yhdessä? Mielestäni suurin syy on tapa ja tottumus, sekä tietysti ympäröivän yhteiskunnan totuttu malli ja vaatimuksetkin.
Harvoin kuusikymppinen tuntee enää läheskään samaa halua ja himoa puolisoonsa kuin pariutumisaikana. Yllätys yllätys; voikin löytyä toinen ihminen, johon kyseiset tunteet ja vietit kohdistuvat. Jokainen "rakastunut" tietää, että keski-ikäinen ja jopa vanha ihminen voivat uuden kohteen ilmaantuessa tuntea yhtä voimakkaasti kehon vaatimukset kuin nuorena ns. pariutumisaikaan. Vaan tunne on kielletty: sitä ei hyväksy puoliso, lapset, muu suku, naapurit, kyläyhteisö, yhteiskunta... usein ei ihminen itsekään, vaan on hämillään uppo-oudossa tilanteessa.
Olen itse miettinyt, miksei ulkopuolisia suhteita voida sallia tässä ikävaiheessa. Miksi ihmiselon syvimmät nautinnot kielletään? Monissa maissa ollaan tässä asiassa paljon suvaitsevaisempia, ainakin miesten kohdalla, edellyttäen että hän ei jätä vaimoaan ja perhettään.
Tämän ikäisenä pitäisi olla jo niin itsenäinen, että selviää elämästä ilman omassa talutusnuorassa olevaa toista ihmistä. Jokaisella pitäisi voida olla omat ystävät. Jos yhteiselo sen vuoksi päätyy seinään, lie parasta erota. Pakonomaisesta liitosta versoo vain tylsistyminen, mistä aloittajakin puhui. Usein sitä ei edes huomata - kuvitellaan että tätähän tämä hyvä elämä on...vaikka nurkan takana odottaisi hehkuvia nautintoja. Puolustaudutaan sillä että "ei se kuitenkaan kestä". Pitäisikö?
Näkyvän "himokkaasti" toimiva ikätoveri on toki mielestäni tyhmä tomppeli, olipa hän mies tai nainen. Toiminnassa pitää olla näillä kymmenillä jo harkintaa ja tyyliä; näin myös vältetään aiheuttamasta tarpeetonta mielipahaa läheisille.
60-vuotiaallakin, niin naisella kuin miehellä voi olla yhtä kuumat tunteet, kuin joskus nuorena, sieltä ne tulevat kyselemättä kun kohdataan ihminen, johon tuntee vetoa. Onhan siinä varmaan ihmeissään itsekin.
Siinä voi käydä niin, että asioiden tärkeysjärjestys muuttuu kertaheitolla, mutta nämähän on niitä elämän ihmeellisyyksiä ja jos on hyvin kontrolloiva ja katkera ihminen, niin harvemmin hänelle tätä ihmettä tapahtuu.
sanotaan laulussa. Jännältä tuntuu kömpiä saman peiton alle ja tuntea toinen lähellään.
luonnolliselta jos hänkin rakastuu. Sehän on vasta alkua ja hän on nuori. Tarvitsee sitä välistä veret liikkeelle panevaa jotain miksi kukin sen sanoo. Kuitenkin se on luotua ihmiselle ja kuuluu elämään siinä kun muukin sielun ravinto.
Kyllä sellainen hyvää tekee, nuorentaa ajatuksia ja saa veret liikkeelle niin päässä kuin jaloissa. Mies kun löytää sopivan kumppanin, jonka saa matkaan peiton alla, unohtuu siinä arki ja arkiset asiat. Hyvää se tekee myös terveydelle.
ja parhaimmillaan silloin, kun samaan tuttuun, turvalliseen kumppaniin voi pitkän parisuhteen aikana rakastua useitakin kertoja uudelleen esim. lomamatkoilla tai uudessa ympäristössä - joskus vasta elämän yllättäen tarjoama jatkoaika opettaa puolisot rakastamaan toisiaan.
Seksuaalisen tarpeen ihminen voi mielestäni halutessaan tyydyttää melkein kenen kanssa tahansa, mutta ilman tunnesidettä ja yhteistä rakastavan yhteisyyden lähes mystistä kokemusta se jättää pitemmän päälle kylmäksi. Toki sitoutuneessa parisuhteessa voi välillä olla jaksoja, jolloin "niitä asioita" harrastetaan vain toisen mieliksi, enemmän tai vähemmän rutinoidusti. Hellyydestä ja fyysisestä läheisyydestä ei mielestäni kuitenkaan pitäisi sitoutuneessa parisuhteessa koskaan pitemmäksi aikaa luopua.
