Elettiin vuotta 1856 Englannissa.
Pienessä kylässä, joka oli kaukana maailman tapahtumista ja jossa aika oli näyttänyt pysähtyneen paikoilleen, asui pieni tyttö nimeltä Annabel.
Jos tulisi kylään vierailulle, voisi ajatella, että Ann (niin kuin kaikki häntä kutsuivat) olisi aivan tuiki tavallinen, ehkä hieman villi pikkutyttö, jollaisia löytyy Englannin joka kylästä.
Mutta jos jäisi kylään pitemmäksi aikaa ja tutustuisi Anniin, niin huomaisi, että hän on kaikkea muuta kuin tavallinen pikkutyttö.
Ann oli 7-vuotias ja asui kylän oikeassa laidassa, aivan metsän vieressä. Hän ei ollut niin kuin muut ikäisensä tytöt: kun muut auttoivat äitejään arkipäiväisissä askareissa ja leikkivät äitiensä tekemillä mollamaijoilla, niin Ann juoksenteli metsässä yrittäen saada pikkulinnut ymmärtämään ihmisten puhetta.
Ann oli perheensä nuorin lapsi, hänellä oli kolme isosiskoa ja neljä isoveljeä ja arvatenkin saattaa, että Annin äiti ei pystynyt pitämään heitä kahdeksaa aina silmällä, joten Ann saattoi hyvinkin karata kesken päiväpuuhien metsään leikkimään.
Maailman hauskin asia, minkä Ann tiesi, oli kiivetä metsän suurimmalle vuorelle ja katsoa, kun aurinko nousee suuren kartanon takaa ja aistia heräävän metsän.
Ann oli aina uskonut yliluonnolliseen. Hän tiesi, että metsän puilla ja kasveilla oli oma henki, hän jopa tunsi kun ne tarkkailivat hänen leikkejään metsässä.
Kaikki muut ihmettelivät hänen kertomuksiaan metsän hengistä ja muista, mutta Ann tiesi, että hän ei ollut vain se ”kylän oikeassa laidassa asuva kakara, jolla on päässä vikaa” miksi oli kuullut erään vanhuksen häntä ilkeästi nimittävän.
Hän tiesi sen siitä, että oli kerran kuullut illalla kotiin tullessaan kahden (ainakin hänen omasta mielestään) hyvin salaperäisen näköisen miehen puhuvan siitä, että kaikilla, jotka syntyvät sunnuntaina on kuudes aisti, kyky havaita yliluonnollinen ja hän oli syntynyt sunnuntaina eli hänellä oli kuudes aisti.
Asia oli varmasti merkittävä, koska mies oli kuiskannut sen sanoessaan. Ann olisi vielä halunnut kuulla enemmän miesten puheista, mutta valitettavasti miehet huomasivat hänet ja rupesivat huutamaan hänelle jotain, mutta mitä he huusivat sitä hän ei kuullut, koska siinä vaiheessa hän keskittyi vain karkuun juoksemiseen.
Eräänä iltana kun hän oli menossa yläkertaan nukkumaan, hän kuuli vanhempiensa keskustelevan kartanon herran tyttärestä, Mariellasta.
- Todella ikävä tämä katoamistapaus, äiti sanoi, hehän juuri olivat asettuneet aloilleen tänne kylään ja sitten tytär katoaa salaperäisesti.
- Niin, tuskinpa kuitenkaan tytärtä on kaapattu, hänhän oli mennyt metsään leikkimään, eikä ollut sieltä palannut, isä vastasi.
- Metsä on kylläkin todella sokkeloinen ja iso, joten sinne eksyy hyvin helposti, toivottavasti Mariella löytyy. Kuulin, että huomenna on lähdössä paljon miehiä häntä metsään etsimään, vaikka luulen, että on mahdotonta löytää häntä enää huomenna, äiti kertoi.
