Elämän virta

Kaikki se mennyt ja nyt vain kuin
vedestä nousevaa sumua, joka jää hiuksiini
kuuraksi. Menneiden ajattelua, henkistä
materiaa, joka hetken viivähtää sieluni
seinämillä.

Hellästi sivelen sen muistojen
lippaaseen ja olen taas puhdas. Valmis,
mitä en vielä tunne. On vain tämä palava
tunne, voima, joka saa minut liikkeelle.
Vireille.

Virkoamaan kohti uutta. Ja en enää
muista mitä oli. Mihin niin puuduin,
jähmetyin. Takerruin tahtomattani kuin
jäiseen teräkseen. Nyt itseni sulattaminen
irti jälki jossain minussa.

Edessä silta ja virta. Elämä! Huudan
nautinnosta päästä sillalle. Juosta sen yli.
Repeytyä eroon kylmistä käämyistä.
Kohti tuntematonta. Nähdä kaupungin
valot. Vapaat hehkut.

Ei minua pelota virta. Tumma vesi.
Kuljen ylitse ja rohkeuteni kasvaa.
Olen lojaali tästä päivästä alkaen itselleni.
Kannan itse mitä päätän ja tämä silta on raja
itseeni ja itsessäni.

Ja kaupunkin mitä minä tahdon. Itse.


http://www.youtube.com/watch?v=sbFEnoITiWE


Kiitos runostasi.

Kai elämässä pohjimmiltaan pitää
kaiken aikaa pyrkiä etsimään,
kokemaan, hyviä asioita.

Miksi muuten elämä?

Runossasi oli hyvä teksti
ja hyvä ajatus.

Se kertoi lyhyesti enemmän.

Asetti miettimään, niin kuin
hyvän runon on tapana tehdä.

Pidin ja viihdyin.

ensin mietin kuuluuko tämä Rakkausrunoihin. Mutta sitten luin runoilijan kommentin, että runossa on rakkautta ilmassa.
Oli helppo kuvitella neito kävelyllä ja näkevän kaupungin kauniina rakastuneena, katselevan virtaa hymyillen haaveilleen sillalta. Pakkasen kaunis, toiveikas, onnea kuulsi runosi.