Minulla on ongelma, josta en ole kehdannut puhua kenellekään, mutta toisaalta tuntemattomille on ehkä helpompi puhua kuin ihmisille, jotka tuntee.
Olen tuntenut parhaan ystäväni jo lähes 5 vuotta ja olen aina pitänyt hänestä.
Aluksi pidin häntä aivan kaverina, mutta sitten jossain vaiheessa huomasin, että näin hänet aivan eri valossa..enemmän kuin pelkkänä kaverina. En koskaan kehdannut myöntää hänelle, että pidin hänestä ja hyvinkin paljon.
Hän alkoi kuitenkin seurustelemaan erään toisen henkilön kanssa ja vasta silloin tajusin, kuinka syvästi olin rakastunut häneen ilman, että olin koskaan tajunnut sitä sen tarkemmin.
Hänen kumppani ei kuitenkaan pitänyt minusta ja tämä yrittikin kaikin keinoin sabotoida kaveruuttamme, mutta säilyimme kuitenkin parhaina kaverina ystäväni kanssa.
No heille tuli kuitenkin ero ja se siitä. Edes senkään jälkeen en uskaltanut myöntää hänelle, että pidin hänestä. Se oli jotenkin vaikeaa puhua tunteet sanoiksi ja pelkäsin varmaan tulevani torjutuksi.
Kaveruutemme muutenkin muuttui jotenkin oudoksi. Olimme jatkuvasti yhdessä, saatoimme jopa pitää toisiamme kädestä ja suudella, mutta koskaan se ei merkinnyt mitään...Paitsi ehkä minulle, mutta en osannut sanoa mitään ääneen.
En ihastu helposti. En ole koskaan ollut rakastunut en ennen kuin kohtasin hänet. Eikä tunteeni ole muuttuneet miksikään koko aikana. Minusta tuntuu, etten tule koskaan rakastamaan ketään muuta, sillä meillä on hyvin paljon yhteistä ja pidämme hyvin pitkälle samoista asioista. Olemme kuin kaksoset, jos voisi niin sanoa.
Hän on seurustellut, mutta kaikki hänen suhteet ovat päättyneet eroon, sillä hänen kumppaninsa eivät ole voineet hyväksyä minua, luultavasti siksi, että he ovat nähneet, kuinka syvät tunteeni häntä kohtaan ovat ja ovat tulleet mustasukkaisiksi.
En ole edes varma, tietääkö ystäväni, että pidän hänestä. En tahdo edes saada varmuutta asiaan, sillä pelkään tahdonvoimani murenevan enkä tahdo menettää hänen ystävyyttään.
Minulle on ollut aina vaikeaa puhua ongelmistani eikä minulla ole ikinä tapana sanoa mitään, jos kärsin. Ennemmin kärsin yksin hiljaisuudessa kuin avaudun. Olen huomannut, että moni näkee puolen minusta paheena ja kun olisin valmis puhumaan, kukaan ei tahdo kuulla minua, mutta he olettavat aina minun kuuntelevan heitä.
En tiedä enää, mitä tehdä itseni ja omien tunteitten kanssa. Tuntuu kuin olisin juuttunut kiinni. Tahtoisin olla parhaan ystäväni kanssa ja rakastaa häntä. Minusta on joskus tuntunut, että hän omaa samankaltaisia tunteita minua kohtaan, mutta sitten välillä hän aina torjuu minut täysin. Silloin yleensä alan miettiä, että onko meidän ystävyydessä mitään järkeä.
Joskus olen ajatellut, että rikkoisin välini hänen kanssaan, jotta voisin päästä tunteistani eroon etten pilaisi hänen elämäänsä täysin omalla omistushaluisuudellani ja mustasukkaisuudellani.
Huomaan kuitenkin aina, etten voi jättää häntä yksin, sillä hänelläkin on paljon ongelmia ja hän tarvitsee tukea.
Mutta en enää tiedä, mitä minun tulisi tehdä itseni kanssa...Tulisiko minun tunnustaa vai jatkaa näin? Jos tunnustan...pelkään, että hän torjuu minut ja ystävyytemme romuuttuu lopullisti. Toisaalta, jos jatkan näin, minä vain itken ja suren, kun en pysty myöntämään mitään ääneen. Olen suoraan sanoen umpikujassa, mitä minun tulisi tehdä?
Olen tuntenut parhaan ystäväni jo lähes 5 vuotta ja olen aina pitänyt hänestä.
Aluksi pidin häntä aivan kaverina, mutta sitten jossain vaiheessa huomasin, että näin hänet aivan eri valossa..enemmän kuin pelkkänä kaverina. En koskaan kehdannut myöntää hänelle, että pidin hänestä ja hyvinkin paljon.