- Niin, näin illalla on vaarallista lähteä metsään, varsinkin jos sitä ei tunne hyvin…..
Loppu isän puheesta ei enää kiinnostanut Annia, hän tiesi, että jollei tuntenut metsää sinne oli vaarallista mennä leikkimään. Hänen olisi lähdettävä etsimään Mariellaa siltä istumalta, koska vaikka ulkona oli hieman hämärää, hän tunsi metsän paremmin kuin kukaan ja ennen kaikkea hän oli ainoa tästä kyläpahasesta, joka uskoi mahdottomaan.
Hetken kuluttua hän oli pukenut ulkovaatteet päällensä ja hiipi kohti ulko-ovea toivoen, että hänen vanhempansa eivät huomaisi häntä ja hänen onneksensa he eivät huomanneet häntä.
Hän sulki hiljaa ulko-oven ja lähti kävelemään pimeää metsää kohti.
Kun hän saapui metsään, hän vaistosi jotain outoa. Metsässä oli kuoleman hiljaista. Vaikka olikin ilta, niin kyllä metsässä pitäisi kuulua pöllön ulinaa tai edes pikkueläinten ääniä.
Kulkiessaan eteenpäin kaikki maailman risut yrittivät tunkea hänen tielleen, aivan kuin ne yrittäisivät varoittaa häntä jostain. Häntä alkoi hieman pelottaa, mutta hänen oli pakko tehdä tämä. Tämä on sama metsä, jossa hän leikki päivittäin, mutta nyt vain hieman pimeämpi, ei hänen tarvitsisi pelätä.
Yhtäkkiä hän kuuli viereisestä pusikosta rapinaa.
- Kuka siellä, hän kysyi hieman hermostuneesti.
- Metsän paha henki, vastasi outo ääni.
- Älä tee pahaa minulle, ruikutti Ann.
Samassa puskasta hyppäsi Annin kokoinen poika leveä virne naamallaan.
- Ha haa, sainpas juksattua sinua, poika nauroi.
- Kuka sinä olet? Et asu ainakaan kylässä, ethän? Ann kysyi vielä hieman pelokkaalla äänellä.
- Tim Andersson on nimeni ja metsässä sijaitseva mökki asuinpaikkani. Asun pienessä mökissä metsän keskellä isoveljeni kanssa, mutta hän on yleensä poissa, joten joudun olemaan aika paljon yksin kotona, Tim sanoi tarmokkaasti.
- Vain sinä ja isoveljesi, vai? mistä saatte ruokaa ja juomaa? Kuinka vanha olet? Kysyi Ann.
- Olen 10-vuotias ja isoveljeni myy itse tekemiään koruja torilla ja ostaa niillä rahoilla kaiken tarvitsemamme, Tom vastasi. – Ja jos saan kysyä, niin mitä noin pieni tyttö tekee yksin metsässä?
- En minä mikään pieni tyttö ole, olen jo 9-vuotias ja sitä paitsi minulla on tärkeä tehtävä, yritän etsiä kartanon herran kadonnutta tytärtä, joka on eksynyt metsään.
- Jaahas, mutta etkö haluaisi hieman matkaseuraa minusta? Yksin voi olla aika pelottavaa kulkea täällä metsässä, Tim sanoi.
- Niin, kai sinä voit tulla mukaan, mutta en minä kyllä pelkäisi yksinkään, Ann sanoi hieman loukkaantuneen oloisesti.
He lähtivät kävelemään eteenpäin, tietämättä minne seuraavaksi menisivät tai mistä etsisivät.
- Uskotko yliluonnolliseen? Kysyi Ann yllättäen.
- Tietysti uskon, tämä metsähän on täynnä taikaa, Tim sanoi hiljaa.
- Kyllä minäkin olen aina vaistonnut sen, mutta en ole koskaan nähnyt mitään yliluonnollista. Ehkä minä vain kuvittelen kaiken, Ann sanoi, vaikka tiesi edellä mainitun olevan valhetta.