Luin jonkin aikaa sitten tutkimuksesta, jossa todettiin että soloseksikin tarjoaisi ihmiselle paremman tyydytyksen kuin tunteeton parittelu ilman henkistä yhteyttä.
Iloitsen siitä, että olen saanut rakastua elämässäni muutamia kertoja ja taidan oikeastaan vieläkin salaa toivoa, ettei kiintiöni olisi ihan kokonaan käytetty. Mielestäni rakastuminen on ihanaa ja vielä ihanampaa on, jos tunne ajan mittaan kehittyy molemminpuoliseksi rakastamiseksi. En kiellä olevani salaa melkoinen romantikko ja joskus suren sitä, etten saa vanhentua yhdessä nuoruuden rakastettuni ja (toistaiseksi?) ;))) ainoan aviomieheni kanssa.
Toisaalta tiedän kykeneväni nauttimaan elämän hyvistä puolista myös itsellisenä läheisteni ja hyvien kavereitten kanssa. Paraskaan rakastaja ei pysty pitkään ylläpitämään kiinnostustani, ellei mukaan liity myös tunnesidettä. Omasta maineesta minun ei ole koskaan tarvinnut huolehtia, koska läheiseen suhteeseen liittyvät asiat ovat mielestäni aina vain kahdenkeskisiä ja yksityisiä. Minun ei tarvitse valehdella läheisilleni eikä itselleni ja naapurit saavat minun puolestani ajatella ihan mitä tahansa.
Rakastuminen on ihanaa ja suuri ilo, jota rakastuneet usein säteilevät ympäristöönsä. Toivon, että mahdollisimman moni kyynikkokin saisi kokea sen edes kerran elämässään. Eihän koskaan ole liian myöhäistä. Eihän? ;))
ole koskaan rakastunut. Rakkauden kohteen ei tarvitse aina olla vieressä. Tieto siitä, että hän on jossain, tekee elämän ihanaksi. Rakastumista ei voi suunnitella, se tulee kuin maanjäristys.
Minulla oli taipumus rakastua kaikkiin seksikumppaneihin.
Huomioni elämässä oli, jos näytti rakastumisen, yleensä toinen puoli menetti mielenkiinnon, muutaman kerran oli hauskaa, sitten kaikottiin.
Jos taa itse näytin halutonta voi kuinka mielenkiitoinen olinkaa , huh huh , kyllä ihmis luonto on aika monimutkainen .
Avioliitto oli elämässä tärkein asia, mutta ei estänyt muihin rakstumista.
Mielestäni ihmistä ei ole tarkoitettu yks avioiseksi. Meidän yhteiskunta järjestelmä on rakennettu yksavioiseksi, sosiaalisista syistä.
Elämä on eletty ja muistot vain jäljellä , nauttikaame muistoistamme, "en kehtaa vielä alkaa vanhuuden höperöksi" juoksemaan seksinperässä, ( mielestäni seksi kuuluu nuoruuteen) jos tuun niin höpröksi niin sitten siellä vanhainkodissa , toivottavasti luoja korjaa sitä ennen omansa.
On mukava nähdä vielä -6-kymppisiä pareja, jotka tasavertaisesti eläen arvostavat ja viihtyvät yhdessä tasa-arvoisesti. Kaikilla ei kuitenkaan ole tässä iässä enää tällaista onnea riippuen eri syistä. Elämä on aika vekkulia: Jos meillä ei ole ollut elämämme aikana sitä veret seisauttavaa rakkaustarinaa, niin sitä kaipaamme vielä tässä iässäkin. Ja tuo kaipaus saa joskus aikaan epätoivoisia ja surkuhupaisia ajatuksia ja yrityksiä ilman, että amorilla on siinä mitään osuutta. Mutta ihastuminen ja rakastuminen jopa halu ja himokin ovat mahdollisia iässämme, toivon itseni kohdalla sen olevan aitoa ja rehellistä.
kokenut tuollaisen salamaniskun ja sen jatkon, ei enää välttämättä kaipaa samalla tavalla. Mieheni muistovärssyssä kirjoitin " rakkautesi kantaa, antaa voimaa jatkaa matkaa". Se pitää paikkansa ja on antanut myös uusia mahdollisuuksia. Nautin hetkistä, en halua olla sidottu, en sitoa. Luultavasti olisin vähän aikaa surullinen, jos nykykumppani ei enää haluaisi olla kanssani, mutta aikansa kutakin. Ero ei olisi riitaisa, vaan luultavasti soittelisimme toisillemme. Minut on esim. esitelty edeltäjälleni.
Jälkilöylytkin ja vilvottelukin on ihanaa!