Hän alkoi kuitenkin seurustelemaan erään toisen henkilön kanssa ja vasta silloin tajusin, kuinka syvästi olin rakastunut häneen ilman, että olin koskaan tajunnut sitä sen tarkemmin.
Hänen kumppani ei kuitenkaan pitänyt minusta ja tämä yrittikin kaikin keinoin sabotoida kaveruuttamme, mutta säilyimme kuitenkin parhaina kaverina ystäväni kanssa.
No heille tuli kuitenkin ero ja se siitä. Edes senkään jälkeen en uskaltanut myöntää hänelle, että pidin hänestä. Se oli jotenkin vaikeaa puhua tunteet sanoiksi ja pelkäsin varmaan tulevani torjutuksi.
Kaveruutemme muutenkin muuttui jotenkin oudoksi. Olimme jatkuvasti yhdessä, saatoimme jopa pitää toisiamme kädestä ja suudella, mutta koskaan se ei merkinnyt mitään...Paitsi ehkä minulle, mutta en osannut sanoa mitään ääneen.
En ihastu helposti. En ole koskaan ollut rakastunut en ennen kuin kohtasin hänet. Eikä tunteeni ole muuttuneet miksikään koko aikana. Minusta tuntuu, etten tule koskaan rakastamaan ketään muuta, sillä meillä on hyvin paljon yhteistä ja pidämme hyvin pitkälle samoista asioista. Olemme kuin kaksoset, jos voisi niin sanoa.
Hän on seurustellut, mutta kaikki hänen suhteet ovat päättyneet eroon, sillä hänen kumppaninsa eivät ole voineet hyväksyä minua, luultavasti siksi, että he ovat nähneet, kuinka syvät tunteeni häntä kohtaan ovat ja ovat tulleet mustasukkaisiksi.
En ole edes varma, tietääkö ystäväni, että pidän hänestä. En tahdo edes saada varmuutta asiaan, sillä pelkään tahdonvoimani murenevan enkä tahdo menettää hänen ystävyyttään.
Minulle on ollut aina vaikeaa puhua ongelmistani eikä minulla ole ikinä tapana sanoa mitään, jos kärsin. Ennemmin kärsin yksin hiljaisuudessa kuin avaudun. Olen huomannut, että moni näkee puolen minusta paheena ja kun olisin valmis puhumaan, kukaan ei tahdo kuulla minua, mutta he olettavat aina minun kuuntelevan heitä.
En tiedä enää, mitä tehdä itseni ja omien tunteitten kanssa. Tuntuu kuin olisin juuttunut kiinni. Tahtoisin olla parhaan ystäväni kanssa ja rakastaa häntä. Minusta on joskus tuntunut, että hän omaa samankaltaisia tunteita minua kohtaan, mutta sitten välillä hän aina torjuu minut täysin. Silloin yleensä alan miettiä, että onko meidän ystävyydessä mitään järkeä.
Joskus olen ajatellut, että rikkoisin välini hänen kanssaan, jotta voisin päästä tunteistani eroon etten pilaisi hänen elämäänsä täysin omalla omistushaluisuudellani ja mustasukkaisuudellani.
Huomaan kuitenkin aina, etten voi jättää häntä yksin, sillä hänelläkin on paljon ongelmia ja hän tarvitsee tukea.
Mutta en enää tiedä, mitä minun tulisi tehdä itseni kanssa...Tulisiko minun tunnustaa vai jatkaa näin? Jos tunnustan...pelkään, että hän torjuu minut ja ystävyytemme romuuttuu lopullisti. Toisaalta, jos jatkan näin, minä vain itken ja suren, kun en pysty myöntämään mitään ääneen. Olen suoraan sanoen umpikujassa, mitä minun tulisi tehdä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Todella hyvä ja vaikea kysymys. Itse olen aina rehellisyyden kannalla, tiedän kuitenkin nuo tunteet todella hyvin, koska olen melkein tarkalleen juuri samanlaisessa tilanteessa. Ainoastaan kaverini tietää että olen ihastunut häneen, jonka takia hän pisti joksikin aikaa välit poikki, nyt olemme taas olleet tekemisissä, mutta ongelmat eivät kuitenkaan ole loppuneet. Olisi todella hauska jutella enemmän, jos haluat laita vaikka sähköpostis tai meses mulle.
Olisi tosi kiva jutella toisenkin sellaisen kanssa, jolla on sama ongelma.
Hän tietää osittain, että pidän hänestä. En ole tosin koskaan myöntänyt sitä ääneen, mutta käytäytymisestäni varmaan näkee, että pidän hänestä hyvin paljon enemmän kuin pelkkänä ystävänä.
Jos, haluat jutella niin voit laittaa sähköpostia Suomi24:jään.
[email protected]
Itse olin rehellinen ja kerroin-ystävyys meni!
samanlainen tapaus siis minulla oli!
onnea ja jaksamista kaikille!