- En usko. Kerran aivan aikaisin aamulla näin keijujen tanssivan läheisellä niityllä , se oli todella upeaa, Tim kuiskasi.
- Voi, kunpa ,minäkin voisin nähdä jotain tuollaista, Ann sanoi kateellisesti.
- Kyllä sinä tulet vielä näkemään, olen varma siitä. Muuten kenen se tytär oli joka katosi metsään?
- Se oli kartanon herra Lordi Antruidin tytär Mariella, muuttivat jokin aika sitten tänne.
- Lasket leikkiä, vai mitä, Tim sanoi ja hänen puheestaan oikein kuuli pelon.
- En laske, miten niin, Ann kysyi.
- Minulla ei ole kovin paljon aikaa selittää, mutta kuuntele nyt tarkasti: Joka kymmenes vuosi tähän aikaan muuttaa joku perhe asumaan siihen kartanoon. Tältä perheeltä katoaa joko tyttö tai poika. Sitten joku kylän lapsista päättää lähteä etsimään kadonnutta lasta, eikä koskaan palaa takaisin. Nämä perheet ovat truideja. He tarvitsevat pieniä lapsia ravinnokseen, jotta jaksaisivat seuraavat kymmenen vuotta elossa, en tiedä syytä, mutta näin vain aina tapahtuu. Eli tänä yönä yksi lapsi katoaa jäljettömiin ja pahasti näyttää siltä, että lapsi olet sinä. Meidän täytyy ehtiä kaupunkiin ennen keskiyötä, jos aiot selvitä hengissä, Tim selitti ääni väristen.
- Onko tuo muka totta? Mistä sinä voit sen tietää, Ann kysyi epäillen.
- Ei ole aikaa selittelyille, jos et usko minua niin voit tietenkin jäädä tänne ja katsoa olinko oikeassa vai en, mutta sitä en suosittele, Tim sanoi vihaisesti.
- Taidat olla ihan tosissaan, Ann sanoi ja katsoi Timiä pelokkaasti aivan kuin arvioiden vielä puhuuko hän totta vai ei ja sanoi sitten:
- No, meidän pitää varmaan sitten lähteä ja nopeasti.
- Niin täytyy ja aikamme karkaa käsistä. Minulla on ehdotus, toivottavasti se ei järkytä sinua. Täällä lähellä on menninkäisten tunneli, joka on maan alla, se nopeuttaisi matkaamme, Tim sanoi.
- Sopii minulle, vihdoin pääsen näkemään jotain yliluonnollista, Ann sanoi jo iloisemmin.
- Valitettavasti sinä et pysty niitä näkemään, Tim pahoitteli.
- Miksi en? Ann kysyi pettyneenä.
- Koska….Pidetään nyt vain kiirettä. Tule, juostaan! Tim huusi hänen edeltään.
Ja niin he juoksivat Annin mielestä hieman liian pitkänkin matkan kunnes Tim pysähtyi.
- Täällä ollaan. Varo kattoa se voi olla välillä hyvin matala, Tim sanoi.
He astuivat pienestä kallionkolosta sisään maanalaiseen tunneliin, jonka seinällä valaisivat kirkkaat lyhdyt. Ann tunsi liikettä ympärillään, vaikkei pystynytkään näkemään mitään.
Tuntui aivan oudolta olla siellä, aivan kuin olisi hypännyt johonkin toiseen ulottuvuuteen, mutta niin nopeasti kuin he olivat tunneliin astuneetkin, he olivat jo sen toisessa päässä.
Kun he astuivat hämärästä tunnelista ulos, Ann näki jo kaupungin valot ja alkoi hullun lailla juosta niitä kohti, siinä toivossa, että ehtisi tarpeeksi ajoissa.
Ann huoahti helpotuksesta, kun oli päässyt pois pimeästä metsästä ja kääntyi kertomaan Timille kuinka kiitollinen hän oli, mutta Tim ei ollutkaan hänen vierellään. Ann katsahti ympärilleen ja näki jonkun vetävän Timiä metsän siimeksiin.
- Eiii! Odota Tim, minä tulen, huusi Ann ja lähti juoksemaan metsää kohti.
- Ei Ann! Ole kiltti ja mene kotiin, kysy äidiltäsi minusta niin ymmärrät. Mene Ann, Tim huusi pyytävästi.
- Oletko ystäväni vaikka mitä tapahtuisi? Kysyi Ann huutaen.
- Olen, olen. Mene nyt ja nopeasti, tämän sanottuaan Tim katosi metsään.
Ann juoksi itkien kotiin. Avattuaan ulko-oven Annin äiti juoksi halaamaan Annia.
- Missä ihmeessä sinä olet oikein ollut? Tajuatko, että olimme huolissamme sinusta? Äiti kysyi itkien.
- Anteeksi, unohduin metsään leikkimään, kun minulla oli niin hauskaa. Lupaan, että en tee tätä enää koskaan, Ann sanoi.
- Varmasti et teekään. Nyt menet nukkumaan ja miettimään tekojasi, äiti sanoi, mutta ei vihaisella vaan helpottuneella äänellä.
- Kyllä, kyllä äiti, mutta ennen kuin menen, niin sano kuka Tim oli? Asuiko hän metsässä?
- Voi, mistä sinä olet hänestä kuullut, mutta mitä sillä on väliä. Tim oli poika, joka lähti etsimään kylän silloisen Lordin kadonnutta lasta. Häntä etsittiin oikein urakalla, mutta häntä ei koskaan löydetty. Karmea tarina, mutta nyt menet nukkumaan ja sassiin.
Kaikki loksahti paikoilleen. Miksi Tim oli tiennyt truideista ja miksi vain hän oli nähnyt menninkäiset. Tim oli suojellut minua. Outo tunne täytti minut.
Huomenna aamulla pujahtaisin ulos ennen kuin muut heräisivät ja lähden katsomaan keijuja, Timhän oli sanonut, että minäkin voin nähdä ne.
Seuraavan aamuna, vielä kun muu kylä nukkui, hiipi Ann hiljaa metsän lähellä sijaitsevalle pelolle ja hänen suunsa loksahti auki: Auringon kultaisen valon alla tanssi ainakin tuhat pikkuruista keijua. Aurinko sai niiden läpinäkyvät siivet loistamaan jokaisessa sateenkaaren värissä. Se oli todella upeaa, niin kuin Tim oli sanonutkin.
Yhtäkkiä Ann huomasi Timin vilkuttavan hänelle pellon toiselta puolelta. Ann vilkutti takaisin, mutta niin nopeasti kun Tim oli ilmestynytkin hän myös katosi. Ann hymyili. Hän ja Tim olisivat ystäviä ikuisesti.
Samassa käsi tarttui Annia olkapäästä, hän katsahti ylös ja näki isänsä kasvot.
- Mitä sinä peltoa katsot vai aiotko karata jälleen kotoa? Isä kysyi hieman kireästi.
- Etkö huomaa mitään muuta kuin pellon? Ann kysyi.
- En, näen vain ohraa joka puolella jos sitä tarkoitat, isä vastasi hämmentyneenä, ja sinun pitää tulla nyt tekemään hieman ylimääräisiä töitä tuosta eilisestä käytöksestäsi, joten alapas laputtaa.
- kyllä, kyllä, Ann sanoi.
Hän oli sunnuntai lapsi ja sunnuntai lapsilla on kyky aistia yliluonnollinen ja hän tiesi sen ja Tim tiesi myös.
Aurinko paistoi kauniisti taivaalla ja tänään hänestä tuntui aivan kuin se olisi paistanut siellä vain häntä varten, ehkä se paistoikin, kuka tietää.
Pienessä kylässä, joka oli kaukana maailman tapahtumista ja jossa aika oli näyttänyt pysähtyneen paikoilleen, asui pieni tyttö nimeltä Annabel.
Jos tulisi kylään vierailulle, voisi ajatella, että Ann (niin kuin kaikki häntä kutsuivat) olisi aivan tuiki tavallinen, ehkä hieman villi pikkutyttö, jollaisia löytyy Englannin joka kylästä.
Mutta jos jäisi kylään pitemmäksi aikaa ja tutustuisi Anniin, niin huomaisi, että hän on kaikkea muuta kuin tavallinen pikkutyttö.
Ann oli 7-vuotias ja asui kylän oikeassa laidassa, aivan metsän vieressä. Hän ei ollut niin kuin muut ikäisensä tytöt: kun muut auttoivat äitejään arkipäiväisissä askareissa ja leikkivät äitiensä tekemillä mollamaijoilla, niin Ann juoksenteli metsässä yrittäen saada pikkulinnut ymmärtämään ihmisten puhetta.
Ann oli perheensä nuorin lapsi, hänellä oli kolme isosiskoa ja neljä isoveljeä ja arvatenkin saattaa, että Annin äiti ei pystynyt pitämään heitä kahdeksaa aina silmällä, joten Ann saattoi hyvinkin karata kesken päiväpuuhien metsään leikkimään.
Maailman hauskin asia, minkä Ann tiesi, oli kiivetä metsän suurimmalle vuorelle ja katsoa, kun aurinko nousee suuren kartanon takaa ja aistia heräävän metsän.
Ann oli aina uskonut yliluonnolliseen. Hän tiesi, että metsän puilla ja kasveilla oli oma henki, hän jopa tunsi kun ne tarkkailivat hänen leikkejään metsässä.
Kaikki muut ihmettelivät hänen kertomuksiaan metsän hengistä ja muista, mutta Ann tiesi, että hän ei ollut vain se ”kylän oikeassa laidassa asuva kakara, jolla on päässä vikaa” miksi oli kuullut erään vanhuksen häntä ilkeästi nimittävän.
Hän tiesi sen siitä, että oli kerran kuullut illalla kotiin tullessaan kahden (ainakin hänen omasta mielestään) hyvin salaperäisen näköisen miehen puhuvan siitä, että kaikilla, jotka syntyvät sunnuntaina on kuudes aisti, kyky havaita yliluonnollinen ja hän oli syntynyt sunnuntaina eli hänellä oli kuudes aisti.
Asia oli varmasti merkittävä, koska mies oli kuiskannut sen sanoessaan. Ann olisi vielä halunnut kuulla enemmän miesten puheista, mutta valitettavasti miehet huomasivat hänet ja rupesivat huutamaan hänelle jotain, mutta mitä he huusivat sitä hän ei kuullut, koska siinä vaiheessa hän keskittyi vain karkuun juoksemiseen.
Eräänä iltana kun hän oli menossa yläkertaan nukkumaan, hän kuuli vanhempiensa keskustelevan kartanon herran tyttärestä, Mariellasta.
- Todella ikävä tämä katoamistapaus, äiti sanoi, hehän juuri olivat asettuneet aloilleen tänne kylään ja sitten tytär katoaa salaperäisesti.
- Niin, tuskinpa kuitenkaan tytärtä on kaapattu, hänhän oli mennyt metsään leikkimään, eikä ollut sieltä palannut, isä vastasi.
- Metsä on kylläkin todella sokkeloinen ja iso, joten sinne eksyy hyvin helposti, toivottavasti Mariella löytyy. Kuulin, että huomenna on lähdössä paljon miehiä häntä metsään etsimään, vaikka luulen, että on mahdotonta löytää häntä enää huomenna, äiti kertoi.
- Niin, näin illalla on vaarallista lähteä metsään, varsinkin jos sitä ei tunne hyvin…..
Loppu isän puheesta ei enää kiinnostanut Annia, hän tiesi, että jollei tuntenut metsää sinne oli vaarallista mennä leikkimään. Hänen olisi lähdettävä etsimään Mariellaa siltä istumalta, koska vaikka ulkona oli hieman hämärää, hän tunsi metsän paremmin kuin kukaan ja ennen kaikkea hän oli ainoa tästä kyläpahasesta, joka uskoi mahdottomaan.
Hetken kuluttua hän oli pukenut ulkovaatteet päällensä ja hiipi kohti ulko-ovea toivoen, että hänen vanhempansa eivät huomaisi häntä ja hänen onneksensa he eivät huomanneet häntä.
Hän sulki hiljaa ulko-oven ja lähti kävelemään pimeää metsää kohti.
Kun hän saapui metsään, hän vaistosi jotain outoa. Metsässä oli kuoleman hiljaista. Vaikka olikin ilta, niin kyllä metsässä pitäisi kuulua pöllön ulinaa tai edes pikkueläinten ääniä.
Kulkiessaan eteenpäin kaikki maailman risut yrittivät tunkea hänen tielleen, aivan kuin ne yrittäisivät varoittaa häntä jostain. Häntä alkoi hieman pelottaa, mutta hänen oli pakko tehdä tämä. Tämä on sama metsä, jossa hän leikki päivittäin, mutta nyt vain hieman pimeämpi, ei hänen tarvitsisi pelätä.
Yhtäkkiä hän kuuli viereisestä pusikosta rapinaa.
- Kuka siellä, hän kysyi hieman hermostuneesti.
- Metsän paha henki, vastasi outo ääni.
- Älä tee pahaa minulle, ruikutti Ann.
Samassa puskasta hyppäsi Annin kokoinen poika leveä virne naamallaan.
- Ha haa, sainpas juksattua sinua, poika nauroi.
- Kuka sinä olet? Et asu ainakaan kylässä, ethän? Ann kysyi vielä hieman pelokkaalla äänellä.
- Tim Andersson on nimeni ja metsässä sijaitseva mökki asuinpaikkani. Asun pienessä mökissä metsän keskellä isoveljeni kanssa, mutta hän on yleensä poissa, joten joudun olemaan aika paljon yksin kotona, Tim sanoi tarmokkaasti.
- Vain sinä ja isoveljesi, vai? mistä saatte ruokaa ja juomaa? Kuinka vanha olet? Kysyi Ann.
- Olen 10-vuotias ja isoveljeni myy itse tekemiään koruja torilla ja ostaa niillä rahoilla kaiken tarvitsemamme, Tom vastasi. – Ja jos saan kysyä, niin mitä noin pieni tyttö tekee yksin metsässä?
- En minä mikään pieni tyttö ole, olen jo 9-vuotias ja sitä paitsi minulla on tärkeä tehtävä, yritän etsiä kartanon herran kadonnutta tytärtä, joka on eksynyt metsään.
- Jaahas, mutta etkö haluaisi hieman matkaseuraa minusta? Yksin voi olla aika pelottavaa kulkea täällä metsässä, Tim sanoi.
- Niin, kai sinä voit tulla mukaan, mutta en minä kyllä pelkäisi yksinkään, Ann sanoi hieman loukkaantuneen oloisesti.
He lähtivät kävelemään eteenpäin, tietämättä minne seuraavaksi menisivät tai mistä etsisivät.
- Uskotko yliluonnolliseen? Kysyi Ann yllättäen.
- Tietysti uskon, tämä metsähän on täynnä taikaa, Tim sanoi hiljaa.
- Kyllä minäkin olen aina vaistonnut sen, mutta en ole koskaan nähnyt mitään yliluonnollista. Ehkä minä vain kuvittelen kaiken, Ann sanoi, vaikka tiesi edellä mainitun olevan valhetta.
- En usko. Kerran aivan aikaisin aamulla näin keijujen tanssivan läheisellä niityllä , se oli todella upeaa, Tim kuiskasi.
- Voi, kunpa ,minäkin voisin nähdä jotain tuollaista, Ann sanoi kateellisesti.
- Kyllä sinä tulet vielä näkemään, olen varma siitä. Muuten kenen se tytär oli joka katosi metsään?
- Se oli kartanon herra Lordi Antruidin tytär Mariella, muuttivat jokin aika sitten tänne.
- Lasket leikkiä, vai mitä, Tim sanoi ja hänen puheestaan oikein kuuli pelon.
- En laske, miten niin, Ann kysyi.
- Minulla ei ole kovin paljon aikaa selittää, mutta kuuntele nyt tarkasti: Joka kymmenes vuosi tähän aikaan muuttaa joku perhe asumaan siihen kartanoon. Tältä perheeltä katoaa joko tyttö tai poika. Sitten joku kylän lapsista päättää lähteä etsimään kadonnutta lasta, eikä koskaan palaa takaisin. Nämä perheet ovat truideja. He tarvitsevat pieniä lapsia ravinnokseen, jotta jaksaisivat seuraavat kymmenen vuotta elossa, en tiedä syytä, mutta näin vain aina tapahtuu. Eli tänä yönä yksi lapsi katoaa jäljettömiin ja pahasti näyttää siltä, että lapsi olet sinä. Meidän täytyy ehtiä kaupunkiin ennen keskiyötä, jos aiot selvitä hengissä, Tim selitti ääni väristen.
- Onko tuo muka totta? Mistä sinä voit sen tietää, Ann kysyi epäillen.
- Ei ole aikaa selittelyille, jos et usko minua niin voit tietenkin jäädä tänne ja katsoa olinko oikeassa vai en, mutta sitä en suosittele, Tim sanoi vihaisesti.
- Taidat olla ihan tosissaan, Ann sanoi ja katsoi Timiä pelokkaasti aivan kuin arvioiden vielä puhuuko hän totta vai ei ja sanoi sitten:
- No, meidän pitää varmaan sitten lähteä ja nopeasti.
- Niin täytyy ja aikamme karkaa käsistä. Minulla on ehdotus, toivottavasti se ei järkytä sinua. Täällä lähellä on menninkäisten tunneli, joka on maan alla, se nopeuttaisi matkaamme, Tim sanoi.
- Sopii minulle, vihdoin pääsen näkemään jotain yliluonnollista, Ann sanoi jo iloisemmin.
- Valitettavasti sinä et pysty niitä näkemään, Tim pahoitteli.
- Miksi en? Ann kysyi pettyneenä.
- Koska….Pidetään nyt vain kiirettä. Tule, juostaan! Tim huusi hänen edeltään.
Ja niin he juoksivat Annin mielestä hieman liian pitkänkin matkan kunnes Tim pysähtyi.
- Täällä ollaan. Varo kattoa se voi olla välillä hyvin matala, Tim sanoi.
He astuivat pienestä kallionkolosta sisään maanalaiseen tunneliin, jonka seinällä valaisivat kirkkaat lyhdyt. Ann tunsi liikettä ympärillään, vaikkei pystynytkään näkemään mitään.
Tuntui aivan oudolta olla siellä, aivan kuin olisi hypännyt johonkin toiseen ulottuvuuteen, mutta niin nopeasti kuin he olivat tunneliin astuneetkin, he olivat jo sen toisessa päässä.
Kun he astuivat hämärästä tunnelista ulos, Ann näki jo kaupungin valot ja alkoi hullun lailla juosta niitä kohti, siinä toivossa, että ehtisi tarpeeksi ajoissa.
Ann huoahti helpotuksesta, kun oli päässyt pois pimeästä metsästä ja kääntyi kertomaan Timille kuinka kiitollinen hän oli, mutta Tim ei ollutkaan hänen vierellään. Ann katsahti ympärilleen ja näki jonkun vetävän Timiä metsän siimeksiin.
- Eiii! Odota Tim, minä tulen, huusi Ann ja lähti juoksemaan metsää kohti.
- Ei Ann! Ole kiltti ja mene kotiin, kysy äidiltäsi minusta niin ymmärrät. Mene Ann, Tim huusi pyytävästi.
- Oletko ystäväni vaikka mitä tapahtuisi? Kysyi Ann huutaen.
- Olen, olen. Mene nyt ja nopeasti, tämän sanottuaan Tim katosi metsään.
Ann juoksi itkien kotiin. Avattuaan ulko-oven Annin äiti juoksi halaamaan Annia.
- Missä ihmeessä sinä olet oikein ollut? Tajuatko, että olimme huolissamme sinusta? Äiti kysyi itkien.
- Anteeksi, unohduin metsään leikkimään, kun minulla oli niin hauskaa. Lupaan, että en tee tätä enää koskaan, Ann sanoi.
- Varmasti et teekään. Nyt menet nukkumaan ja miettimään tekojasi, äiti sanoi, mutta ei vihaisella vaan helpottuneella äänellä.
- Kyllä, kyllä äiti, mutta ennen kuin menen, niin sano kuka Tim oli? Asuiko hän metsässä?
- Voi, mistä sinä olet hänestä kuullut, mutta mitä sillä on väliä. Tim oli poika, joka lähti etsimään kylän silloisen Lordin kadonnutta lasta. Häntä etsittiin oikein urakalla, mutta häntä ei koskaan löydetty. Karmea tarina, mutta nyt menet nukkumaan ja sassiin.
Kaikki loksahti paikoilleen. Miksi Tim oli tiennyt truideista ja miksi vain hän oli nähnyt menninkäiset. Tim oli suojellut minua. Outo tunne täytti minut.
Huomenna aamulla pujahtaisin ulos ennen kuin muut heräisivät ja lähden katsomaan keijuja, Timhän oli sanonut, että minäkin voin nähdä ne.
Seuraavan aamuna, vielä kun muu kylä nukkui, hiipi Ann hiljaa metsän lähellä sijaitsevalle pelolle ja hänen suunsa loksahti auki: Auringon kultaisen valon alla tanssi ainakin tuhat pikkuruista keijua. Aurinko sai niiden läpinäkyvät siivet loistamaan jokaisessa sateenkaaren värissä. Se oli todella upeaa, niin kuin Tim oli sanonutkin.
Yhtäkkiä Ann huomasi Timin vilkuttavan hänelle pellon toiselta puolelta. Ann vilkutti takaisin, mutta niin nopeasti kun Tim oli ilmestynytkin hän myös katosi. Ann hymyili. Hän ja Tim olisivat ystäviä ikuisesti.
Samassa käsi tarttui Annia olkapäästä, hän katsahti ylös ja näki isänsä kasvot.
- Mitä sinä peltoa katsot vai aiotko karata jälleen kotoa? Isä kysyi hieman kireästi.
- Etkö huomaa mitään muuta kuin pellon? Ann kysyi.
- En, näen vain ohraa joka puolella jos sitä tarkoitat, isä vastasi hämmentyneenä, ja sinun pitää tulla nyt tekemään hieman ylimääräisiä töitä tuosta eilisestä käytöksestäsi, joten alapas laputtaa.
- kyllä, kyllä, Ann sanoi.
Hän oli sunnuntai lapsi ja sunnuntai lapsilla on kyky aistia yliluonnollinen ja hän tiesi sen ja Tim tiesi myös.
Aurinko paistoi kauniisti taivaalla ja tänään hänestä tuntui aivan kuin se olisi paistanut siellä vain häntä varten, ehkä se paistoikin, kuka tietää.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.